Alkuperän arvoitus

Sain pari vuotta sitten skannerin. Ei se tullut ilmaiseksi, mutta tarpeeseen kyllä. Heräsin eilen siihen, että valokuvat ovat edelleen sikin sokin eri paikoissa, laatikoissa, yliopistoseminaarien muistikansikoiden seassa. Kuka tarvitsee aikuiskasvatuksen cumun seminaaripapereita ja praktikumin kritiikkisessioita? Tuskin kukaan. Ehkä niitä voisi käydä läpi oppiakseen mitä tuli opituksi väärin? Mutta sitten on mietittävä että onko minulla oikeinoppimisesta enää hyötyä. En tietääkseni aikuiskasvata ketään.

Tuskin tajuaisin enää mitä piti ja mitä ei pitänyt. Tietääkö kukaan muutenkaan 1990-luvun alkupuolen asioista? Isoin anti oli ehdottomasti se, että saattoi istua luentojen välillä kuppilassa ja keskustella, loputtomiin. Ja se että kämppis oli sen ajan nuori opiskelija, ehkä noin 25-vuotias. Oli kivaa saada kuulla siitä, mitä hän oli jo ehtinyt tietää. Onneksi paljon ja onneksi semmoista josta en ollut kuullutkaan. Tuntui hyvältä että maailma meni eteenpäin.

Lama oli varmaan jo alkanut. Sen vuoksi yliopistossa olinkin. Silloin sanottiin että kouluttautumalla ei käy huonosti. Niin luki lehdissä, mutta en tullut katsoneeksi mitä sillä tarkoitettiin. Ehkä vain työttömyyttä. Se oli kulttuurityötä tekevälle aika pieni asia.

Sen suuremmaksi muutos ei koskaan ehtinytkään. Valokuvia katsellessa olen löytänyt paljon pysähtyneitä hetkiä. Olen edelleen kyennyt keskittymään. En ole juossut ympäriinsä pelkäämässä ainakaan. Siihen ei ole riittänyt edes aikaa ja sitä paitsi pelko vie energiaa niin, että siihen vapisemiseen sitten menee työaikakin.

Kissa menetti paikkansa sängyllä valokuvalaatikoiden vuoksi. Kaksi oikein vanhaa valokuvaa olisi vielä suurimman kirjahyllyn päällä. Ne ovat liimautuneet kiinni lasiin, ei ollut valokuvaamo ymmärtänyt mikä tehtävä on paspiksilla. Valokuvaamon nimeäkään ei kuvissa ole, en tiedä mistä lähteä etsimään negatiiveja, ja kyllä ne vähintään 1900-luvun alusta ovat. Niissä on kaksi körttinaista, huivit tiukasti leuan alla. Näyttävät äidiltä ja tyttäreltä. Ne pitäisi nostaa takaisin tuonne ylös koska lasin läpi kuvista on otettu uudet valokuvat ja ne ovat suojassa pimeässä. Nämä kuvat ovat olemassa, ne on jo pelastettu.

Körttinaisten paikka on isoisän kuvan alapuolella. Olen ajatellut tämän sisustusdetaljin aivan tarkoituksellisesti niin. En tiedä keitä naiset ovat, mutta sukua kuitenkin. Pohjanmaalla naisilla on ollut talon avaimet taskussa. Mutta isoisä on se josta kirjoitettiin elämänkerta. Naisten ja miesten historia on mennyt aina noin. Olen kerran ollut työpaikassa, jonka pomo (mies) kyseli äidinäidistäni, joka oli kulkenut kyliä puhumassa tasa-arvosta ja koulutuksen tärkeydestä. Kyllä se pomo on ollut poikkeus.

Löysin valokuvalaatikosta kuvan isän serkusta, jonka mies oli kuollut sodassa. Hän oli kuvassa tätini kanssa ja myös tädin mies oli kuollut sodassa. Serkukset olivat hyvin läheisiä. Isä ja hänen kolme sisarustaan menettivät isänsä, tuon miehen josta on kirjoitettu elämänkerta. Jo aivan lapsena kuulin, että isoisä kuoli pois koska ei kestänyt sotaa ja kuolemaa.

Kuvien selaaminen tuo lähelle ne ihmiset, joiden vuoksi olen se mikä olen ja niin ovat myös koko sen suvun jälkeläiset ja meidän lapsemme. Joudun miettimään ankarasti mitä tarkoitan kun ajattelen sukupolvia. Vaikutuksia on mahdotonta mitata, mutta ne ovat olemassa. Nyt kun niitä vanhimpia ei enää ole, jään tuijottamaan vain hajamielisenä isotätini vaatearkkua. Siinä on vihreällä pohjalla hentoja ruusuja ja vuosiluku 1947. Kun sain arkun, löysin sieltä kasan vanhoja vaatteita, joita käsityön opettaja-täti oli ommellut itselleen. Arkku oli vietävä ulos ja vaatteet piti keittää ja leikata matonkuteiksi. Niissä oli piintynyt vanhan haju. Niistä ei ole edes kuvia.

Ajattelen olemassaolleita esineitä ja ihmisiä, muistan ihmisten kasvojen värin, näen että sotaleskiserkuksilla on samanmalliset sääret ja jostain syystä he pitävät jalkojaan samalla tavalla. Voin kuvitella serkukset nuorena: ovat salaa vanhemmilta ja isoisän isältä peilailleet, asetelleet vesikampausta ja opetelleet istumaan jalka kauniisti toisen polven päällä. Olen iloinen heidän puolestaan sen takia, että ymmärsivät pitää yhteyttä ja osasivat tukea toisiaan. Itse olen menettänyt yhteyden omiin pikkuserkkuihin, joita siinä pitäjässä vielä olisi.

Elämässä tänä talvena on puolensa, koska kylmää ei ole tullut, on voinut kulkea ulkona pitempiä lenkkejä läpi pimeiden kuukausien. Valo on tullut voimallisesti läpi ikkunoista. Olin taas unohtanut sisäkasvit. Joulukaktus rupesi kukkimaan uudestaan.

Joulukaktus pitää aivan ilmeisesti näppäimistön nakutuksesta ja musiikista, jota soitan vanhanaikaisesti CD-levyiltä, klassista. Tällainen muuttuva ilmasto voi saada kaktuksen riehaantumaan niin että se kukkii koko kevään. Kun menen ulos, kuulen talitinttien ja varpusten taukoamattoman metelin. Ne aivan ilmeisesti suunnittelevat jo pesimistä. Ja on vasta maaliskuun ensimmäinen päivä.

Ensi viikolla varmasti tulevat jo mustavarikset. Ilmatieteen laitoksen ennustaja sanoi että ensi viikolla on ehkä terminen kevät. Ystävä sanoi kevätuhriksi sitä, että Moskovassa ammuttiin poliitikko. Hänestä oli jossain blogissa hieno kuva lentämässä kuumailmapallolla.

Muistan Lapuan Pilvenveikkojen kuumailmapalloseuran. En päässyt koskaan lentämään pallon korissa, mutta se otti ja laskeutui pellolle lähellä sitä paikkaa Järviseudulla, jossa silloin asuimme. On sentään onni että meillä ei ole poliittisia salamurhia.