Sain pari vuotta sitten skannerin. Ei
se tullut ilmaiseksi, mutta tarpeeseen kyllä. Heräsin eilen siihen,
että valokuvat ovat edelleen sikin sokin eri paikoissa, laatikoissa,
yliopistoseminaarien muistikansikoiden seassa. Kuka tarvitsee
aikuiskasvatuksen cumun seminaaripapereita ja praktikumin
kritiikkisessioita? Tuskin kukaan. Ehkä niitä voisi käydä läpi
oppiakseen mitä tuli opituksi väärin? Mutta sitten on mietittävä
että onko minulla oikeinoppimisesta enää hyötyä. En tietääkseni
aikuiskasvata ketään.
Tuskin tajuaisin enää mitä piti ja
mitä ei pitänyt. Tietääkö kukaan muutenkaan 1990-luvun
alkupuolen asioista? Isoin anti oli ehdottomasti se, että saattoi
istua luentojen välillä kuppilassa ja keskustella, loputtomiin. Ja
se että kämppis oli sen ajan nuori opiskelija, ehkä noin
25-vuotias. Oli kivaa saada kuulla siitä, mitä hän oli jo ehtinyt
tietää. Onneksi paljon ja onneksi semmoista josta en ollut
kuullutkaan. Tuntui hyvältä että maailma meni eteenpäin.
Lama oli varmaan jo alkanut. Sen vuoksi
yliopistossa olinkin. Silloin sanottiin että kouluttautumalla ei käy
huonosti. Niin luki lehdissä, mutta en tullut katsoneeksi mitä
sillä tarkoitettiin. Ehkä vain työttömyyttä. Se oli
kulttuurityötä tekevälle aika pieni asia.
Sen suuremmaksi muutos ei koskaan
ehtinytkään. Valokuvia katsellessa olen löytänyt paljon
pysähtyneitä hetkiä. Olen edelleen kyennyt keskittymään. En ole
juossut ympäriinsä pelkäämässä ainakaan. Siihen ei ole
riittänyt edes aikaa ja sitä paitsi pelko vie energiaa niin, että
siihen vapisemiseen sitten menee työaikakin.
Kissa menetti paikkansa sängyllä
valokuvalaatikoiden vuoksi. Kaksi oikein vanhaa valokuvaa olisi vielä
suurimman kirjahyllyn päällä. Ne ovat liimautuneet kiinni lasiin,
ei ollut valokuvaamo ymmärtänyt mikä tehtävä on paspiksilla.
Valokuvaamon nimeäkään ei kuvissa ole, en tiedä mistä lähteä
etsimään negatiiveja, ja kyllä ne vähintään 1900-luvun alusta
ovat. Niissä on kaksi körttinaista, huivit tiukasti leuan alla.
Näyttävät äidiltä ja tyttäreltä. Ne pitäisi nostaa takaisin
tuonne ylös koska lasin läpi kuvista on otettu uudet valokuvat ja
ne ovat suojassa pimeässä. Nämä kuvat ovat olemassa, ne on jo
pelastettu.
Körttinaisten paikka on isoisän kuvan
alapuolella. Olen ajatellut tämän sisustusdetaljin aivan
tarkoituksellisesti niin. En tiedä keitä naiset ovat, mutta sukua
kuitenkin. Pohjanmaalla naisilla on ollut talon avaimet taskussa.
Mutta isoisä on se josta kirjoitettiin elämänkerta. Naisten ja
miesten historia on mennyt aina noin. Olen kerran ollut työpaikassa,
jonka pomo (mies) kyseli äidinäidistäni, joka oli kulkenut kyliä
puhumassa tasa-arvosta ja koulutuksen tärkeydestä. Kyllä se pomo
on ollut poikkeus.
Löysin valokuvalaatikosta kuvan isän
serkusta, jonka mies oli kuollut sodassa. Hän oli kuvassa tätini
kanssa ja myös tädin mies oli kuollut sodassa. Serkukset olivat
hyvin läheisiä. Isä ja hänen kolme sisarustaan menettivät
isänsä, tuon miehen josta on kirjoitettu elämänkerta. Jo aivan
lapsena kuulin, että isoisä kuoli pois koska ei kestänyt sotaa ja
kuolemaa.
Kuvien selaaminen tuo lähelle ne
ihmiset, joiden vuoksi olen se mikä olen ja niin ovat myös koko sen
suvun jälkeläiset ja meidän lapsemme. Joudun miettimään
ankarasti mitä tarkoitan kun ajattelen sukupolvia. Vaikutuksia on
mahdotonta mitata, mutta ne ovat olemassa. Nyt kun niitä vanhimpia
ei enää ole, jään tuijottamaan vain hajamielisenä isotätini
vaatearkkua. Siinä on vihreällä pohjalla hentoja ruusuja ja
vuosiluku 1947. Kun sain arkun, löysin sieltä kasan vanhoja
vaatteita, joita käsityön opettaja-täti oli ommellut itselleen.
Arkku oli vietävä ulos ja vaatteet piti keittää ja leikata
matonkuteiksi. Niissä oli piintynyt vanhan haju. Niistä ei ole edes
kuvia.
Ajattelen olemassaolleita esineitä ja
ihmisiä, muistan ihmisten kasvojen värin, näen että
sotaleskiserkuksilla on samanmalliset sääret ja jostain syystä he
pitävät jalkojaan samalla tavalla. Voin kuvitella serkukset
nuorena: ovat salaa vanhemmilta ja isoisän isältä peilailleet,
asetelleet vesikampausta ja opetelleet istumaan jalka kauniisti
toisen polven päällä. Olen iloinen heidän puolestaan sen takia,
että ymmärsivät pitää yhteyttä ja osasivat tukea toisiaan. Itse
olen menettänyt yhteyden omiin pikkuserkkuihin, joita siinä
pitäjässä vielä olisi.
Elämässä tänä talvena on puolensa,
koska kylmää ei ole tullut, on voinut kulkea ulkona pitempiä
lenkkejä läpi pimeiden kuukausien. Valo on tullut voimallisesti
läpi ikkunoista. Olin taas unohtanut sisäkasvit. Joulukaktus rupesi
kukkimaan uudestaan.
Joulukaktus pitää aivan ilmeisesti
näppäimistön nakutuksesta ja musiikista, jota soitan
vanhanaikaisesti CD-levyiltä, klassista. Tällainen muuttuva ilmasto
voi saada kaktuksen riehaantumaan niin että se kukkii koko kevään.
Kun menen ulos, kuulen talitinttien ja varpusten taukoamattoman
metelin. Ne aivan ilmeisesti suunnittelevat jo pesimistä. Ja on
vasta maaliskuun ensimmäinen päivä.
Ensi viikolla varmasti tulevat jo
mustavarikset. Ilmatieteen laitoksen ennustaja sanoi että ensi
viikolla on ehkä terminen kevät. Ystävä sanoi kevätuhriksi sitä,
että Moskovassa ammuttiin poliitikko. Hänestä oli jossain blogissa
hieno kuva lentämässä kuumailmapallolla.
Muistan Lapuan Pilvenveikkojen
kuumailmapalloseuran. En päässyt koskaan lentämään pallon korissa, mutta
se otti ja laskeutui pellolle lähellä sitä paikkaa Järviseudulla,
jossa silloin asuimme. On sentään onni että meillä ei ole
poliittisia salamurhia.
