Aurinko paistaa

Viimeiset kolme vuotta ovat olleet ensimmäisiä henkilökohtaisessa seitsemän vuosikymmenen historiassani, jolloin kevään tulon huomaa omasta itsestään epämiellyttävästi. Auringon ei tarvitse ruveta paistamaan, mutta se paistaa. Paiste näkyy kalvaana hehkuna. Alemmat ilmakehät ovat talvipölyn saastuttamat ja samaan aikaan tulevat ensimmäiset siitepölyt ilmaan.

Jo matka kauppaan on rankka. Jostain syystä koululle illalla tulevat aikuiset ovat kaikki päättäneet tuoda lapset autoilla. Ne ovat niin usein diesel-autoja, että alkaa oksettaa pelkkä käry ja sitten sitä pitää ruveta yskimään ulos.

Aloitan aamuni pärskimällä, jatkan yskimällä. Yöunet ovat kehnot, niitä seuraa herääminen siihen että päähän sattuu kun valo osuu arkoihin silmiin. On kuljettava olmina vielä kolme kuukautta. Näin pohjoisessa oikea kevät ei tule ainakaan kahteen kuukauteen vielä.

Tai sitten maailmankirjat ovat sekaisin. Ystävien luona Tyynen valtameren rannikolla ovat jo kirsikka- ja persikkapuut kukassa, ovat olleet jo pari viikkoa. Heillä on myös ollut lauhin talvi jonka he muistavat, ja muistijälki on suunnilleen yhtä pitkä kuin minullakin. Ovat täydessä työn touhussa eivätkä ole ajatelleetkaan eläkkeelle menemistä.

Suomessa eläkkeellä on oltava vaikka ei haluaisikaan. Muistelen että kun olin noin 50-vuotias, oli olemassa varhaiseläke. Se oli tarkoitettu varakkaammalle väelle. Minut pantiin työttömäksi. Se on normaali ratkaisu. Kuuntelin puolella korvalla radiota, jossa joku ilmaisi asian niin, että eduskuntaan ei saada parhaita kansakunnan voimia, koska niiden mielestä kulukorvaukset ovat liian pienet. Summakin löytyi: 8000 euroa, ilmeisesti keskimäärin.

Siitä huolimatta mitä tuolla öykkäröinnillä halutaan sanoa, minusta sellaisella kandidaatilla ei ole motiivia alkaa ratkaista kansakunnan ongelmia.

Olen siis aamun tuijottanut isoisän ja körttinaisten tuimia kuvia ja kuvitellut miltä isoisästä tuntui kun hän lähti eduskuntaehdokkaaksi ja ehti käydä parilla puhujamatkalla ja kuuli seurannäyttämön takahuoneessa isäntien sanovan, ettei hän kelpaisi heille. "Kun on kirjanoppinut ja lapsia on, mutta köyhä on kuin kirkonrotta."

Isoisä teki ainoan järkevän johtopäätöksen ja perui lupauksensa olla käytettävissä kun parhaita voimia haettiin. On ollut ehkä 1920-luvun loppua tai 1930-luvun alkua.

Heräsin kummalliseen uneen aamulla. Siinä oli minulle täysin tuntematon ihminen, jonka uni esitteli minulle. En ole käynyt Yleisradion vaalihaastattelusivuilla, enkä aio, joten siitä ei ole kyse. Unissa näkyvät ihmiset ja asiat, jotka päätyvät päivätajuntaan alitajunnasta, nyt esitellyn ihmisen sukunimi oli fennomaanien laillisuusmiehen sukunimi.

Kun päädyin yläkertaan kirjoittamaan ja lukemaan, niin asia selvisi aivan itsestään. Rupesin selailemaan yöllä lukemaani Freudin opusta. Heräsin suden hetken aikaan, klo 3.29, niin kuin usein ja rupesin lukemaan Markus Långin suomentamaa ja painamaa (BoD) esseekokoelmaa nimeltä Mooses, telepatia ja paholainen (Psykoanalyysin klassikot 1899-1939). Mooses-esseet ovat todella painavaa tekstiä. Freud miettii miten yksilön psykoanalyysissa käytyä keskustelua voi soveltaa kokonaisen kansan sielunmaisemaan. Kyse on mooseksenuskoisista, juutalaisista.

Kyseessä on jonkinlainen joukkoneuroosi, jonka tuloksena paimentolaiskansa tuli valinneeksi yksijumalaisen uskonnon. Uskonnon tuojana on Mooses, joka on aika todennäköisesti egyptiläinen ja ilmeisesti faarao Ekhnatonin (kirjan kirjoitusasu Ikhnaton) aikalainen. Ekhnaton perusti aurinkojumala-uskonnon elinaikanaan. Muut faaraot olivat palvoneet tavanomaisia egyptiläisiä jumaluuksia, joten Ekhnaton oli poikkeus.

Egyptin historiassa tämä kertomus on läsnä kuriositeettinä, mutta ilmeisen tärkeänä sellaisena. Kun juutalaiset luopuivat välillä uskostaan, he alkoivat kärsiä syyllisyydentunnosta:

Tuolla syyllisyydentunnolla, jota profeetat lakkaamatta pitivät vireillä ja joka pian muodosti uskontojärjestelmän kantavan sisällön, oli vielä toinen, pinnallinen perustelu, joka naamioi taitavasti sen todellisen alkuperän. Kansan asiat olivat huonosti, jumalan suosioon perustetut toiveet eivät ottaneet toteutuakseen, eikä ollut helppoa pitää yllä mieluisinta toivekuvitelmaa, että oltiin jumalan valitsema kansa. ( yllämainittu kirja, s. 204)

Muistan lukeneeni Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen joskus aivan lapsena. Siinä kirjoitetaan fiktion muodossa Ekhnatonin tarina ja yksijumalaisuuden alkupiste.

Minusta tuossa sitaatissa esitetään lyhyesti eräänlainen kansakunnan synnyn historia, joka perustuu toiveisiin ja pelkoihin niin kuin se on aina perustunut. Joku opettajan julisti aamuhartaudessa Suomen olevan valittu kansa. Ei olla juutalaisia, tiesin sen verran. Juuri ovat Suomen viime sodat olleet taas tapetilla. Yksi kirja käsitteli Suomen luterilaisen kirkon sotapropagandaa, radiosta kuulin. Ehkä idea on peräisin sieltä?

Uskonto ja valta ovat varmaan yksi yhdistelmä, mutta on tässä kyse laajemmastakin asiasta. Ihmisillä on identiteettinsä, joka muotoutuu jo aivan pienenä lapsena. Sitten ihmiset ryhmiytyvät samanmielisten joukkoon, heimoista tulee kansa ja sitten jo joku on perustamassa valtiota.

Radiossa joku rupesi sitten sanomaan että Suomella ei ole tätä nykyä kykyä menestyä. Kansan pitäisi taas sitten valita. Kuuluvat puhuvan rahasta edelleen.