Viimeiset kolme vuotta ovat olleet
ensimmäisiä henkilökohtaisessa seitsemän vuosikymmenen
historiassani, jolloin kevään tulon huomaa omasta itsestään
epämiellyttävästi. Auringon ei tarvitse ruveta paistamaan, mutta
se paistaa. Paiste näkyy kalvaana hehkuna. Alemmat ilmakehät ovat
talvipölyn saastuttamat ja samaan aikaan tulevat ensimmäiset
siitepölyt ilmaan.
Jo matka kauppaan on rankka. Jostain
syystä koululle illalla tulevat aikuiset ovat kaikki päättäneet
tuoda lapset autoilla. Ne ovat niin usein diesel-autoja, että alkaa
oksettaa pelkkä käry ja sitten sitä pitää ruveta yskimään
ulos.
Aloitan aamuni pärskimällä, jatkan
yskimällä. Yöunet ovat kehnot, niitä seuraa herääminen siihen
että päähän sattuu kun valo osuu arkoihin silmiin. On kuljettava
olmina vielä kolme kuukautta. Näin pohjoisessa oikea kevät ei tule
ainakaan kahteen kuukauteen vielä.
Tai sitten maailmankirjat ovat
sekaisin. Ystävien luona Tyynen valtameren rannikolla ovat jo
kirsikka- ja persikkapuut kukassa, ovat olleet jo pari viikkoa.
Heillä on myös ollut lauhin talvi jonka he muistavat, ja
muistijälki on suunnilleen yhtä pitkä kuin minullakin. Ovat
täydessä työn touhussa eivätkä ole ajatelleetkaan eläkkeelle
menemistä.
Suomessa eläkkeellä on oltava vaikka
ei haluaisikaan. Muistelen että kun olin noin 50-vuotias, oli
olemassa varhaiseläke. Se oli tarkoitettu varakkaammalle väelle.
Minut pantiin työttömäksi. Se on normaali ratkaisu. Kuuntelin
puolella korvalla radiota, jossa joku ilmaisi asian niin, että
eduskuntaan ei saada parhaita kansakunnan voimia, koska niiden
mielestä kulukorvaukset ovat liian pienet. Summakin löytyi: 8000
euroa, ilmeisesti keskimäärin.
Siitä huolimatta mitä tuolla
öykkäröinnillä halutaan sanoa, minusta sellaisella kandidaatilla
ei ole motiivia alkaa ratkaista kansakunnan ongelmia.
Olen siis aamun tuijottanut isoisän ja
körttinaisten tuimia kuvia ja kuvitellut miltä isoisästä tuntui
kun hän lähti eduskuntaehdokkaaksi ja ehti käydä parilla
puhujamatkalla ja kuuli seurannäyttämön takahuoneessa isäntien
sanovan, ettei hän kelpaisi heille. "Kun on kirjanoppinut
ja lapsia on, mutta köyhä on kuin kirkonrotta."
Isoisä teki ainoan järkevän
johtopäätöksen ja perui lupauksensa olla käytettävissä kun
parhaita voimia haettiin. On ollut ehkä 1920-luvun loppua tai
1930-luvun alkua.
Heräsin kummalliseen uneen aamulla.
Siinä oli minulle täysin tuntematon ihminen, jonka uni esitteli
minulle. En ole käynyt Yleisradion vaalihaastattelusivuilla, enkä
aio, joten siitä ei ole kyse. Unissa näkyvät ihmiset ja asiat,
jotka päätyvät päivätajuntaan alitajunnasta, nyt esitellyn
ihmisen sukunimi oli fennomaanien laillisuusmiehen sukunimi.
Kun päädyin yläkertaan kirjoittamaan
ja lukemaan, niin asia selvisi aivan itsestään. Rupesin selailemaan
yöllä lukemaani Freudin opusta. Heräsin suden hetken aikaan, klo
3.29, niin kuin usein ja rupesin lukemaan Markus Långin
suomentamaa ja painamaa (BoD) esseekokoelmaa nimeltä Mooses,
telepatia ja paholainen (Psykoanalyysin klassikot 1899-1939).
Mooses-esseet ovat todella painavaa tekstiä. Freud miettii miten
yksilön psykoanalyysissa käytyä keskustelua voi soveltaa
kokonaisen kansan sielunmaisemaan. Kyse on mooseksenuskoisista,
juutalaisista.
Kyseessä on jonkinlainen
joukkoneuroosi, jonka tuloksena paimentolaiskansa tuli valinneeksi
yksijumalaisen uskonnon. Uskonnon tuojana on Mooses, joka on
aika todennäköisesti egyptiläinen ja ilmeisesti faarao Ekhnatonin
(kirjan kirjoitusasu Ikhnaton) aikalainen. Ekhnaton perusti
aurinkojumala-uskonnon elinaikanaan. Muut faaraot olivat palvoneet
tavanomaisia egyptiläisiä jumaluuksia, joten Ekhnaton oli poikkeus.
Egyptin historiassa tämä kertomus on
läsnä kuriositeettinä, mutta ilmeisen tärkeänä sellaisena. Kun
juutalaiset luopuivat välillä uskostaan, he alkoivat kärsiä
syyllisyydentunnosta:
Tuolla syyllisyydentunnolla, jota
profeetat lakkaamatta pitivät vireillä ja joka pian muodosti
uskontojärjestelmän kantavan sisällön, oli vielä toinen,
pinnallinen perustelu, joka naamioi taitavasti sen todellisen
alkuperän. Kansan asiat olivat huonosti, jumalan suosioon perustetut
toiveet eivät ottaneet toteutuakseen, eikä ollut helppoa pitää
yllä mieluisinta toivekuvitelmaa, että oltiin jumalan valitsema
kansa. ( yllämainittu kirja, s. 204)
Muistan lukeneeni Mika Waltarin
Sinuhe Egyptiläisen joskus aivan lapsena. Siinä kirjoitetaan
fiktion muodossa Ekhnatonin tarina ja yksijumalaisuuden alkupiste.
Minusta tuossa sitaatissa esitetään
lyhyesti eräänlainen kansakunnan synnyn historia, joka perustuu
toiveisiin ja pelkoihin niin kuin se on aina perustunut. Joku
opettajan julisti aamuhartaudessa Suomen olevan valittu kansa. Ei
olla juutalaisia, tiesin sen verran. Juuri ovat Suomen viime sodat
olleet taas tapetilla. Yksi kirja käsitteli Suomen luterilaisen
kirkon sotapropagandaa, radiosta kuulin. Ehkä idea on peräisin
sieltä?
Uskonto ja valta ovat varmaan yksi
yhdistelmä, mutta on tässä kyse laajemmastakin asiasta. Ihmisillä
on identiteettinsä, joka muotoutuu jo aivan pienenä lapsena. Sitten
ihmiset ryhmiytyvät samanmielisten joukkoon, heimoista tulee kansa
ja sitten jo joku on perustamassa valtiota.
Radiossa joku rupesi sitten sanomaan
että Suomella ei ole tätä nykyä kykyä menestyä. Kansan pitäisi
taas sitten valita. Kuuluvat puhuvan rahasta edelleen.
