Pohjoisia ilmoja

Auringonpaisteinen aamu, oikea maaliskuun keli. Kävin viemässä linnuille talipalloja. Askeleet olivat jäätä, sopivia astuttavia. Pelloilla on varmaan täysi hankikanto. Kun käännyin pois, en osunut ihmisjälkeen, aika syvään, vaan sivuun. Se otti ja petti ja humpsahdin lumeen ja kaaduin melkein selälleni. En päässyt siitä ylös kuin olemalla polvillani muhkuraisen jään päällä.

Sain ennen hankikantoseikkailuani  luetuksi loppuun Niillas Holmbergin ensimmäisen proosakirjan. Olin ajatellut lukevani romaania, mutta sitten päätin että pitkää proosaa. Mutta tarina siinä on. Se alkaa jostain keskeltä ja lopussa tiedän että tarina, joka on muun muassa pojan ja tytön tarina, jatkuu. Nuorten ja vanhojen utsjokisten elämä kulkee laduillaan  ja ihmiset elävät elämäänsä, mutta myös kohtaavat. Saattavat tietenkin erota myös, mutta kohtaamisissa on sähköä.  En tarkoita että ihmiset olisivat erityisen painokkaasti tunteidensa vallassa, mutta ei siitäkään tiedä. Tavallisia ihmisiä.

Tarinan kertoja Samu on semmoinen tapaus joka on ollut etelässä ja opiskellut. Koska kirjassa on paljon saamelaisia, niin tuohon on heti laitettava perään, että jos on paljon poroja, ei ehkä voi kuluttaa nuoruuden päiviään etelän yliopistoissa. Niin päähenkilö on tehnyt. Saamelainen Jouni tulee käymään kylässä ja etelän kävijä on kotona. Utsjoella vieraillaan  muutenkin paljon:
”Toissapäivänä hän sitten tuli taas käymään. Kuten aina, kahvia ei tarvinnut kuulemma varta vasten keittää, mutta jos olin juuri sattumoisin ollut aikeissa laittaa itselleni, niin saattaisihan hänkin siemaista. Yritin sitten avata keskustelu uuesta säästä, mutta tarkkakorvainen ystäväni harmistui heti huomattuaan, että myötäilin häntä käyttämällä hänen omia sanojaan, enkä muitten lailla puhunut ilmastonmuutoksesta.
   Se se kyllä muuttu - muuta häneltä ei herunut.”
(Niillas Holmberg: Halla Helle. Gummerus 2021, 455 s., s. 82)

Ei ole ainut kerta kun Holmberg selvin sanoin kuvaa kohtaamisen ihmisten välillä ja heistä tulee eläviä. Sellaisia on myös hänen runoissaan. Tärkeätä on se että kuvaamisen kohteet eivät ole koskaan yhdentekeviä. Jounia oli haastateltu radiossa.

Paljon muustakin on kyse. Seuraavalla sivulla heti:

”Aikansa kaarreltuaan hän sai selitettyä, että heikäläiset uskovat olentoon nimeltä guoržžu. Elle sanoi, ettei kalansaalista − oletan tämän pätevän mihin tahansa saaliiseen − saanut kuvata, koska silloin − tässä kohti Elle haki oikeaa sanaa − korttaa eli pilaa saaliin.
  Vai sellaista olette pelänneet, minä myhäilin, vaikka Elle taisikin puhua preesensissä. Hän jätti asian siihen ja käveli pois − ja kuinka ollakaan, kuvat jäivät poistamatta.”
(sama, s.83)

Hyvä ajatus tuoda kirjaan etelässäkin eläneitä ihmisiä, sitä paitsi koulutus on tärkeä asia. Saamelainen Jouni ei sanonut että etelästä tullut Samu oli väärässä. Hän reagoi siihen, että Samu matki Jounia sanamalla ”uuesta säästä” eikä ilmastonmuutoksesta. Ehkä Jouni oli reagoinut jotenkin niin, että ettäkö en näe kun ilmasto muuttuu?

Juuri kielellisissä jutuissa minulle tulee mieleen se, että pohjoisessa, varsinkin vesistöjen varrella on aikojen myötä kulkenut kaikenlaisia ihmisiä. Se käsittääkseni on huomattu että Jäämeren rannan ihmisillä on keski- ja eteläeurooppalaista perimää. Ihmiset ovat purjehtineet tai kulkeneet pitkin rantoja tolkuttoman kauan. Ja miten Elle, nimihenkilö, reagoi kuvien ottamiseen rauduista! Mutta minkä takia tavallinen suomalainen sylkee matoon kun viskaa ongenkoukun veteen? Outo tapa.

Ehkä suomalaislapsi ei enää nyt niin tekisi? Kai paimentolaisilla oli/on tarve uskoa että eri elementeillä on jumaluuksia ihan vaikka vain ollakseen ja näkyäkseen. Miksi muuten ilmatkin oikuttelisivat?

Säiden armottomuus on selitettävä yliluonnollisilla jutuilla. Sitten tuossa vaiheessa tulee mieleen että mikä sitten olisi muuttanut säät? Että ennen ei olisi ilmasto mennyt tolkuttomuuksiin? Suomessa ihmiset ovat viimeksi kuolleet nälkään 1860-luvulla, jolloin vilja paleltui ja mätäni. Ajateltiinko silloin että joku jumala koettelee? Hän säät ja ilmat säätää?

Mahdollisesti ihmisiä oli jo silloin liikaa. Nyt sanotaan radiossa että Ukrainan sota tuo Eurooppaan ruokakriisin. Sana on erikoinen. Olen syntynyt viimeisen sodan jälkeen ja silloin oli maailmanlaajuinen pula. Ehkä nähdään mihin joudutaan vielä.

Sen verran saamea Holmbergin kirjassa on, että tajuan ettei se ole ainakaan suomalais-ugrilaista kieliryhmää. Käsittääkseni saamen muuttumista voi seurata aivan vain katsomalla paikannimiä kartalla. Voi olla että suomalaisten, jotka sysäsivät saamelaisia pohjoiseen, paikkojen ääntämys on ollut aivan väärä. Mutta minun pohjalaismökistäni neljä kilometriä etelään on järvi jonka nimi on Sapsalampi. Jostain luin että sapsa olisi saamea ja tarkoittaa muikkua. Ehkä ihmisten muuttamiset tänne ja ylös pohjoiseen tai pohjoisesta alas etelään joskus vielä saadaan selvitetyksi.

Hautalöytöjä meillä ei ole tarpeeksi niin että paikannimistö on tutkiminen on tarpeen. Sitten ovat tietysti DNA-tutkimukset, mutta se käsittääkseni tiedetään että ihmisissä on jälkiä aivan kaikkialta maailmasta. Kieli on tärkeä identiteetille.

Suomi on harvinainen kieli ja niin ovat myös saamen kielet, onkohan niitä nyt kaikkiaan kolme? Ei luulisi olevan varaa vieroksua toisiaan, sen verran vähän meitä ylipäänsä on täällä. Luin jostakin päin nettiä että Suomi nyt sattuu olemaan aika iso laituri Siperian kyljessä. Ajatus johtui Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Pohjoisista poropaliskunnista muistan kuulleeni jo 1950-luvulla, että oli ongelmia Norjan sulkeutuneen rajan vuoksi. Jäämeren rannalla on Ruija ja siellä asuu kveenejä, mutta paljon muitakin. Rannan asukkailla ei ollut poroja, he olivat riippuvaisia kalasta. Sen sijaan poropaliskunnista etelämpänä oli kuljettu porojen kanssa kesäisin Jäämeren rannalle. Siihen tuli väliin raja, eivätkä porot ymmärtäneet rajaa. Kummankin puolen rajaa asui samoja ihmisiä, sukua toisilleen. Jostakin syystä vielä 30-luvullakaan poroista ei ollut haittaa, mutta sodan jälkeen oli.  

Holmberg käsittelee tämänhetkistä tilannetta sen rajan kanssa. Se tuntuu pahalta. Esimerkki oli kun Norjan rajavartijat ottivat Ellen koiran kiinni ja lähettivät sen karanteeniin jonnekin kauemmaksi. Meillä Suomen valtio ei ole ratifioinut alkuperäiskansojen ILO:n sopimusartiklaa numero 169. Norjan valtio taas pitää lukua saamelaiskoirista? Kartasta katsoen kyllä sinne pitäisi mahtua ihmisiä ja heidän koiriaankin vaikka kuinka paljon.

On Halla Helle sillä tavalla romaani että siinä on myös juoni. Sitä voi seurata. Useimmissa romaaneissa ei ehkä pysähdytä miettimään olevaisia niin pitkään kuin tässä. Mukana on identiteetin löytämisen keinoja. Ne voivat joutua hukkaan jos ihmisen elämä menee solmuun. Kirjassa mietitään psykoanalyysia ja vertaillaan sitä miten ihmisen mielen rakennetta on ajatellut Freud ja miten taas Jung. Päähenkilö Ellen koiran nimi on Jungelin poika, joka on kahdesta koirasta se koiras, naaras joutui karanteeniin.

Muistan joskus 1980-luvulla kuunnelleeni Angelin tyttöjä, jotka joikasivat radiossa usein. Taisi olla niin että Nils-Aslak Valkeapään jälkeen muutkin joikaajat tultiin tuntemaan. Valkeapää oli minulle oikeastaan ensimmäinen joikaaja jota oli levyjenkin verran kuunneltavissa.

Ihmisellä pitää olla yhteys eläimiin, koska se on itsekin eläin. Koirien elämää käsitellään tässä niin että ne ovat ihmisen kumppaneita. Niistä riippuu paljon. Koira pystyy suunnistamaan tunturisumussa, jossa ihminen ei oikein enää näe eikä kuulekaan. Sitä en tiedä miten on porojen laita. Osaavatko ne erehtymättä suunnistaa sumussa? Moottorikelkkaa koira tai poro tuskin oppii ajamaan.  Mutta tässä kirjassa koira pelastaa.

Holmberg kirjoittaa myös maisemia näkymään. Siitä huolimatta että kirja ei ole turistikamaa, haluan ottaa tähän mukaan ajomatkan jollaisella en ole ikinä ollut:
” Jos on Utsjoen ja Karigasniemen väli monta kertaa valittu Suomen kauneimmaksi tieosuudeksi, niin eipä kauhean kauaksi siitä voi jäädä tämäkään. Radiosta kuuluva saamenkielinen Dolly Parton-tulkinta folkkiviuluineen kuorruttaa maiseman entistä idyllisemmäksi siitäkin huolimatta, että My Tennessee Mountain Home sointuu saameksi Manne bilidit eatnamiid.” (Suom. Miksi pilaavat maita. s. 373)

Turismi tuo pohjoisen ihmisille rahaa mutta se syö myös saamelaisten maita, joita suomalaiset (ja ruotsalaiset ja norjalaiset) eivät koskaan antaneet heille takaisin. Sillä tavalla Holmberg kirjoittaa myös saamelaisten oikeuksista. Kolonisaatio oli/on myös Suomen Saamenmaalla niin kuin muuallakin kalottialueella. Näinä päivinä olen miettinyt sitäkin, miten mahtavat Petsamon ja Kuollan niemimaan saamelaiset voida näinä aikoina. He ovat Venäjän vallan alla.

Sellaista on ollut ilmassa jo vuosikymmeniä, että voisiko pohjoisessa olla oikea valtio nimeltä Saamenmaa. En tiedä olisiko se mahdollinen. Ajattelen ennen kaikkea elinkeinoja, kaivoksia ja rautateitä ja muuta sellaista, mitä Suomen Lappiin ovat suunnitelleet, siis suomalaiset ja ulkomaiset kaivosjätit.

Kaivokset eivät tee hyvää luonnolle. Eikä porojen elämä niistä parane. Mutta ihmiskunta ei ehkä opi tulemaan toimeen ilman strategisia mineraalejaan. Jossain saamelaisia käsittelevässä dokumentissa näin kysymyksen: haluaako elinkeinoviranomainen sitten mieluummin kongolaisten tai ruandalaisten lasten kuolevan malmikiviä etsiessään?

Laivat yössä

”Viettitalous” on omituinen sana kertoa siitä, miksi joku on kuollut ja milloin ja millainen on suvun tapa surra tai olla surematta, mutta kai suremiseen menee energiaa. Ihminen on jonkinmoinen yksikkö, joka voi olla veloissa tai tienata hurjasti, siis ilman ammattia tai asemaa, vain itsessään. Siinä vihjataan ehkä siihen että ihminen ei ole “sijoittanut” itseensä tarpeeksi? Ja otti ja kuoli?

Julia Kristevan teksteissä puhutaan oidipaalisista tilanteista ja siitä miten torjutut tarpeet kompensoidaan. En ole ehtinyt kuin vähän katsoa Melanie Kleinin kirjaa – siis uudestaan – joten kun muistan että hän oli aika konkreettinen puhuessaan vauvan ja äidin välisestä suhteesta, niin saatan muistaa väärin. Kirjan nimi on Kiitollisuus ja kateus. Aivan samoin Kristeva keskittyy lapsen ensimmäisiin suhteisiin mutta vasta kirjan loppupuolella. Pienen lapsen tilanne näiden kahden psykoanalyytikon mukaan voi kertoa paljon heidän aikuistumisestaan.

Nähtävästi on niin että psykoanalyysi ja se käytännön analyysi ovat yhtä monimutkaisia kuin ovat ihmiset , melkein taustasta riippumatta. Ei persoonallisuutta voi kovin tarkasti määritellä ikinä. Silti voi olla että juuri epätarkkuus saattaa auttaa analyytikkoa osumaan oikeaan. Ihminen/ihmiset ovat jatkuvasti muuttuvia epätarkkoja olentoja. Heiluvat kuin tärähtäneessä valokuvassa.

Tässä ei ole minkäänlaisia syytöksiä tai tuomioita. En voi antaa anteeksi äidilleni eikä syissäni ole mitään epäselvää. Kuolleiden kanssa ei tarvitse yrittää varjonyrkkeillä. Äiti ei ole minkäänlainen objekti saati abjekti aivan vain siksi että häntä ei ole enää olemassa. Tietysti kuollut ihminen on poissa muutenkin. Tietenkään en ole minä ilman että äiti olisi joskus ollut olemassa. Isätkin ovat.

Keskustelen usein jonkun kuolleen kautta ihmissuhteista. Kristeva löytää pääaiheiksi Marguerite Duras’n teoksissa rakkauden ja kuoleman. Duras taisi kyllä olla vielä hengissä silloin kun Kristeva alkoi kirjoittaa analyysi-tekstejä uudesta proosasta. Kristeva näkee Duras’n traumatisoituneena ihmisenä. Ehkä hän ei niinkään kokenut hylkäämistä lapsena. Hän on enemmänkin III maailman puristukseen joutunut ihminen keskellä II maailmansotaa. Pakeni Ranskan Indokiinasta takaisin vanhempiensa maahan. 

Kun luin äsken Peter von Baghin Elokuvan historiaa, löysin myös Julia Kristevan miehen nimen: Philippe Sollers. Hän oli kirjoittanut Jean-Luc Godardin elokuvasta JLG – autoportrait de décempre 1994. Sollers on kuulunut maineikkaan Tel Quell-kulttuurilehden toimituskuntaan. 

Ehkä on mahdotonta saada myös Alain Resnais’ia käsitellyksi, mistä niitä leffoja löytyy? Von Bagh jätti  Duras’n melkein vain maininnalle. Yllätyin: Duras on näyttänyt tehneen kaikkiaan parikymmentä elokuvaa. Kuoleman tuttu on tehnyt työtä paljon. 

von Bagh kirjoittaa:

Äänet yössä ovat yhtä lailla muistin, kadotuksen ja menetettyjen mahdollisuuksien unenomainen kollaasi mutta myös kolonialismin mielenmaisema.

Kysymys on elokuvasta India Song (1974). En tiedä miten häntä on Ranskassa arvostettu, vai onko ylipäänsä. Duras vaikuttaa kyllä ihmiseltä, joka ei ole kovin paljon välittänyt siitä, onko hänellä suosiota. En ole nähnyt kuin yhden hänen elokuvistaan, tuon India Song-leffan. Se oli täydellisen tapahtumaton elokuva. Muistan sen, että musiikki häiritsi minua. Sen sijaan von Bagh pitää musiikkia hyvin tärkeänä. Elokuvien pitääkin olla häiritseviä!

Kristeva kuvaa Duras’ia tyhjäksi, hänen luomiseen tähtäävä tunteensa on tuska. Ihmisen sisin muodostuu suhteesta ensimmäiseen toiseen ihmiseen. Se on usein äiti. Ehkä Freud puhui varhaislapsuudesta, samoin esimerkiksi lacanistit, koska siinä tulee ensimmäinen vaihe suhteesta toisiin tai toiseen. Se on ratkaiseva sen vuoksi. Vauva kokee ensimmäisen hylkäämisen silloin, kun äiti lähtee muualle. Mietin mitä sitten tapahtuu vauvalle, jonka vieressä ollaan koko ajan? Tuleeko semmoisesta sitten täydellinen narsisti: jokainen tunne otetaan vastaan eikä torjuntaa tule ikinä?

Kun Kristevaa lukee niin kysymyksiä tulee jokaisesta lauseesta, melkein. Sen vuoksi tekstejä on hyvä lukea ja sen vuoksi ne myös ahdistavat. Ihmiset ovat tapauksina melkein aukottomia. Tosin ehkä analyytikot tapaavat sellaisia ihmisiä, jotka ovat jollain tavalla patologisia. Ehkä patologiat ovat jonkinlaisia kertomuksia? Mutta kertooko tarinan analyytikko vai se potilas? Sitä paitsi milloin alkaa sairaus, jos oletetaan että lapsi on syntyessään terve?

Usein ajattelen että jos Kristeva olisi noita tekstejä kirjoittaessaan tiennyt geeneistä kaiken sen mitä nyt tiedetään, ehkä hän ei olisi ollut psykoanalyytikko lainkaan. En kyllä tiedä minkälainen on tällä hetkellä psykoanalyysin maailma. 

Olen lukenut eniten Freudia, koska tässä talossa on paksu nide hänen tekstejään. Kristeva on vuosikymmeniä ollut tärkeä koska hän kirjoitti kirjan nimeltä Musta aurinko, joka käsittelee depressiota ja melankoliaa. Serkkuni maalasi taulun jonka nimi oli Musta aurinko, hänen isänsä kirjoitti kirjan nimeltä Musta aurinko. Musta aurinko on Johanneksen ilmestyskirjassa, jonka olen lukenut jo lapsena. Serkkuni isä kirjoitti myös kirjan nimeltä Tulipunaiset ratsastajat, joka sekin oli Johanneksen ilmestyskirjassa.

Kristeva kääntää Durasista puhuessaan huomionsa naisten väliseen keskinäiseen suhteeseen. Ne suhteet johtuvat vauva-tyttären ja äiti-naisen välinen suhteesta. Kristeva aloittaa pohdintansa puhuessaan Oidipus-kompleksista, hän kirjoittaa myös Sofokleen kahdesta Oidipus-näytelmästä, jotka ovat Kuningas Oidipus ja Oidipus Kolonoksessa. 

Durasista Kristeva sanoo:

Durasin tuotannosta puhuttaessa kyse on pikemminkin aina nostalgisesta saman tavoittelusta toisena tai toisen tavoittelusta samana kertojalle niin välttämättömän tuntuisessa narsistitisen kangastuksen ja hypnoosin arsenaalissa. Hän kertoo psyykkisestä pohjakerroksesta, joka edeltää toiseen sukupuoleen kohdistuvia valloituksia, ja sille perustuvat sattumoisin tapahtuvat ja riskialttiit kohtaamiset miesten ja naisten välillä. Tähän melkeinpä kohdunsisäiseen tilaan ei tavallisesti kiinnitetä mitään huomiota.

Ja siihen on omat syynsä. Sillä tässä heijastusten hautakammiossa identiteetit, ihmisten väliset sidokset ja tunteet tuhoavat toisiaan. “Tuhota, sanoo nainen.” Naisten yhteisö ei silti välttämättä ole villiyhteisö tai yksinkertaisesti vain tuhoava. Sidokset ovat pakostakin eroottisia ja niiden epävakaisuuden tai mahdottomuuden perustalta yhteisö luo kuvitteellisen yhteenkuuluvuuden ilmapiirin, joka saattaa osoittautua kepeän tuskalliseksi ja vääjäämättömän suruvoittoiseksi, sillä se upottaa narsistiseen vuolauteensa kaikki seksuaaliset objektit ja jokaisen ylevän ihanteen.

(Julia Kristeva: Puhuva subjekti, s.290, suom. Pia Sivenius)

Pitkä sitaatti on tarpeen koska kirjaa ehkä on hankala enää saada. Tuossa päädytään siihen, että naisten yhteisöjen onnistumiseen ei ehkä voi luottaa. Ne jotka ovat käyneet tyttölyseota, todennäköisesti tietävät mistä kaikesta kasvavien tyttöjen maailma koostuu. Se ei ole erityisen rauhanomaista. Mutta keskimäärin jotain kasvua tapahtui. Se taas johtui enimmäkseen muutamista opettajapersoonista, jotka pystyivät joskus edes vilahdukselta näkemään tytöissä jonkinlaista inhimillistä olemusta. Muistan hyvin väkivallan, jota sai väistellä. Sitä oli oppilaiden välillä enimmäkseen, ei niinkään  fyysistä, vaan henkistä nujertamista.

Koulujen kanssa on lopulta aika yksinkertaista. Joko niistä selviää järjissään, tai sitten ei. Tai sitten menee niiden läpi niiden koskettamatta oikeastaan ollenkaan. Ehkä tyttölyseoissa (poikalyseoita en uskalla edes ajatella) opitaan sitten enemmän sosiaalisia suhteita kuin opetushallituksen määräämiä aineita.

Osa Marguerite Duras’n LaivaNuit-kirjan teksteistä on tarkoitettu elokuviksi. Teksteissä itsessään on jo niin paljon kuvallista, ettei kameralla oikeastaan ole mitään tekoa:

Palasin takaisin huoneeseeni hyvin nopeasti kirjoittaakseni teille. Suljin ovet ja ikkunat. Seison tässä teidän kanssanne katsoen rantaa kuin ensimmäistä kertaa. Astuin kauemmas peilistä. Katson itseäni. Silmät ovat siniset, kuulemma, hiukset mustat. Näettekö? Siniset, silmät, mustien hiusten alla. Miten rakastankaan teitä, sitä miten näette minut. Olen niin kaunis, melkein itselleni vieras. Minä hymyilen teille ja sanon teille nimeni.

Minun nimeni on Aurélia Steiner. Olen teidän lapsenne.

Te ette tiedä minun olemassaolostani.

(Marguerite Duras: LaivaNuit, Le Navire Night et autres textes, 1979, suom. Kristina Haataja, Like 1997

Ohjaaja Alain Resnais kiinnostui Duras’n teksteistä. Syntyi elokuva nimeltä Hiroshima, Mon Amour. Mutta Duras’n leffoja voisi olla kiinnostava nähdä. Joissakin ihmisten on tyydyttävä tuijottamaan mustaa kangasta ja kuunneltava henkilöiden dialogia. Laajaa levitystä eivät tainneet koskaan saada. Näin Duras’ista tehdyn haastattelun joskus televisiosta. Hän oli siinä jo aika vanha, mutta vaikutti selväpäiseltä ihmiseltä. Suri sitä ettei juuri enää pääse kodistaan ulos. Katsoisin sitä haastattelua nyt vähän eri silmin.

Minulla on omassa käsikirjastossa paljon kirjoja, joiden kanssa olen kulkenut vuosikymmenet. Niitä lukiessa pääsee lähemmäksi esimerkiksi länsimaisen kulttuurin ydintä. Duras ja Kristeva ovat mielessäni aivan siinä ytimessä, ymmärtäviä ja tuntevia ihmisiä.

Näiden kirjojen lukemisen aikana posliinikukka riehaantui jo toiseen kukintaan kesän aikana. Syksy ei ole vielä tullut ja kun olen taas kotona niin tulen kulkeneeksi sen köynnöksen ohi. Puhun ääneen, koska kirjojen kanssa on keskusteltava. En tiedä mistä posliinikukka on ihmisten huoneisiin tuotu, mutta kukkien haju on huumaava. Tuommoinen haju on houkutellut lähelle varmasti kolibrejakin ja suuria värikkäitä perhosia. Pystyn kuvittelemaan lämpimien maiden aistimaailmaa, koska kesä on ollut kuuma. Lämpöä, hajuja ja makuja ei pääse etelässä pakoon minnekään. Ilmasto on muuttumassa nopeasti.

Aurinko paistaa

Viimeiset kolme vuotta ovat olleet ensimmäisiä henkilökohtaisessa seitsemän vuosikymmenen historiassani, jolloin kevään tulon huomaa omasta itsestään epämiellyttävästi. Auringon ei tarvitse ruveta paistamaan, mutta se paistaa. Paiste näkyy kalvaana hehkuna. Alemmat ilmakehät ovat talvipölyn saastuttamat ja samaan aikaan tulevat ensimmäiset siitepölyt ilmaan.

Jo matka kauppaan on rankka. Jostain syystä koululle illalla tulevat aikuiset ovat kaikki päättäneet tuoda lapset autoilla. Ne ovat niin usein diesel-autoja, että alkaa oksettaa pelkkä käry ja sitten sitä pitää ruveta yskimään ulos.

Aloitan aamuni pärskimällä, jatkan yskimällä. Yöunet ovat kehnot, niitä seuraa herääminen siihen että päähän sattuu kun valo osuu arkoihin silmiin. On kuljettava olmina vielä kolme kuukautta. Näin pohjoisessa oikea kevät ei tule ainakaan kahteen kuukauteen vielä.

Tai sitten maailmankirjat ovat sekaisin. Ystävien luona Tyynen valtameren rannikolla ovat jo kirsikka- ja persikkapuut kukassa, ovat olleet jo pari viikkoa. Heillä on myös ollut lauhin talvi jonka he muistavat, ja muistijälki on suunnilleen yhtä pitkä kuin minullakin. Ovat täydessä työn touhussa eivätkä ole ajatelleetkaan eläkkeelle menemistä.

Suomessa eläkkeellä on oltava vaikka ei haluaisikaan. Muistelen että kun olin noin 50-vuotias, oli olemassa varhaiseläke. Se oli tarkoitettu varakkaammalle väelle. Minut pantiin työttömäksi. Se on normaali ratkaisu. Kuuntelin puolella korvalla radiota, jossa joku ilmaisi asian niin, että eduskuntaan ei saada parhaita kansakunnan voimia, koska niiden mielestä kulukorvaukset ovat liian pienet. Summakin löytyi: 8000 euroa, ilmeisesti keskimäärin.

Siitä huolimatta mitä tuolla öykkäröinnillä halutaan sanoa, minusta sellaisella kandidaatilla ei ole motiivia alkaa ratkaista kansakunnan ongelmia.

Olen siis aamun tuijottanut isoisän ja körttinaisten tuimia kuvia ja kuvitellut miltä isoisästä tuntui kun hän lähti eduskuntaehdokkaaksi ja ehti käydä parilla puhujamatkalla ja kuuli seurannäyttämön takahuoneessa isäntien sanovan, ettei hän kelpaisi heille. "Kun on kirjanoppinut ja lapsia on, mutta köyhä on kuin kirkonrotta."

Isoisä teki ainoan järkevän johtopäätöksen ja perui lupauksensa olla käytettävissä kun parhaita voimia haettiin. On ollut ehkä 1920-luvun loppua tai 1930-luvun alkua.

Heräsin kummalliseen uneen aamulla. Siinä oli minulle täysin tuntematon ihminen, jonka uni esitteli minulle. En ole käynyt Yleisradion vaalihaastattelusivuilla, enkä aio, joten siitä ei ole kyse. Unissa näkyvät ihmiset ja asiat, jotka päätyvät päivätajuntaan alitajunnasta, nyt esitellyn ihmisen sukunimi oli fennomaanien laillisuusmiehen sukunimi.

Kun päädyin yläkertaan kirjoittamaan ja lukemaan, niin asia selvisi aivan itsestään. Rupesin selailemaan yöllä lukemaani Freudin opusta. Heräsin suden hetken aikaan, klo 3.29, niin kuin usein ja rupesin lukemaan Markus Långin suomentamaa ja painamaa (BoD) esseekokoelmaa nimeltä Mooses, telepatia ja paholainen (Psykoanalyysin klassikot 1899-1939). Mooses-esseet ovat todella painavaa tekstiä. Freud miettii miten yksilön psykoanalyysissa käytyä keskustelua voi soveltaa kokonaisen kansan sielunmaisemaan. Kyse on mooseksenuskoisista, juutalaisista.

Kyseessä on jonkinlainen joukkoneuroosi, jonka tuloksena paimentolaiskansa tuli valinneeksi yksijumalaisen uskonnon. Uskonnon tuojana on Mooses, joka on aika todennäköisesti egyptiläinen ja ilmeisesti faarao Ekhnatonin (kirjan kirjoitusasu Ikhnaton) aikalainen. Ekhnaton perusti aurinkojumala-uskonnon elinaikanaan. Muut faaraot olivat palvoneet tavanomaisia egyptiläisiä jumaluuksia, joten Ekhnaton oli poikkeus.

Egyptin historiassa tämä kertomus on läsnä kuriositeettinä, mutta ilmeisen tärkeänä sellaisena. Kun juutalaiset luopuivat välillä uskostaan, he alkoivat kärsiä syyllisyydentunnosta:

Tuolla syyllisyydentunnolla, jota profeetat lakkaamatta pitivät vireillä ja joka pian muodosti uskontojärjestelmän kantavan sisällön, oli vielä toinen, pinnallinen perustelu, joka naamioi taitavasti sen todellisen alkuperän. Kansan asiat olivat huonosti, jumalan suosioon perustetut toiveet eivät ottaneet toteutuakseen, eikä ollut helppoa pitää yllä mieluisinta toivekuvitelmaa, että oltiin jumalan valitsema kansa. ( yllämainittu kirja, s. 204)

Muistan lukeneeni Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen joskus aivan lapsena. Siinä kirjoitetaan fiktion muodossa Ekhnatonin tarina ja yksijumalaisuuden alkupiste.

Minusta tuossa sitaatissa esitetään lyhyesti eräänlainen kansakunnan synnyn historia, joka perustuu toiveisiin ja pelkoihin niin kuin se on aina perustunut. Joku opettajan julisti aamuhartaudessa Suomen olevan valittu kansa. Ei olla juutalaisia, tiesin sen verran. Juuri ovat Suomen viime sodat olleet taas tapetilla. Yksi kirja käsitteli Suomen luterilaisen kirkon sotapropagandaa, radiosta kuulin. Ehkä idea on peräisin sieltä?

Uskonto ja valta ovat varmaan yksi yhdistelmä, mutta on tässä kyse laajemmastakin asiasta. Ihmisillä on identiteettinsä, joka muotoutuu jo aivan pienenä lapsena. Sitten ihmiset ryhmiytyvät samanmielisten joukkoon, heimoista tulee kansa ja sitten jo joku on perustamassa valtiota.

Radiossa joku rupesi sitten sanomaan että Suomella ei ole tätä nykyä kykyä menestyä. Kansan pitäisi taas sitten valita. Kuuluvat puhuvan rahasta edelleen.

Arkipäivän analyysia

En oikein voi lukea kymmeniä sivuja tätä kirjaa yhteen menoon. Tämä aivan siitä riippumatta luenko sitä unilukemiseksi, löytääkseni jonkun uuden ajatuksen vai vain vahvistaakseni vanhoja ajatuksiani tai parantaakseni itseni siitä tai tästä vaivasta. Nimittäin seuraavaksi minua odottaa uusi kissakäsikirja, jossa taloutemme valtiasta käsitellään persoonallisuus-näkökulmasta.

Kaikki kietoutuu huushollin otusten ympärille ja jokainen meistä kolmesta kieppuu mukana ja ajattelee asioita vähän omaan suuntaansa. Ja koko ajan on käynnissä muutos: ei olla huomenna samoja kuin oltiin eilen.

Kirjoittaja on Sigmund Freud. Kirjan nimi on hykerryttävä: Mooses, telepatia ja paholainen. Soveltavaa psykoanalyysia 1899-1939. Suomennos ja sivunvalmistus: Markus Lång. Helsinki 2014. 232 s. Kustantaja: Books on Demand, paino Nordenstedt, Saksa. Kirja koostuu ennen suomeksi julkaisemattomista Sigmund Freudin artikkeleista. Hän joko ei saanut näitä mahtumaan joihinkin sillä hetkellä työstämiinsä kirjoihin tai sitten ne poikkesivat sen verran muusta hänen kirjoittamistaan kirjoista, niin että hän ehkä jätti ne pois julkaisulistoistaan.

Kirja on kulttuuriteko, ehdottomasti. Minun oli napattava kirja kirjastosta parista syystä. Ensinnäkin Anita Konkka julkaisi syksyllä kirjan nimeltä Unennäkijän muistelmat (Teos) ja siinä puhutaan unista. Kirjassa unen näkijä muistelee. Uni on yksi todellisuus. Ilman unien näkemistä ihminen ei pysy järjissään, noin lyhyesti sanoen. Sen lisäksi unet sanovat kaikenlaista ihmisen kulloisistakin ongelmista, toiveista – ylipäänsä hänen elämästään. Freud on kirjoittanut ihmisten vitseistä ja heidän tekemistään virheistä. Ja sairauksillakin on viestinsä.

Ajattelin että ehkä unisyklini korjaantuu tästä ilmastonmuutoksen aiheuttamasta häiriöstä ihan vain Freudia lukiessa. Toinenkin syy johtuu kirjoista: jostain syystä johduin marras-joulukuussa lukemaan Siri Hustvedtin kirjoja englanniksi ja hänen kirjallisuuslistassaan on usein Freud. Ehkä hän on vaikuttanut jopa enemmän käsityksiimme ihmisistä kuin toinen juutalaissyntyinen henkilö, Karl Marx?

Tässä nimenomaisessa artikkelissa telepaattisista unista on aika tavalla järjenvastainen ajatus. Unia ihmiset näkevät yksin, erikseen, tiettävästi yhteisiä unia ei ole (vaikka Juice laulaa XV yössä: ”---ja samaa unta nään ja kun aamu on en tiedä missä herään”), sen sijaan telepatian pitäisi olla ajatusten (sähköistä?!) siirtymistä yhden ihmisen päästä toiseen päähän, vaikka satojen kilometrien päästä. Telepatiaa ei ole koskaan pystytty todistamaan olemassa olevaksi ilmiöksi, sen sijaan unia ovat nähneet kaikki.

Näin Freud kirjoittaa kirjeen lähettäjälle, joka tahtoo vahvistuksen sille, että telepaattisia unia oikeasti on olemassa ja että hän on itse juuri nähnyt yhden:

Onko Teille syntynyt vaikutelma, että kaikessa hiljaisuudessa kannatan telepatian todellisuutta siten kuin salatieteilijä esittävät? Siinä tapauksessa pahoittelisin suuresti, että sellaista vaikutelmaa on vaikea välttää. Haluan nimittäin pysytellä täysin puolueettomana. Minulla on siihen myös täysi syy, sillä minulla ei ole asiaan mitään kantaa enkä tiedä siitä mitään. (s. 47)

Freud on kohteliaan pirullinen alusta loppuun. Telepatia ei vain mahdu tähän arkipäivän psykopatologiaan, tai siitä tulee mahdotonta tappelua. Lukekaa esimerkiksi Freudin Unien tulkinta-opus! Unet kertovat kaikenlaista hauskaa meistä kaikista.

Ihminen on mestari keksimään itselleen milloin mitäkin kamalia fyysisiä tai psyykkisiä tai psykofyysisiä ongelmia. Freud on siitä hyvä tiedemies, että hän on vankkumatta tiedon puolella huuhaata vastaan. Pidän paljon Tiina Raevaaran, kirjailijan (koulutukseltaan jonkun kovan tieteen tohtori, en uskalla sanoa minkä, koska sanon kumminkin väärin) Suomen Kuvalehden blogista. Raevaara näyttää jatkuvasti törmäävän myös kaikenlaiseen huuhaa-tietoon. Epätieto on leviämässä kaikkialle ja yhä kiihtyvällä vauhdilla. Monesti väärä tieto voi olla vaarallistakin.

Ihmisparka on hätää kärsimässä, kun yrittää vajavaisella tietämyksellään sortteerata edes jollakin lailla oikeaa tietoa väärästä. Eilen joku amerikkalainen lehti otsikoi että jossain osavaltiossa monta lasta oli sairastunut tuhkarokkoon, vai oliko se nyt vesirokko? Joku sellainen tauti kuitenkin, jota vastaan nykyään rokotetaan.

Kun nyt kyseessä on USA, niin on kerrottava, että sieltä se rokko oli ehtinyt hävitä kokonaan. Amerikassa – kuten myös Euroopassa – on vastuuttomia vanhempia, jotka ovat jonkun uskomus-/epätiedon vuoksi päättäneet olla rokottamatta omia lapsiaan ja sillä tavalla ovat saattaneet vaaraan muita lapsia.

Mikä tahansa lastentauti on vaarallinen ja kelle tahansa ihmiselle lähinnä siksi, että niiden jälkitaudit ovat pahoja. Minulta hävisi vasemmasta korvasta kuulo sikotaudin vuoksi 12-vuotiaana. Ei ollut rokotuksia.

Miksi on aina toivottava pakottavia lakeja, ennen kuin ihmisten järkiintyminen on mahdollista? Se on kerta kaikkiaan järjetöntä. Mikä telepatiassa on niin tärkeää, että siihen on uskottava? Mitä se usko ylipäänsä on? Ehkä sillä sitten tullaan autuaaksi.

Mikä lie pesätön peipponen

Olen ollut aika tavalla kuvien hyökkäyksen kohteena viime ajat. Sitähän tietysti tapahtuu joka päivä, kuviin ei voi välttää törmäämästä. Katson televisiota hyvin vähän, joten mainokset jäävät suhteellisen tuntemattomiksi. Mutta lehdissä on mainoksia taatusti enemmän kuin se korkeintaan 55%, joka luku meille toivorikkaille lehdistöopin opiskelijoille kerrottiin Tampereen yliopistossa.

Muistaakseni kyse oli practicumista, jossa saatiin tehdä kokonainen lehti. Joku opiskelija, ehkä muutama, joutui metsästämään mainoksia. Eipä niitä paljon tullut, mutta ei ollut levikkikään valtava. Yliopistossa oli ehkä 5000 opiskelijaa, tiedettiin että kaikki eivät lehteä huolisi edes ilmaiseksi.

Aiheemme oli Pispalan uusi kaava. Ajattelimme että lehdellä saamme kaavan torjutuksi. Meillä ei ollut oikein käsitystä “maan tavasta” tai “kunnallisdemokratiasta”, nykyisillä opiskelijoilla saattaa olla vähemmän sinisilmäinen kuva kaupunkien kehittämisestä.

Me tottakai hävisimme, eikä Pispalaa enää ole. On sen niminen kaupunginosa, mutta sillä ei ole mitään tekemistä esimerkiksi Lauri Viidan Pispalan kanssa.

Ihmiset hävittävät ympäristöään yhä enemmän. Kävin paikassa jossa satakielen pitäisi laulaa. Ehkä se lauloi myöhemmin, kesäkuussa, mutta ajattelin että kun on ensimmäinen lämmin päivä, niin olisivat uskaltautuneet jo.

Kyllä sieltä kuului luritusta. Mikä lie pesätön peipponen. Ehkä se, jonka kaupunki hääti ruusupensaikosta, joka koristi Tiklaspuistoa vielä muutama viikko sitten. Oli paha olla, kun kuuli lintujen hädän. On paha olla vieläkin. En ennättänyt torjumaan tuhotyötä, mutta vastaus olisi varmaan ollut se sama mikä Nürnbergin oikeudenkäynnissä oli se tavallinen: teimme mitä käskettiin.

En osaa sanoa mikä ihminen on. Ainakaan hän ei ole kovin viisas. Hän ei taida tajuta olevansa samaa eläinkuntaa kuin peipponen.

Entä kasvuolosuhteet?

Kävin vähän aikaa sitten katsomassa David Cronenbergin leffan A Dangerous Method. Siinä oli henkäsalpaavan kauniita maisemia Sveitsistä ja Itävallasta. Mieleltään sairastuneiksi määritellyt ihmiset oli pantu asumaan, elämään siinä paratiisissa. Hullujenhuoneen yksi lääkäri, joka tutki uusia menetelmiä, oli C.G. Jung. Hän tapasi potilaan, joka oli ahdistunut ja kertoi lapsuudestaan ja isästään, joka pahoinpiteli häntä kaiken aikaa.

Lapsi oppi pitämään kurituksesta. Hänestä tuli kunnon tyttö, paitsi yhdessä suhteessa: kaikki miehet eivät käsittäneet masokismia ja hän oli vähän pulassa. Aika paljon pulassa, koska nuori nainen koki olevansa sairas. Siksi siis Jung rupesi keskustelemaan hänen kanssaan.

Jostain syystä tämä tuli mieleen kun taas joku nuorimies on ampunut ihmisiä, Suomessa. Että minkälainen koti sillä nuorella ja lapsella oli ollut. Olivatko vanhemmat lyöneet? Oliko häntä kiusattu koulussa? 

Sigmund Freud ilmestyy elokuvaan pian, koska hän oli keskittynyt nimenomaan seksuaalisten tabujen tuottamiin ongelmiin. Ei hän yksinomaan niistä puhu, esimerkiksi Toteemi ja tabu puhuu pitkiä pätkiä antropologiasta. On aivan järkevää ajatella että ihmisten pitäisi nähdä itsensä ja toisensa vähän etäämpää, miettiä heidän syitään milloin minkäkinlaiseen käyttäytymiseen. Antropologiassa Freudin työn alkuvaiheessa tutkittiin esimerkiksi Tyynen meren saarivaltioiden initiaatioriittejä, eksogamian yleisyyttä, kaikkea sitä oleellista, jonka suhteen ihmiset eivät kovin paljon eroa toisistaan.

Freudin ja Jungin yhteentörmäys jää vähän taka-alalle. Kahden psykoanalyytikon työn katalysaattoriksi nousee se potilas, nuori nainen masokistisine piirteineen. Juutalaisuus on kuvassa mukana vielä vitseinä, vaikka Kolmas valtakunta ei ollut kovin kaukana ajallisesti, siis tulevaisuudessa. Freud kerran läksyttää Jungia hänen oletetusta protestanttisesta ylirationaalisuudesta ja järjestelmällisyydestä. Freud ja potilas ovat juutalaisia.

Elokuva on n.k. dokufiktiota, ihmiset olivat oikeasti olemassa, mutta Cronenberg antoi heille kasvot ja rajasi heidän elämänsä tähän käännekohtaan. Arvaan että Cronenbergin mielestä psykoanalyysi oli valitsemassa polkua, jota muidenkin pitäisi seurata. En ole asiantuntija, mutta käsitykseni mukaan psykoanalyyttisia koulukuntia on nykyään tuhottomasti. Mikäli potilas voi valita psykoanalyytikkonsa, niin hän on pulassa.

Tyrni Variksenselän rannalla. Kuva: Elisa Berg

Sitten näin pari iltaa sitten televisioelokuvan, joka kertoo muun muassa metaaniklatraateista, jotka alkavat sulaa arktisella alueella. Kyse on ilmastonmuutoksesta. Tismalleen samaa aihetta käytti meidän oma Risto Isomäkemme kirjassaan Sarasvatin hiekkaa. Siellä klatraatit nousivat pintaan jossain Ohotanmerellä ja maitovalaat pakenivat henkensä edestä.

Tämä ei ole fiktiota. Metaani on paljon vaarallisempi kasvihuonekaasu kuin hiilidioksidi, joka on ihan tarpeeksi paha.

Fiktioelokuvassa oli päähenkilönä öljy-yhtiö, joka ei välittänyt - eivätkä ne oikeastikaan välitä - mitä tapahtuu ilmastolle, kunhan jättiyhtiö pysyy pystyssä ja miljardeja sataa kassaan.

Huomasin hämmästyksekseni että Hesarin elokuva-arvostelija vertasi elokuvan ihmistä, öljy-yhtiön johtajaa, Jorma Ollilaan. Siihen samaan joka ansaitsi hurjasti rahaa Nokia-nimisellä puhelinyhtiöllä. Ollilan päätyönä on nyt työskentely Shell-öljy-yhtiön hallituksessa.

Hesarin arvostelija sanoi, että Shell ei käytä rahaa vaihtoehtoisten energiamallien tutkimiseen. Mutta kuten Nigerian ogoni-heimo tietää, Shell on tuhonnut heidän rantansa, jokensa ja maansa.

Heimo on mennyttä. En ole huomannut Ollilan puhuvan tästä yksityiskohdasta yhtään mitään.

Alkaa näyttää kyllä vähän synkältä. Ei kun oikein synkältä. Pystyvätkö ihmiset luopumaan ahneudesta ja antamaan tulevaisuudelle tilaisuuden?