Kirjan kannessa on kuva
postilaatikkoriveistä, amerikkalaisista. Kirja on kovasti käytetty,
ennen kuin se päätyi minulle, kansi on joskus päällystetty
kirjamuovilla, nyt se on jo ruvennut halkeilemaan. Kirja on poistettu
Helsingin kaupunginkirjastosta.
En muista mistä olen kirjan napannut.
Se ei tullut krääsäkaupasta, koska silloin siinä olisi hinta.
Ehkä se on ollut kirjaston vaihtokirjahyllyssä? En muista. Nyt kun
katson Helsingin leimaa, niin eipäs siinä luekaan että poistettu.
Ehkä joku on pihistänyt kirjan Helsingin kaupunginkirjastosta? Jos
on niin, niin henkilö on todella alhainen rikollinen, rotta
ihmisekseen! Kirjastot on tarkoitettu meille kaikille, eikä vain
muutaman kirjahyllyn täytteeksi. Kirja on kohta irtolehtipainos,
selän liima on ruvennut hilseilemään ja sivuja on käännettävä
hyvin varovasti.
Takakannessa lukee:
The richness of America is portrayed
with memorable effect in this remarkable first novel – Faulkner
springs to mind. Postcards is written from the heat and – for its
raspy dialogue, laconic humour and beautiful description of the
natural world – deserves to be widely read.
Independent on Sunday
(Independent on englantilainen sanomalehti, muutenkin sen tietää,
koska ameriikkalaiset kirjoittavat että humor.)
Tottakai rupesin lukemaan kirjaa
innostuneesti. Se on E. Annie Proulx'n ensimmäinen romaani,
nimeltään Postcards. Yhdessä etusivun postilaatikossa on
silmä. Ja siitä oikealla on toinen silmä. Silmät katsovat
oikealle. Ne ovat naisen silmät, tai ainakin ne on maskeerattu
vahvasti, silmäripset ovat pitkät ja paksut. Aivan niin kuin Janis
Joplin valitti kyvyttömyyttään varustautua with cardboard
eyelashes eli pahviripsillä, tällä naisella on silmissä
tekoripset tai sitten hän on mutantti.
Näytin kantta miehelle, joka on meistä
se visuaalisesti pätevä ja lahjakas. Pyysin häntä katsomaan oliko
kirjassa kuva-arvoitus. Hän sanoi että halutessaan sen ehkä voi
nähdä niin. Mutta näin meidän perheessä näkemisen laita on
usein. Visuaalisesti lahjakas ei näe samoja asioita kuin minä.
Minulla on ehkä liian voimakas mielikuvitus.
Eräs nainen kyllä tavataan
ensimmäisellä sivulla. En kerro miten, ihmisten on luettava se
itse. Mutta en voi taata, että kirja on suomennettu. Kieli ei ole
ongelma mikäli ihminen on istunut sentään läsnä
englannintunneilla koulussa, se on selvää ja yksinkertaista. Sen
sijaan kirjan rakenne on jännä ja vaatii että lukija pitää
mielessään kirjan käänteet eikä varsinkaan ala harppoa
kappaleita tai lukuja yli.
Jokaisen luvun alussa on postikortti,
joka on kirjoitettu useimmiten käsin. Postikortteja lähetetään
sinne ja tänne, mutta tarinan keskuspaikka on Cream Hill, Vermont,
jossa on maatalo. Maatalossa asuvat äiti, isä ja kolme lasta.
Sukunimi on Blood ja jossain määrin läpi kirjan on kyse
verisiteistä. Kaikki lapset muuttavat pois. Toisen maailmansodan
jälkeen pienet maatilat Amerikassa muuttuivat kannattamattomiksi.
Olen nähnyt hylätyn maatalon
Kaskadi-vuorten juurikukkuloilla, pienessä laaksossa, kirkkaan ja
puhtaan joen varrella. Se näytti suomalaiselta maatalolta, taloa
ympäröi hedelmätarha. Selitin autossa oleville ihmisille, että
perhe oli ollut onnellinen ja tullut toimeen hyvin, kunnes valtavat
hedelmätarhat, semmoiset teolliset tarhat, alkoivat painaa hintoja
alas. Ja jos se perhe oli vielä ollut suomalainen ja ollut
onnellinen siitä, että pääsisi hedelmätarhuriksi! Porukka
kohautteli hartioitaan.
Se on tavallinen tarina. Se on
tavallinen täällä myös. Amerikkalaiset ystäväni kulkivat talon
pihalla ja arvioivat että maatalo on jäänyt tyhjäksi suuren laman
aikaan. Minun oloni oli surullinen ja nuhruinen koko lopun matkan
ajan.
Esimerkki kirjan käsinkirjoitetusta
kortista:
August 1, 1945
Dear Mernelle. Bet you are surprised
you know someone in California! We just moved here yesterday. My
father is working in shipyards. My room is the fold-up couch in the
living room. I have to keep my postcards under the couch. We couldn't
take our cat Curly. He was too mad to ride in the car. My father said
if we sent Curly to Japan the war would be over in three dats. My
mother is trying to get a job in the shipyard too. Oh well, a new
school tomorrow.
Your adventurous penpal, Juniata
Entiset koulutoverit pitävät yhteyttä
postikortein. Kortin kielessä ei ole juuri virheitä, ehkä tytöt
kirjoittavat toisilleen myös kirjeitä. Mernelle Blood on Cream
Hillin farmilla asuvista nuorin. Ilmoitetaan suunnilleen aika milloin
eletään. Postikortit eivät välttämättä ole yhdellä suoralla
aikajanalla, mutta asettavat kirjan luvut raameihin. Tässä
viitataan sota-ajan hyviin työsuhteisiin ja siihen että ihmiset
olivat liikekannalla.
Kissaihmisen sydäntä kouraisi että
Curly-kissa jouduttiin jättämään entisille kotitanhuville. Ja kun
on elokuun alku, niin sotaa on jäljellä enää vähän, ensimmäinen
atomipommi putoaa pian. Kissa jäi heitteille turhaan.
Etukannen postilaatikoiden takana
leviää maisema, joka näyttää Coloradolta tai Utah'ilta: hiekkaa,
pensaita, kauempana vuoret. Voisi hyvin olla Kalliovuorten seinä,
tuollaisen joka tapauksessa näin parin päivän ajan kun
Greyhound-bussi läheni sitä. Solassa oli lunta. Vermont ei kyllä
ole maisemaltaan pensasaavikkoa, vaan vihreä Uuden Englannin
osavaltio, joka näyttää lähinnä Suomelta, ellei ota huomioon
vaaroja ja tuntureita vähän korkeampia vuoria.
Postikorttikirjassa ollaan tietenkin
matkalla koko ajan. Takakansi väittää että kirja on kertomus
Loyal Bloodin elämästä, mutta kyllä siinä kerrotaan koko
perheestä, maitotilafarmista, sukulaisista ja ystävistä. Proulx
tuntee oikeudekseen pysähtyä myös miettimään vähän oudompiakin
asioita välillä.
Etukannen sisäpuolella on kuva
kirjailijasta, lippalakkipäinen flikka nojaa puukeppiin, joka
saattaa olla vaellussauva. Pyöreät lasit, hymynhäive, hän on
tuntenut valokuvaajan, koska asento on rento. Vastapäätä
kerrotaan mitä NYT, Chicago Tribune, San Francisco Chronicle, LA
Times, Boston Globe ja Washington Times on kertonut kirjasta. Kirja
on ilmeisesti ollut läpimurto. Kun kirjailijan nimen etsii netistä,
huomaa Wikipediasta että flikka on kuvassa yli 50-vuotias!
Tämä painos on siis Flamingo-sarjan,
joka on osa HarperCollins-kustantamoa, englantilainen. E. Annie
Proulxin copyright on vuodelta 1992. Ennen esikoisteosta hän on
toiminut muun muassa toimittajana. Siksi tuntuu hyvältä, että hän
sai pitkähköstä novellista nimeltä Brokeback Mountain O
Henry-palkinnon.
Nyt kirjaa lukiessa tuli heti mieleen
viime vuonna kuolleen Elmore Leonardin tapa kirjoittaa
amerikkalaisia tarinoita. Ehkä eniten sillä tavoin, että kumpikin
kirjailija ketjuttaa ihmisiä: voi olla että tuo ihminen on syntynyt
Vermontissa, mutta hän tuntee Rapid Cityn kuin omat taskunsa ja on
kiertänyt tasanko-osavaltioita ristiin ja rastiin ollessaan töissä
silloin tällöin kaivoksissa ja pitäessään lähinnä silmällä
mahdollisia dinosaurusten luurankoja (niistä sai ehkä rahaa). Oli kyse kirjan Jewell ja Mink
Bloodin pojasta Loyallista.
Mutta yhtä hyvin olisi voinut olla
kyse intiaanista, joka seisoi hänen vieressään kun tornado tuli ja
pyyhkäisi kummankin mennessään. Edes intiaani ei käsittänyt
mustanpuhuvien pilvien varoitusta. Intiaanista jää jäljelle
muistivihko, josta on otteita painettuna siellä täällä kirjassa.
Tornadoita Ameriikassa on oikeastikin.
Varsinkin pitkin aavaa preeriaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista