Sateen uhatessa

I find gifted ironists sort of wickedly fun to listen to at parties, but I always walk away feeling like I've had several radical surgical procedures. And as for actually driving cross-country with a gifted ironist, or sitting through a 300 page novel full of nothing but trendy sardonic exhaustion, one ends up feeling not only empty but somehow...oppressed. (David Foster Wallace: A supposedly fun thing I'll never do again/E Unibus Pluram: Television and U.S. Fiction).

Esseetä lukiessa oli hankaluuksia lähinnä mainosten kanssa. En ole erityisen taipuvainen lukemaan saati sitten arvioimaan mainoksia, minkäänlaisia. David Foster Wallace oli tunnettu esseisti Suomessa jo eläessään. Tottakai mainonta on ollut aina tärkeä osa amerikkalaista tiedotusta, ja myös eurooppalaista. Siitä on tullut ajan mittaan jonkinmoinen todellisuuden mittatikku, eikä ainoastaan kaupankäynnissä.

Mainoksista en tiedä mitään, en juuri edes suomalaisista mainoksista. Muistan että ne ovat oleellinen osa amerikkalaista televisiota. Muistan erityisen hyvin television Vietnamin sodan ajalta, jolloin mainoksia rikkoivat väkivaltaiset sotareportaasit, joita tuli televisiosta parhaimpaan katsomisaikaan. On mahdollista että tulin amerikkalaisen television vaikutuksesta lopullisesti immuuniksi mainonnalle. Se ei tehoa.

Enemmän epäyhtenäiseksi todellisuus ei voi tulla. Seurauksena Vietnamin televisiosodalle seuraavia sotia ei enää näytettykään televisiossa, ainakaan sensuroimatta. Suuri kansa sai rauhassa uskoa mainoksia ja kuluttaa, vaikka sotilaat olivat puolustamassa maata Afganistanissa ja Irakissa.

Jos yhden kirjailijan nimi näkyy kaikkialla, yleensä käännyn heti aivan toisaalle. Vasta kun hänestä ei kukaan mainitse mitään pitkään aikaan, alkaa tuntua siltä, että voisi katsoa vähän mitä se kirjailija on sanonut. Olen aloittanut varovasti enkä missään nimessä sellaisesta teoksesta, josta on ollut erityisen paljon puhetta.

Wallace on terävä tyyppi. Mutta en löydä hänen tavastaan sanoa oikeastaan juuri mitään uutta. Wallace on hauska ja pätevä verbaaliakrobaatikko. Sen vuoksi hänen esseitään on helppo lukea. Paikoin hän päätyy asettamaan myös itsensä kyseenalaiseksi. Wallace löytää itsensä tilanteista aivan niin kuin kuka tahansa ihminen.

Televisio-essee E Unibus Pluram (Yhdestä moninaisuus) käsittelee televisiota, sen ihmiskuvaa ja yhdysvaltailaista modernia fiktiota ja myös sen antamaa kuvaa todellisuudesta. Essee ei missään nimessä ole sitä yksiuloitteisuutta, josta Herbert Marcuse puhui amerikkalaisten muotokuvassaan Yksiuloitteinen ihminen. Marcuse tosin oli kotoisin Saksasta, joten hänen lähtökohtansa on eurooppalaisuus. Sen lisäksi Wallace on suhteellisen nuori.

Muutama vuosi sitten luin uudestaan Henry Millerin opuksen Ilmastoitu painajainen. Se julkaistiin silloin toisen kerran sitten 1960-luvun. Nyt tuntuu siltä että 1940-50-lukujen Miller on tarkkasilmäinen ja pätevä oman maansa näkijä, varsinkin kun hän on tullut pitkältä matkaltaan Euroopasta. Kirja kertoo muun muassa matkasta Amerikkaan, pitkin ja poikin. Miller tulee ajatelleeksi melkein kaikkea:

Olin Detroitissa muutama yö sitten. Näin Mannerheim-linjan elokuvissa. Näin kuinka venäläiset tekivät siitä silppua Opin läksyn. Opitteko te? Kertokaa mitä sellaista ihminen voi rakentaa itsensä puolustamiseksi, mitä toiset ihmiset eivät voi tuhota? Mitä me yritämme puolustaa? Vain sellaista mikä on vanhaa, hyödytöntä, kuollutta, mahdotonta puolustaa. Jokainen suoja on yllytys hyökkäykseen. Miksi emme antautuisi? Miksi emme antaisi – antaisi kaikkea? Se on niin kirotun käytännöllistä, niin läpikotaisin tehokasta ja aseistariisuvaa. Täällä me olemme, me Yhdysvaltojen kansalaiset: kuvittelemme olevamme maailman mahtavin kansa. Meillä on kaikkea – kaikkea mitä vaaditaan ihmisten onnellisuuteen. Meillä on maata, vettä, taivasta ja kaikkea mitä se tuo mukanaan. Meistä voisi tulla suuri, loistava esimerkki maailmalle; me voisimme säteillä rauhaa, iloa, voimaa, hyväntahtoisuutta. Mutta ympärillämme on aaveita, aaveita joihin emme tunnu voivan kajota. Emme ole onnellisia, emme tyytyväisiä, emme säteileviä, emme pelottomia.

Miller on tuota ajatellessaan matkalla lentokoneessa jossakin mantereen yläpuolella. Jos hän on juuri nähnyt elokuvateatterin uutisissa jutun Suomen Mannerheim-linjasta, niin kyse on vuodesta 1940 tai 1941. En tunne sotahistoriaa, joten en tarkkaan tiedä missä vaiheissa puolustuslinjat rakennettiin. Miller itse pakeni Amerikkaan, kun vanha manner tuli hulluksi jälleen kerran ja aloitti jo järjestyksessä toisen maailmansodan.

Tuskin Millerillä oli erityistietoja Suomesta tai Neuvostoliitosta, jotka olisivat auttaneet asettamaan sotahistorian palasen paikalleen. Mutta on tietenkin kiinnostavaa, että Mannerheim sattuu löytymään amerikkalaisen kirjailijan opuksesta samaan aikaan kun se historia tapahtuu toisaalla maapallolla.

Siitä lähtien historia on jatkuvasti nähdäkseni lyhentynyt. Etäisyydet ovat supistuneet. Wallace elää jo aivan erilaisessa maailmassa. Jollain tavalla Wallacen maailma on murtunut. Siinä on enää hyvin vähän mitään toivoa.

Erityissuhde, jonka Wallace löytää amerikkalaisten itseymmärryksestä, on heidän suhteensa televisioon. Hän määrittelee aivan aluksi, että amerikkalaiset eivät istu sitä kuutta tuntiaan sohvalla tuijottaen televisiota opiskelemassa millaista elämää muualla eletään. Amerikkalainen katsoo televisiota kuin peiliä. Hän ajattelee olevansa niin

kuin television hahmot.

Niinpä Wallace alkaa miettiä ironiaa. Hän ottaa vertauksen juhlista, jossa pöytäseura onnistuu olemaan typerryttävän fiksua ja osaa ironisoida mitä tahansa ilmiötä suoraa päätä. Wallace tuntee jäävänsä jyrätyksi. Siinä oli tuo alun sitaatti lyhyesti. Minulla ei juuri ole kokemuksia amerikkalaisista juhlista, joten en ole varma millaista ironisointia niissä harrastetaan.

Sitten hän kääntää katseensa joihinkin tahoihin jotka osaavat sen ironisoinnin. Esimerkkejä tästä on paljon. Niitä on oikeasti todella hämmentävän paljon ja ne tulevat kaikki siitä samasta maasta joka tuottaa sen itseään katsovan valtavan yleisömassan. Ilta illan jälkeen se istuu sen kuusi tuntiaan (kun ei jaksa työpäivän jälkeen tehdä muuta) katsomassa televisiota. Siis katsomassa omaa kuvaansa.

Siinä peiliin tuijottamisessa ei ole kyse narsistisesta vammasta, vaan jostain kummallisesta feedback-järjestelmästä, joka päätyy pitämään valtaosan ihmisistä kuitenkin suhteellisen rauhallisena ja järjissään. Kun luin tuota television orjien analyysia, jäin vain ihmettelemään että on kummallista että siellä ei joka sekunti tapeta ihmisiä. Niiden ei välttämättä tarvitse olla poliiseja, jolla on rasistinen maailmannäkemys, ne voivat olla aivan tavallisia ihmisiä, jotka jotenkin ovat oppineet pelkäämään aivan kaikkea mikä liikkuu siellä ulkona. Asehullussa maassa on paljon paranoiaa.

Sitten jään miettimään Suomea ja suomalaisia. Tuskin Suomikaan on erityisen itsenäisten yksilö-ihmisten yhteiskunta, vaan varmasti sekin uskoo joihinkin kuviin. Mutta en ole varma siitä onko peili esimerkiksi televisio. Mutta en tiedä, mikä se olisi. Ehkä ihmiset sentään keskimäärin vielä ovat aika tavalla tekemisissä toistensa kanssa? Mutta ovatko? Lukevatko he esimerkiksi perheensä ja lähiympäristönsä kuvaa kuin itseään?

Täälläkin on jo kauan puhuttu vieraantumisesta.