Hyödyllistä

Täälläpäin sanotaan: ”Mistä sinoot tuan hyätyny?”, tai ainakin tätini kysyi noin kun näki että minulla oli uusi huivi päässä. Hän oli selvästi katsonut minua aika tarkasti, koska tiesi hyvin ettei opiskelijalla ollut rahaa vaatteisiin ja lisäksi taipumukseni olla välittämättä mitä sattui olemaan ylläni. Vaatteet ovat suoja, eivät näkösuoja. Naisellisuuden harhat näkyivät, vaikka en ollut vielä lukenut Betty Friedania, enkä siis kyennyt nimeämään ilmiötä.

Olin tyytyväinen siitä, etten ollut mennyt muiden flikkojen mallin mukaan. Huiveja minulla on yksinkertaisesti siksi, että ne edelleen mielestäni suojaavat päätä ja estävät korvatulehduksia. Hiusten välissä on ilmaa joka sekin lämmittää ja kun hiukset on kiedottu huivin sisään, ei tuuli pure.

En muista antautuneeni tädin kanssa syvempiin keskusteluihin pukeutumisesta. Mutta seurasin häntä aika tarkasti lapsesta asti. Kun hän riisui pois navettatakin ja –huivin, ja valmistautui lähtemään kirkolle jonkun tarpeellisen asian vuoksi, hän selvästi mietti päällepanemiset. Hiusten suojaksi kelpasi Marimekon huivi. Hän mahtoi nähdä hyväksyvän ilmeeni, koska antoi minulle 15-vuotislahjaksi Marimekon ruusuhuivin. Itse hän pukeutui silmiensä väreihin.

Hänellä oli vaaleansiniset silmät. Silmät eivät olleet haaleat, vaan niissä oli säteittäisiä eri sinisten viiruja mustuaisesta iiriksen ulkoreunoille. Silmät olivat jollain tavalla hypnoottiset. Olin myös joskus nähnyt niiden tummuvan kun hän suuttui jostain.

Marimekon huivi oli sininen. Siinä oli abstrakteja kuvioita ja preussinsinisen ohella harmaan sävyjä. Täti ei koskaan silmissäni muuttunut rumaksi, ei edes silloin kun hän ajoi minut siitä lapsuuden talosta viimeisen kerran ulos. Olin aika paljon vanhempi jo. Ymmärsin että olin astunut hänen rajalleen, aidalle joka erotti hänet muista ihmisistä. Enkä tehnyt sitä tahallani. Kaikilla ihmisillä on jokin raja, eikä sitä voi etukäteen tietää.

Mietin perheestä johtuvaa samaistumista ja identiteettiä tänä kesänä kun jouduin polvileikkaukseen. Kirurgi selvästi valpastui kun kerroin olevana anorektikko, avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen sitten. Fysioterapeutti puolestaan kysyi minkä verran voin panna rahaa hyvien ja terveellisten kenkien hankkimiseen. Katsoin terapeutin jalkoja, joissa oli jonkinlaiset sairaalan sandaalit. Hän pani jalan toisen päälle ja käski tehdä perässä. Ei siitä tullut mitään, koska polvi ei taipunut. Sitten kun sain sen suoraksi, ilmeni ettei se mennyt myöskään suoraksi.

Ilmaisin närkästykseni sen johdosta että ruumiini on pettänyt minut. Hän rupesi kuuntelemaan selostustani vesijumpasta tulosta ja kuinka suojatiellä auto ajoi päälleni. Kääntyvällä autolla ja minulla oli kummallakin vihreä valo. Fysioterapeutti ohitti liikennevalokysymykset ja sanoi että kun kerran olin ollut anorektikko 10-vuotiaasta lähtien, kudokseni, luut ja lihakset ja jänteet, olivat heiveröiset eivätkä muuttuneet sen kummemmiksi. Paitsi nyt kudokset entisestään huonontuvat.

Opin kulkemaan kepeillä viidessä minuutissa, pääsin niistä eroon viikossa. Kesä oli erittäin hilpeä, koska toipilasaikaani ajoittui edelleen jatkuva naapuritontin räjäytystyömaa. Ilmeisesti grynderiyhtiö ajattelee pääsevänsä Kiinaan. Se aloitti peruskallion räjäytykset heinäkuun alussa, joten odotan minä hetkenä tahansa magman pursuamisen alkavan. En osaa kuvitella millaisilla terveyssandaaleilla kävellään sulan kiven päällä.

Jonain aamuna vastaan kävelee varmasti punaposkisia kiinalaisia niin kuin 1960-70-luvulla lukemassani aikakauslehdessä nimeltä China Reconstructs. Muistin myös joukkion, joka jostain syystä matkasi bussilla tervehtimään Kiinan suurlähetystön ihmisiä. Piti kerrottaman opiskelijavaihdosta.

Fysioterapeutti käski minun avata suuni ja hymyillä. Jaaha, hampaat ovat kehnossa kunnossa myös. Aloitin puhetta sodanjälkeisen ajan pulavuosista, kun ei ollut tarpeeksi ruokaa. Terapeutti ei ottanut kantaa.

Olen saanut ikäkauteen soveliaan ja sopivan statuksen. Olin hyötynyt hyvinvointiyhteiskunnan terveydenhoidosta.

Pidän puhetta polvelleni ja rikkonaiselle takaristisiteelle, jonka repaleita purija leikkauksessa söi. Suostuisi polvi astumaan vauhdissa joka olisi kohtuullinen! Yö sentään hoitaa vielä edellispäivän kipuja. Mutta ellei olisi kissaa hyrräämässä polven päällä jokaikinen yö, niin en istuisi tässä miettimässä Kiinan suurlähetystöä. Ruokia en muista, mutta Kiinan rakentajien lehden muistan.

Lapset ovat taas koulussa. Kun tapaan heitä, istutan alas ja tahdon nähdä suomen kielen työkirjat. Pojat kyllä mieluummin pelaavat jalkapalloa. Kyllä minä sen ymmärrän: lapset tulevat maista joissa jalkapalloa pelaavat kaikki. Taloyhtiö on jo kahtena vuotena peräkkäin kieltänyt kesäisen jalkapallon pelaamisen. Muuta paikkaa lapsilla ei ole, kun ei ole mukavaa huvilaa saaristossa, minne mennä pakoon räjäytystyömaan pölyä ja dieselkoneiden katkua.

Senkin kyllä ymmärtää. Suomi ei käsittääkseni oikein menesty jalkapallossa. Lapsia on kotoutettava.

Projektin luominen

Pitäisin parvekkeen ovea auki, ellei ulkona olisi hirveästi ampiaisia. En olisi huomannut mitään, elleivät naapurin lapset olisi hiiviskelleet pelokkaan näköisinä suurimman osan viikkoa. Yhtenä päivänä flikat saivat joukkoonsa pikkuisen ja rohkean afrikkalaispojan. Sitten seuraavana aamuna ampiaispesä oli siirtynyt portaiden katosta (sisältä ja korkealta) porrastasanteelle. Ampparit rakensivat kiivaasti uutta pesää sinne kattoon, eivät antaneet periksi.

Ne olivat todella vihaisia. Minulla on lintukiikarit keittiön kaapissa ja kun suuntasin ne portaikkoon, niin vartija-ampiaiset irvistivät uhkaavasti. En uskaltanut mennä portaisiin ollenkaan. Kun yleishyödyllinen vuokrayhtiö vei meiltä hissin, eli vaihtoi lukot eikä antanut avainta, niin vaihtoehto olisi kulkea jyrkkiä metallisia kierreportaita, eikä vastaleikattu polveni pitäisi siitä, vaan ajattelisi sen urheiluksi ja paisuisi jalkapalloksi. Ison jalkani kanssa sitten konkkasin.

Viikon kesti saada joku terminaattori (?) hoitamaan se pesä pois päiviltä. Edellinen tuttavuus ampiaisen kanssa sai käteni turpoamaan pesäpallomailaksi, kunnes sain kyypakkauksen käsiini. Sitten alkoi hengityskin tasaantua. Ampparit pääsevät sisälle asti, koska asunnon ovet ja ikkunat eivät sovi enää betonielementtien reikiin. Vieressä on räjäytystyömaa, joka saa maalin sisäseinistä varisemaan lattialle. En liioittele.

Pikkuflikat kysyivät että mitä on allergia. Niin minäkin kysyin niiden ikäisenä, kun sisko vietiin ambulanssilla sairaalaan sen jälkeen kun se oli pudonnut nokkospuskaan. Joku oli löytänyt kyllä sen jäljiltä sitten tyhjän yskänlääkepullon.

Meillä on naapurissa jatkunut taukoamaton räjäytystyömaa jo yli 1½ kuukautta, eikä sille tunnu tulevan loppua. Rakennuttajaspekulantti ei ehkä käsittänyt omistamansa maan makaavan peruskalliolla, mutta vaikuttaa siltä, että sen on päästävä eroon kivestä. Ehkä peruskallio kuvastaa spekulantin mielestä jotakin pelottavaa, pysyvää ja sitä kautta uhkaavaa? Jokainen räjähdys saa tavarani putoamaan pöydiltä ja tiskipöydän kaakelin halkeama, joka on peräisin edellisestä rakennustyömaasta, jatkaa kasvuaan. Kaikkiaan ympärillä on rakennustyömaita jo kolmatta vuotta.

Aamuteetä juodessani huomasin yhtäkkiä, että näen harmaan pölyverhon läpi päiväkodin lapsia pihalla. Jostain syystä lapset ulvahtelivat, jotenkin rytmisesti. Räjähdyksen jälkeen kissa alkoi yskiä. Hirviökoneet äityivät ärjymään.

Vasta illalla pystyn asettumaan töihin. Nyt tuli saumattomaksi projektiksi Lomonosovin moottori, Antti Salmisen perusteellinen tilinteko Novaja Zemljan siitäkin maailmasta, kun ”Tzar Bomba” räjäytettiin ja saamelaisten radioaktiivisuus nousi huimasti. Tietenkin kaikki myrkyt rikastuvat ihmisissä.

Monet ihmiset ovat käskeneet lukemaan teoksen jo kauan. Tarvitsin väsyttävän ja äärettömän brutaalin työmaan viereeni, ennen kuin teos rupesi kutsumaan. Se tyrkytti itseään kirjastossa. Minulla oli mukana jo lukemani kirja, jonka annoin kirjastonhoitajalle. Täältä tapetaan ainakin kolme kirjastoa. Brutaalisuus jatkaa kasvuaan myös mentaalisesti.

On lainattava suoraan kirjasta, koska yhteneväisyys omaan todellisuuteeni on niin selvä:

#69Lokki, Maailma kuten sen kohtasin, teoksen apokryfisestä osasta

Jenisein penkereiden savesta, j-m-l-n spermasta ja pyhistä tavuista on saviset pojat luotu. Tiputan hänen otsalleen nitroglyserolia. Pää nytkähtää, kromivahvisteinen hermoverkko laskeutuu hänen olkapäilleen kuin itkupajun oksisto. Ei mikään homunculus, vaan minun geenieni jatkaja. Savipoika Kolenka.

Hänen otsassaan loistaa kalmarin silmä. Upotettu iiris! Katso, katso minua, minä opetan sinut hengittämään, puhumaan ja tappamaan. (Ei saa tappaa pieni lintuja. Ei saa tappaa sammakoita. Kiltti ole culeille)

# 76 Tetrafaniuksen teltta

#123 Moottorin golemaattisuudesta

#119 Lokin ulosteet

Seuraavalla sivulla on kuva kasvista nimeltä Alruna Officinarium, joka on varmasti Linnén luettelon mukainen kasvi. Minulla ei ole enää vanhaa kasviopin kirjaani, se on jossakin muutossa pudonnut pois. Tässä nimenomaisessa kasvissa on mandrake. En tiedä mitä se olisi suomeksi, mutta se tarkoittaa kasvia, jonka juuristo muodostaa kuvan jostain aivan muusta asiasta/ilmiöstä. Alrunan juurista muodostuu veistoksellinen kuva Botticcellin Venuksesta. Siitä jossa Venus syntyy ja nousee seisomaan simpukan kuorelle. Alrunan juuren pohjalla ei kuitenkaan ole simpukkaa.

Kasvin kuva on valkoisella piirretty mustalle pohjalle. Ensimmäinen teksti vaikuttaa kreikalta, mutta toinen on latinaa. Lähetän usein universumille pyyntöjä muun muassa kirjoista joita tarvitsen. Tässä tapauksessa siihen vastattiin. Kirjakirpputori tuli ruokakaupan kylkeen uudelleen ja moni divarin kirja on tietojeni mukaan valkeakoskelaisen lukionopettajan kirjastosta. Tarvitsemani kirja on latina-englanti –sanakirja, joka paistoi kuin mikäkin aurinko hyllyllä. Minulla ei ole sanakirjaa muuten kuin osana Exercitio latinan teksteihin.

En ole päässyt vielä kokeilemaan uutta kirjaa (voisiko siellä todella olla Linnén järjestelmän mukaiset kasvit? Tuskin ainakaan kaikkia), koska hyvä suurennuslasini on hukassa. Käsin kaunokirjoitetut tekstit ovat epäselviä ja pieniä. Pidän piirroksista tavattomasti. Ne tuovat Salmisen kirjaan hurjan surrealistisen lisän, jota ilman kirja ei olisi tämä loisto-opus. Piirtäjä ja kalligrafi on Johan L. Pii. Nimi on luultavasti nimimerkki.

Nyt on vielä selvitettävä kuuntelemani musiikki. Olen kuullut Kari Kriikkua livenä, soitti klarinettia jonkun pohjalaisen seurantalon näyttämöllä, soolona. En muista enää mistä tilaisuudesta oli kyse, mutta soittaja vakuutti minut heti. Musiikkia löytyi myös kirjastosta, Kimmo Hakolan säveltämät klarinettikonsertot Concerto for Clarinet and Orchestra, Verdoyances crépuscules for Orchestra ja Diamond Street for Solo Clarinet. Ja esittäjinä Kriikku ja Radion sinfoniaorkesteri johtajanaan Sakari Oramo.

Jos räjäytystyömaan tullessa kotiin pitää kyetä meditoimaan, niin silloin musiikki ja luettava on valittava huolellisesti. Jos en olisi tajunnut että räjäytykset jatkuvat yli puolitoista kuukautta eikä mikään mahti maailmassa pane näille hirviöille stoppia, niin olisin tässä vaiheessa hyvin huonosti kasvanut homunculus, epävakaa ja altis hyytelöitymään.

Toivon hartaasti että korttelin muut ihmiset ovat selvinneet järjissään. Päiväkotilapset tulivat vasta takaisin elokuun alussa ja he ulvovat. Korttelin asukkaat ovat niitä, jotka eivät kykene menemään kesäloman ajaksi huviloille tai ulkomaille. Siis ulkomaalaisia tai muuten varattomia köyhiä piruparkoja.

Tajuamisia

Kun kulkee katsomassa ja kokemassa jotain jota ei ole ennen ollut, ei siinä mielessä että se olisi tönäissyt eteenpäin, vaikka muuten tapahtumassa ei olisi järkeä eikä se tapahtuisi, niin olen tullut siihen tulokseen että kyse on keskittymiskyvystä.

On ihmisiä jotka eivät kykene istumaan hiljaa ja paikoillaan. Silloin heidän on kuljettava, ei tässä ole ongelmia, ihmiset kävelevät tai sitten seisovat tai istuvat. Saattavat myös loikoilla sohvalla horisontaalisessa asennossa. Kukin tavallaan. On mahdollista että kysymys on yksinkertaisesti tahtomisesta. Ihminen voi tahtoa saada jonkun kokemuksen tapahtumasta, oli se sitten oikeastaan ihan mitä tahansa.

Satuin olemaan taidenäyttelyssä, jossa oli jonkun video takahuoneessa. Siinä oli epämääräisiä hahmoja, joiden poikki välähteli aina välillä valoa. Olin katsomassa ystävän kanssa. Hän katsoi kulmakarvat rypyssä ja silmät viiruina. Sitten hän ähkäisi ja läimäytti itseään polveen ja hymyili. Ei kyllä sanonut mitään pitkään aikaan.

Kuljettiin rauhassa eteenpäin. Taisi olla ryhmänäyttely , enkä enää muista oliko ryhmällä nimi. Näytin kysyvältä, niinpä hän sitten sanoi: leaves of grass, ruohonkorsia.

Menin takaisin ja tajusin mitä hän oli tarkoittanut. Taiteilija ei ollut antanut työlle nimeä, mutta kyllä valo välkähteli lehtien lomitse, jos sille tahtoi antaa sellaisen merkityksen.

Taiteessa ei ole pakko olla merkityksiä ja tärkeintä on vapaus näyttää. Samoin kuin runokokoelma tulee valmiiksi vasta lukevan ihmisen päässä, niin myös visuaalinen teos hahmottuu aina riippuen katsojasta. Ei ole pakkoa edes tulkita, koska ei ole ketään joka määräisi.

Olen aina ymmärtänyt niin, että merkityksen etsiminen alkaa ärsykkeestä automaattisesti. Ihminen tulkitsee ympäristöään oli se sitten mikä tahansa. Minulla oli kerran naapurina alakerrassa nuorimies, joka oli riippuvainen heroiinista. Hän rimpuili siitä juuri niihin aikoihin eroon. Kävi töissä, istui illat iltakoulussa ja töihin mennessään haki korvaavan pillerin kaupunginosan neulanvaihtopisteestä.

Hänellä oli tyttöystävä joka odotti lasta. Pariskunta oli hyvin nuori, melkein lapsia vielä itsekin.

Heillä ei ollut rahaa, tyttö oli kotoisin jostain muualta, niin että ei ollut oikein ystäviäkään. Pelastusarmeijan kirpputorilta olivat löytäneet muiden hylkäämiä huonekaluja. Mutta seinillä ei ollut mitään. Kirjahyllykin oli melkein tyhjä.

Istuin muutaman kerran heidän luonaan kahvilla enkä ymmärtänyt miksi en viihtynyt. Tiesin kuitenkin kasvamisesta, olin ollut nuorenparin ikäinen läpi vuosia aiemmin. Poika tuijotti seinää, kun ei keksinyt mitä olisi sanonut.

Menin kotiin ja rupesin tekemään seuraavan päivän työlistaa ja tuijottelin seinällä olevaa taulua. Piti läimäyttää polveaan: seinällä oleva kuva!

Poika oli tekemässä päästään kuvaa sinne alakerran tyhjälle seinälle. Entä jos hän jonain päivänä ei löytäisikään päästään kuvaa, jonka projisoisi seinälle? Tajusin että siinä voi käydä huonosti.

Minulla oli komerossa muutamia ikivanhoja puolalaisia julisteita, otin sellaisen jossa oli isolla kirjasimella sanoja ja siis puolaa, kieltä josta miltei tyystin puuttuivat vokaalit. Se taisi olla joku elokuvajuliste, siinä oli maisemaa meriteeraava viiva, pystysuoria viivoja, puita, metsää, ehkä meren ranta. Hurrasin mielessäni. Se oli mustavalkoinen, mutta yhdessä kulmassa oli punainen kukka. Se näytti lapsen piirtämältä, kömpelö ja kaunis.

Kiikutin kuvan alakertaan, löydettiin maalarinteippiä ja nyt paikka alkoi näyttää jo kodilta. Pariskunta jäi arvuuttelemaan miten julisteen sanat lausuttaisiin.

Täällä oli konsertti taidemuseossa. Siellä esitettiin kanadalaisen, Suomessa asuvan säveltäjän Matthew Whittallin työ Leaves of Grass. Se soitettiin pianolla. Teos oli tavattoman voimakas ja lyyrinen. Tajusin että en ole lukenut Walt Whitmanin teosta sitten vuoden 1970.

Tiedän että sen on suomentanut Arvo Turtiainen, mutta en ole halunnut sotkea omaa mielikuvaani alkuperäisestä suomennokseen, joka on kuulemani mukaan hyvä. Minun ei tarvitse. En ole ymmärrykseni selittämisestä vastuussa kellekään. Walt Whitmanin sen paremmin kuin Matthew Whittallinkaan työt eivät mitenkään kuulu työhöni. Ja se taas mikä kuuluu työhöni on täysin minun itseni määriteltävissä.

Ne ovat kokemuksia, jotka tulivat esiin kutsumatta ja käskemättä. Sillä tavalla tapahtuu kaikille ihmisille aina joskus. Minusta se on hienoa. Kokemukset ovat sitten lopun elämän kutsuttavissa takaisin, niiden sisältö muuttuu, ne saavat uusia merkityksiä ehkä.

Mutta olisi kamalaa jos niitä ei enää tulisi ollenkaan. Saati että ei pystyisi muistamaan menneistä enää yhtään. Sellaistakin voi vielä sattua. Sitten elämä vain muuttuu taas uudelleen.

Olen nyt pari viikkoa lukenut Walt Whitmanin opusta. Turtiainen suomensi teoksen nimeksi Ruohoa. Ei se ole huono nimi.

                           24

Walt Whitman, a kosmos, of Manhattan the son,

Turbulent, fleshy, sensual, eating, drinking and breeding,

No sentimentalist, no stander above men and women or apart them,

No more modest than immodest.

Unscrew the locks from the doors!

Unscrew the doors themselves from their jambs!

Whoever degrades another degrades me,

And whatever is done or said returns at last to me.

Through me the afflatus surging and surging and surging, through me the current and index.

I speak the pass-word primeval, I give the sign of democracy,

By God! I will accept nothing which all cannot have their counterpart of on the same terms.

(Song of Myself, alku runosta nro 24)