Linnut lähtevät

Kahden päivän pimeyden ja sateen jälkeen pilveilee, aurinko paistaa. Kissa nukkuu aivan kuin sille olisi ollut äkillinen sadekuuri liian rankka. Pitää muistaa että myös kissoilla voi olla nivelet rikki. Mutta tämä ei pääse edes itse metsästämään ruokaansa. Lemmikin osa on surkea.

Kesyn eläimen tulo aivan lähelle voi lohduttaa ihmistä. Mutta hyrräyskone on sille itselleenkin terapiaa. Nykyään tiedetään jo paljon enemmän eläinten kielestä kuin ennen. Häntä ei ole olemassa vain tasapainon vuoksi vaan sillä voi ilmaista mielentiloja ja todennäköisesti myös muunlaista ajattelua.

Eilen oli yhtäkkiä hetki uima-altaassa aivan yksin. Se sai näkemään hyvin selvästi loivat aallot perässäni, katse terästyi. Vesi taittoi pohjan kuvioita. Saattoi nähdä veden liikkeen hitaasta nopeaan, päätin esittää itselleni pyöriäistä ja sain suuhun kloorivettä ja aloin pärskiä. Suuri tila ympärillä ei kaiu, vesi tekee kaikesta pehmeää.

Olisi mukavaa hypätä suureen veteen heti aamulla. Katsoin Atlantin laiskoja maininkeja jossain Amerikan rannikolla ja taivasta, joka oli läpitunkemattoman sininen ja sinkoili salamoita. En minä sinne tahdo, ikuisen kesän värit ovat aivan vieraita, enkä tunne yhtään puuta edes. Siinä meressä ui myös haita ja valkoisten hiekkarantojen ympärillä on tekstin mukaan verkkoja, niin että ne eivät pääse nappaamaan lapsia.

Kesy maailma, uimahalli, on ylellisyyttä, ei sellaista ole kaikilla. Pukuhuoneessa jouduin odottamaan kauan, kun koululuokallinen teiniprinsessoita seisoi peilin edessä ja kuivasi jokaista hiusta erikseen.

Takana seisoi tyttö jolla oli suuret silmät ja angstinen ilme eivätkä hiuksetkaan olleet järjestyksessä. Keskikoulun pukuhuoneet nousivat mieleen. Muistan kun nousin kapeita portaita ylös matkalla voimistelusaliin, kiskoin kädellä itseäni ylös. Olkapää meni sijoiltaan niin kuin se usein vinksahti, vedin sen paikalleen ja jatkoin matkaa. Suurin osa luokkatovereista ei pelännyt nojapuita. Minä pelkäsin ja olkapää meni sijoiltaan silkkaa jännityksen jäykkyyttä.

Tämän kesän keskellä oli herätyskokous pelloilla, joka on meteorikraateri. Nyt siellä ovat kurjet. Kurjet ovat Söderfjärdenin kevät- ja syysrituaali. Olisi mahtavaa kuulla suurten lintujen ääntä aamulla. Toissapäivänä merenlahdella ei enää näkynyt joutsenparilla kolmea poikasta, yhden näin. En käsitä mikä vihollinen niillä voi olla. Tai on tietenkin ihminen, on se pilannut vedenkin, raskasmetalleja täynnä.

Kesä oli kylmä. Tämä oli ensimmäinen kesä, jolloin katselin Viron nettisääksiä harvakseltaan, en nähnyt pesiä joka päivä. Rakastan niitä hienoja lintuja. Mutta jotenkin niiden pesimisen katsominen alkoi tuntua oudolta. Että entä jos joku hirviö tarkkailisi minua koko ajan? Sitten rupesin nauramaan ääneeni: niinhän keskikoulun aamuhartauksissa väitettiin, että jumala näkee, ennen joulua tontut katselevat ikkunoista ja kaiken lisäksi talven linnut isoäidin joulukauralyhteessä olivat jonkun kuolleita pikkuveljiä.

Tämän päivän ikävä johtuu virolaisista kalasääksistä. Ne ovat lentäneet pois kohti Egyptiä ja Sudania. Onneksi sikäläiset ornitologit ovat päättäneet olla asentamatta niiden selkään muuttomatkaa merkkaavia tutkakameroita, joista voi nähdä niiden matkareitit. Kamera ei ole painava mutta se tekee ehkä niiden lennon kömpelömmäksi, lisäksi mötikkä hankaa osan selästä sulattomaksi. Piret'illä oli sellainen. Toivottavasti ornitologit ovat nähneet sitä hienoa naaraslintua ja saaneet toimimattoman satelliittitutkan pois.

Sääksipesä tyhjänä on loputtoman surullinen. Totta kai se johtuu myös syksyn tulosta tänne, sateet alkoivat, pilviä kerääntyy yhä enemmän. Katsoin lintukirjasta Floridan muuttolintuja. Ehkä sääkset eivät lähde minnekään. Olin oikeassa. Mutta en rupea niin keinotekoisen maailman tarkkailijaksi. Ihminen on siellä läsnä aina, ja autot, ja muskeliveneet ja joka paikassa on pyssyjä.

Jos ei ole vielä katsonut virolaisia luontokuvia, samanlaista luontoa kuin meidänkin on, voi etsiä Googlella Looduskalenderista mitä kaikkea virolaiset ovat panneet nähtäväksi kaikille ihmisille. Siellä on karhuja, kotkia ja haikaroita. Ja paljon muuta tietoa siitä mistä jäämme vaille kaupungeissa.

Viro on tätä samaa pohjoista havumetsäaluetta kuin mekin. Virolaiset ovat sen lisäksi ylpeitä hienoista metsistään. Kun niitä katsoo ja näkee suunnilleen saman kuin iso kalastajalintu, niin tuntee olevansa kotona. Minun on pakko asua kaupungissa, mutta kun istua nökötän katsomassa kalakotkas'ien (sääksi eestiksi) elämää, pääsen osaksi niiden metsien elämää. Minähän näen ne, joten – ergo sunt! Sääkset eivät ole fiktiota!

Suosittuja nimiä

Kuuntelen usein radiota. Syy radion kuuntelemiseen on yksinkertainen: se on edelleen väline joka antaa aineksia maailmankuvan muovaamiseen. En tiedä onko Yleisradion toiminnan motto edelleen tuo, mutta oli silloin kun Eino S. Repo oli sen firman pomo ja puhui informatiivisesta ohjelmapolitiikasta.

Maailmankuvan muutos kuulosti mahtipontiselta, radio oli kuitenkin vain radio. Revon päällikkyys sai havahtumaan radion tavattomaan monipuolisuuteen, ohjelmista tuli nykyaikaisempia. Kuuntelijan pitäisi määritellä, suorastaan sisäistää, mitä tarkoittaa maailmankuva, mitä on informatiivisuus. Repo ei ehkä käsitteitä keksinyt.

Kuuntelen Radio 1:n, siis Yleisradion vanhimman (?) kanavan kulttuuriohjelmia: kirjallisuutta, kuunnelmia, musiikkia. Nykyteknologia antaa mahdollisuuden kuunnella ohjelmia melkein milloin vain, koska on olemassa YLEn Areena. Tämän päivän uutisiin voi myös etsiä taustaa YLEn Elävästä arkistosta, josta löytyy kulttuuriohjelmia suunnilleen koko sen historian ajalta.

Ajankohtaisohjelma Kultakuumeen jälkeen tulevat englanninkieliset ja suomenkieliset uutiset. Uutisia on radiossa ollut joku täysi määrä vuosia, niitä juhlittiin viime viikolla. Muistaakseni Suomen Yleisradio perustettiin vuonna 1926. Sellaisia valtion kustantamia radioita oli Euroopassa muissakin, muun muassa BBC, joka painiskelee rahapulan kanssa aivan yhtä lailla kuin maailman muutkin valtion rahoittamat laitokset, joiden nimi englanniksi on Public Broadcasting System. Ne erottaa hyvin muista radio-ohjelmista ainakin siitä, että niissä ei ole mainoksia.

Minulle on tärkeätä kuunnella radiota. Perussyy radion suosimiseen on siinä, että kuunnellessa muodostuu päähän mielikuvia ja asiat selviävät. Olen huonokuuloinen ja siksi radio on aina vain tärkeämpi. Radio on pysyvä ystävä kun muuttaessa ei tunne ketään. Se ei vaihdu vaan käy ilahduttamassa minua informatiivisesti missä tahansa tässä maassa olenkin.

Radio puhuu. Yksin ollessani tulen vähän väliä herättäneeksi levottomuutta Lidia-kissassa, koska saatan äityä vastaamaan radiossa puhuvalle ihmiselle. Kissaparka on riippuvainen siitä, mikä on sen ihmisen mielentila ja onko hän kenties pitkän horjumisen jälkeen lopullisesti sekoamassa.

YLE ei ole hallituksen radio, vaikka se toimii valtion rahoin, eli kansalaiset maksavat sen. Suurin piirtein radioon voi luottaa. Se on kertonut hallituksen pyrkimyksistä aika tarkasti koska hallitus on uusi ja se tuntuu keskittyvän siihen, että kansalaisten on käsitettävä taloudellinen hätätila.

Kirjastoja suunnitellaan suljettaviksi myös täällä. Kouluja ehkä lopetetaan, niitä pienten lasten kouluja. Päivähoito-oikeus ei ole enää kohta subjektiivinen, eli oikeutta päivähoitoon vähennetään.

Uudelle paikkakunnalla tarkistan ensimmäiseksi sen kirjastot ja hautausmaat. Niistä saa selville aika hyvin paikkakunnan ominaislaadun. Kirjastot ovat aina olleet sekä olohuoneeni että se viimeinen pelastus, kun tarvitsen kipeästi tietoa jostakin. Ne ovat hienoin osa suomalaista kulttuuria, oikea kivijalka. Hautausmaista voi taas lukea paikkakunnan historiaa.

En voi ymmärtää että kaupunki tahtoo luopua kolmesta kirjastosta (se on paljon 70 000 ihmisen paikkakunnalla) ja panna rahaa sen sijaan urheilukentän rakentamiseen. Siellä kuulemma tarvitaan parempaa katsomoa.

Glaucon sanoo Platonin Valtiossa näin: ” Ihmiset hyötyvät paremminkin vaikuttaessaan moraalisilta kuin ollessaan sitä. (---) Amoraalisuuden uhka säilyy monien mielessä, elleivät asenteet ole syvemmin yhteneväisiä.”. Platonin henkilön nimi on hyvä. Voi hyvin olla että tästä henkilöstä on tullut glaukooma-nimisen taudin lääketieteellinen nimi. Suomeksi se on viherkaihi, jota ei voi parantaa ja joka johtaa sokeuteen ellei sitä löydetä tarpeeksi ajoissa. Glaucon kertoo tässä tarinaa näkymättömyyssormuksesta, joka tuo mieleen J.R.R. Tolkienin Sormusten herran.

Hyvin epäsystemaattisesti olen lueksinut kolmen Sari-nimisen kirjailijan kirjoja, joita saa kirjastosta. 

Heissä on yhteistä myös syntyminen 1960-luvulla, Sari Malkamäki (1962), Sari Peltoniemi (1963) ja Sari Mikkonen (1967) ovat kaikki kolme pienten, mutta merkittävien tarinoiden kertojia. Olen seurannut heidän proosaansa siitä asti kun heidän kirjojaan alettiin julkaista, kukin on edennyt omaa tahtiaan, mutta kaikki ovat laajentaneet kertomustensa aiheita ja tapaa sanoa, uudistuneet. Kaikille kolmelle on myös ominaista tekstin kirkkaus, selkeys ja ehkä vielä yllätyksellisyys, mutta ilman suunnattoman suuria eleitä.

Aivan viimeksi sain juuri luetuksi Sari Peltoniemen hienon kirjan Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille (Atena 2014). Takakannen mukaan kirja ”palauttaa sadut alkuperäiselle paikalleen: aikuisten kirjallisuudeksi.”. En ole varma siitä pitääkö tuo paikkansa. Mutta jos on – ja kuka on määrittelijä? – niin minusta aikuisilla JA lapsilla on oikeus lukea satuja!

Mieleen tulee kamelikaravaani, kauppiaiden nuotio auringon laskettua ja loputon määrä tarinoita. Ajat ovat niin ankeat että tarvitsemme satuja, lohduksi ja opetukseksi.

Toivottavasti Platonin ajatus amoraalisuuden synnystä ei pidä paikkaansa. Ei ihmisillä ole siihen varaa. Ihmisten pitää sen sijaan ajatella tulevaisuutta joka on yhteinen. Ehkä tässä voisi vaihtaa Platonin asenteet-sana arvot-sanaan. Useimmiten kussakin kulttuurissa on samansuuntaiset arvot. Jos ei ole, on kuitenkin osattava keskustella. Kirjastot pitävät huolta keskustelun korkeasta tasosta. On luettava enemmän.