Talven toivossa

Jos lähtee jonnekin, kannattaa mennä silloin kun on joku niistä vähäisemmistä muutoksista, joita mahtuu noin kahdeksaan vuodenaikaan. Ilmastonmuutos tekee havaitsemisesta hankalamman. Lokakuun alkupuolella oli lämmin, mutta kun minulla ei ole kalenteria en muista miten lämmin ja milloin, mutta kesäistä, eilen illalla oli jo kuuraa autojen pelleillä Espalla. Periaatteessa ei ole omituista että ilmat vaihtelevat koska satutaan asumaan Atlantin ja Siperian välillä. Nyt vain ilmat tuntuvat hurjistuneen.

Tulin takaisin kaupungista joskus kymmenen maissa illalla ja potkiskelin kävellessäni hennosti ratisevia katulampun valossa hopealta hohtavia lehtiä. Ja sitten oli jo pakko kumartua alas ja katsoa. On täytynyt olla pakkasta.

Kaupungeissa minun on oltava varovainen. En ole koskaan osannut geometriaa ja kun oli keskikoulussa vuosi, joka päättyi avaruusgeometriaan, sain ehdot. Kaupungeissa tiedän että on mentävä täältä tuonne, mutta aivot kääntävät kartan diagonaalisesti päinvastoin. Karttaan  tulee taitos niin että se muuttuu monikulmioksi. Aivojen antama kuva ei enää vastaa kuvaa saati minkäänlaista todellisuutta. Olen käsittänyt että en ole ainut sellainen ihminen, kyse on jostain kehityshäiriöstä. Vaihtoehtoisesti kyse on elämänpiiristä, koska maalla en eksy koskaan ja metsissä on polkuja, ellei ihmisten niin sitten hirvien.

Olen kävellyt katsomassa rantojen kallioita. Silmät eivät väsy. Aurinko paistoi miltei koko kuukauden ja meri tuntuu hyvältä. Pitäisi vain päästä kauemmas sellaiseen paikkaan, jossa ei enää näy taloja eikä ihmisiä. Se pyrkimys tulee oikeastaan luonnostaan: pitäisi päästä pois metelistä. Helsingissä rakennetaan koko ajan ja autot kulkevat ja isot koneet murisevat.

Ensimmäiseksi kaupungissa, oli se sitten missä tahansa, tulee mieleen muurahaiskylä. Ihmiset näyttävät kulkevan aika tietoisesti sinne ja tänne, asioilla. Vähän aikaa sitten ratikassa oli hyvin humalainen mies joka toisteli jonkun poliitikon nimeä ja joi välillä pullosta jotain tulilientä. Selkä häneen päin seisoi selvä mies joka hymyili. Se ei ollut pahantahtoinen hymy, se kertoi ettei ole vaaraa. Ihmiset tuntuvat lähettävän toisilleen sanattomia viestejä. Olen lukenut että muurahaispesässä asukit lähettävät toisilleen kemiallisia signaaleja. Ehkä muurahaiset eivät hymyile.

Koska en enää asu täällä, olen vain käymässä, minun ei tarvitse sopeutua siinä mielessä että sopisin katukuvastoon tai mihin tahansa sisätilaan tai jonkun huushollin tapettien väreihin. Sitä paitsi en ole tehnyt sitä koskaan enkä ymmärrä miksi se pitäisi oppia nyt. Kyse ei ole minusta vaan kaupungista ja kaikenlaisista asioista jotka tapahtuvat, koska niin on oltava. Elämä tuntuu olevan normaalia. Ainakaan en ole kaupunkiin vielä pahemmin kompastunut. Jossakin kävellessäni ratikan kolina herättää, ajattelen että jospa ystävä joka kuoli jokin aikaa sitten, ei olekaan kuollut ja odotan tässä häntä.

Silti moni ihminen näyttää aivan liian kiireiseltä, joskus jopa tuskaiselta. Ruokakaupassa lapset pitävät jatkuvaa ulvontaa ainoana tapana saada äideiltään tai isiltään huomiota. En tiedä onko lapsia nyt enemmän kuin 40 vuotta sitten, voi olla, mutta en muista äänimaisemana lasten uhmakohtauksia. Ehkä kyse on ollut karkkihyllystä. Yhden lapsen puoleen kun kumarruin, lapsi ällistyi ja sulki suunsa. Onko mahdollista että ihmiset olivat lähempänä toisiaan silloin ajat sitten? Perheet ja naapurit olleet pikkulasten tätejä ja setiä?

Kun opettelin bussi- ja ratikkareissuja (miksi 3B ja 3T eivät ole enää olemassa?), kun piti päästä messukeskukseen tai punavuorelaiseen teatteriin, niin luin karttaa kämpillä kauan ja hartaasti ja lähdin väärään suuntaan. Rupesin miettimään televisiossa näkemiäni dokumentteja kasbaheista ja muista pyörteilevistä kaupungeista. Helsinkikin on selvästi kasvanut, ei yksinomaan kasvatettu. Kaupungeilla on luonteensa.

Varsinainen työni on ollut yrittää lukea tätä kirjastoa kämpilläni, mutta se on osoittautunut toivottomaksi urakaksi. Siksi sitten lähdin ulos tapaamaan ihmisiä, katselemaan ja kuuntelemaan. Sen verran olen nyt edistynyt lukemisessakin, että luin juuri toiseen kertaan tässä asunnossa kissasitterinä ollessani Joseph Brodskyn Veden peilin. Se on hieno kirja Venetsiasta, mutta yleensä kaikista paikoista joissa on vettä, kaupungeista jotka veden heijastuksina muuttuvat hetkestä toiseen ja varsinkin talvella, kun valo on viisto ja äänet vaimentuvat. Kirja toi mieleeni yhden talven jonka asuin Tukholmassa 1960-luvulla. Vesi oli paras elementti, siihen pystyi kiintymään ja kiinnittymään. Muuten Tukholma oli yksinäisyyden paikka. Kaikki oli loputonta niin kuin nuorena on.

Jossain määrin ihmisten rakentama kulttuuri kaiken touhun ja hyörinän päälle on keinotekoinen. Kyllä taiteestakin signaaleja lähtee. Olen ehtinyt nähdä sitä paljon. Onneksi suuren osan ystävien ja sukulaisten kanssa, jolloin siitä on tullut sosiaalinen asia.

Kun taide on kuorruttanut kaupunkia ja kuorruttaa edelleen, sen jälkimaku ja mielteet ja ajatukset täytyy jättää nyt alkuunsa sikseen. Taisi olla Martin Heideggerin teesi se silleen jättäminen. Silleen jättämiset eivät tietenkään loputtomasti onnistu, joskus niitä on purettava. Kokemuksesta pitäisi tietää milloin painolastia on tullut liikaa.

Kirjastot ja uimahallit

Tulin juuri vesijumpasta Helsingissä. Tätä ennen olen tainnut olla hesalaisessa uimahallissa noin 40 vuotta sitten. Silloin päätettiin että ruvetaan käymään uimassa anivarhain aamulla kun muu porukka ei ole vielä edes hereillä. Sitä jatkui aikansa.

Lauantaiaamut olivat parhaita. Ihmisillä ei ollut sinä päivänä luentoja, joskus tenttejä oli lauantaisin, mutta vain kerran kuussa. Elokuva-arkistossa oli esityksiä mutta lauantai-iltapäivällä, joten se ei sotkenut edes talkoo-päivää. Talo piti siivota ja pojat pätkivät palasiksi vanhoja hirsiä. Ne tulivat ilmaiseksi radan toiselta puolen, kun purkujätteet piti saada jonnekin eikä opiskelijoilla ollut panna rahaa edes Vapon myymiin klapeihin. Tuli surku, kun joissakin hirsissä oli vielä kiinni ikkunaverhoja.

Vapolla taisi olla lämmityspuumonopoli niihin aikoihin. Helsingissä puulämmitys alkoi tulla harvinaiseksi. Elettiin 1970-lukua. Meillä oli tarkoituksena myös pitää pystyssä ja kunnossa kaunista kansakoulua, joka taisi olla viimeinen lajissaan, rakennettu vuonna 1924. Puuta tarvittiin, luokkahuoneissa oli yleensä yksi iso uuni ja nurkista veti.

Meille kerrottiin että hirret on tuotu numeroituna Terijoelta ja muualta Kannakselta, kun tarvittiin esimerkiksi asemarakennuksia ja asuntoja venäläisille byrokraateille. Veräjämäen hienot pitsihuvilat ehdin nähdä hätäisesti ja summittaisesti vain kerran, sitten ne jo haihtuivat savuksi uuneissamme. Ehkä ilman kamalaa köyhyyttä olisimme alkaneet vaatia huviloiden säilyttämistä? Kuvittelin kyllä kävellessäni näkeväni juuri mäen alle sujahtavan gogolilaisen päällysviitan, tsaarinaikainen haamu.

Uimahalleissa ei ollut 1970-luvulla vielä vesijumppaa. Ei muuta kuin uitiin. Meitä taisi olla liikkeellä ainakin Pipari, Killi, Riitta, Poni ja minä, joskus vähemmän ja joskus enemmän. Muuten olen tottunut liittämään yhteen kirjastot ja uimahallit ainakin tuolta ajalta, ne ovat tärkeitä kunnallisia instituutioita: mens sana in corpore sano!

Vanhassa koulussa asuessamme tulin lukeneeksi suunnilleen kaiken mahdollisen klassisen venäläisen proosakirjallisuuden. Olin sattunut tapaamaan Vanhan kuppilassa kirjailijan, jonka isä oli suomentanut venäläistä kirjallisuutta. Meistä tuli ystäviä melko varmasti juuri hänen kirjastonsa vuoksi. Ystävystyminen hienon kirjaston vuoksi oli noihin aikoihin mahdollista.

Koska olin lukenut ja kirjoittanut niin kauan kuin olin sen taidon saanut opetelluksi noin 8-vuotiaana, niin Oulunkylän kirjasto oli parissa kuukaudessa luettu läpi. Kirjastot olivat hätää kärsimässä, koska lainattavaa ei yksinkertaisesti riittänyt tarpeeksi. Siksi toisen polven kirjailija oli kullanarvoinen ystävä eikä minun tarvinnut tyytyä lainaamaan kirjoja, saatoin jäädä hänen luokseen keskustelemaan kirjoista.

Nyt olen täällä saman kirjaston keskellä. Minulla on lukuloma. Mutta kyllä tämä kuluu kiivaasti merkintöjä tehdessä. Koska en ehdi lukea koko kirjastoa, on otettava joitakin ja valinta on tavattoman vaikea. Olen tämän viikon aikana kulkenut kahden kirjan väliä: Mihail Šiškinin (Sinun kirjeesi) ja Virginia Woolfin (Päiväkirja I) välillä. Päivisin ja iltaisin ja öisinkin tulen lukeneeksi vähän kaikenlaista. Nukkumiseen ja vesijumppaankin käytettävä aika tuntuu menetetyltä, vaikka ei kai niille mitään mahda. Ilman niitä tulee päänsärky eikä sitten pysty lukemaan.

Sen sijaan muistan kyllä hyvin takaisinkeinahtavan unen, joka tulvahti minuun kun olin palannut hotellini vuoteeseen. Se oli aivan odottamattoman kirkas, luultavasti hämmästyin sitä niin että se jäi selkeänä mieleeni. (Takeshi Kaiko: Kesän pimeys. Suom. Kai Nieminen, 1972)

Ylitse muiden on yksi mistä olen tullut vuosien mittaan puhuneeksi kirjailijan kanssa: unet ja niiden tulkinta. Se liittyy lukemiseen aivan oleellisesti, koska lukemisessa jokainen luo itselleen uusia maailmoita, jotka avautuvat kirjoista – vaikka tuskin ne juuri kirjoittajan kertomalla tavalla ilmestyvät uniimme koska me ihmiset olemme niin hirveän erilaisia – ja unissa on mahdollista nähdä kirjojen hahmoja ja maisemia noin vain. Lukijat eivät tarvitse kuvitettuja painoksia.

Japanilainen kirja sattui olemaan tuossa vieressä. Se on Tammen Keltaisen kirjaston kirja. Nyt mietin sitäkin, mahtaako tuota kirjaa löytyä enää mistään muualta kuin yksityiskirjastoista. No, Helsingin yliopiston kirjastosta tietenkin. Kirjastot poistavat kirjoja sen mukaan kuinka paljon niitä lainataan. Silti juuri harvoin lainattu kirja voi olla juuri se tärkein niille harvoille lainaajille. Jotkut kirjat ovat harvinaisuuksia.

Kirjailija on tietysti Pietarissa. Kertoo kulkeneensa esimerkiksi Dostojevskin jalanjäljissä. En minä kadehdi, todennäköisesti huonot koipeni eivät suostuisi kulttuurikaupungin monumenttien jäljittämiseen. Olen onnellinen kun voin istua täällä miettimässä maailman kirjallisuutta. Siinä ohella olen lukenut kuinka vakinaisessa kaupungissani lopetetaan kirjastoja, koska ne tulevat kalliiksi: kaupunki laskuttaa liian isoa vuokraa kirjastoilta, joten on kaupungin lopetettava ne. Jostain syystä kellekään ei ole tullut mieleen vuokran lopettamista...

Olen huomannut että jotkut yrittävät sanoa, että kirjastoja ei saa enää takaisin jos ne nyt lopetetaan, mutta kaupungin valtaapitävät eivät vastaa vastaväitteisiin. Ei ole tarvetta vastata, kaupunkilaisethan ne poliitikot ovat sinne istuttaneet. Sitä voisi miettiä mitä ne virkamiehet ovat.

En ehkä osaisi olla täällä yksin pelkästään lukemassa ja kirjoittamassa. Helsinki on entinen koti, mutta aika vieras tällaisena mikä siitä on kasvaessaan tullut. Aivan yhtä tärkeä kuin kirjasto on täällä asuva kissa. Kirjailijalla, samoin kuin minulla, on aina ollut kissoja ja olen hoitanut melkein kaikkia hänen kissojaan. Suhteeni kissoihin on yksinkertainen ja selvä. Kissa tuntee ja ajattelee vaikka se ei lue ja kirjoita ja sen vuoksi se on ajatuksille ja tunteille tärkeä peili.

Pari päivää sitten kissa tahtoi näyttää temppunsa. Se loikkasi noin kahden kolmen metrin päästä pöydältä kirjahyllyn päälle. Kissa todella tahtoi näyttää sen, se liikuskeli vähän levottoman näköisenä tuolilla ja tuli hieromaan poskeaan tietokonetta vasten ja kun en reagoinut, se puski kantta kiinni ja älähdykseni jälkeen loikkasi. Sirkuskissa kirjastossa.

Omalla kissallani on toinen oma ihmisensä luonaan. Kissat ovat erilaisia, tuntuu hyvältä olla joskus jonkun toisen kissan kotona.

Parempiin suihin

Tämä on ollut rastaiden viikko. En ole varma siitä, onko joukossa ollut muita kuin räkättejä, mutta räksät ovat aina olleet hirveitä ahmatteja. Ne pitivät mekkalaa aamusta iltaan. Näyttivät erittäin hyvinvoivilta ja harakat ja variksenpojat naakoista puhumattakaan pakenivat pihasta.

Linnut osaavat kyllä sanoa asiansa selvästi ja hyvin aivan omalla kielellään ja näyttää olevan heilläkin tämmöinen lingua franca tai kreoli hallussaan. Räksät tappelivat myös keskenään. Pihlajanmarjoja ne olivat vailla.

Kesällä räkätit vetelevät pihalta sateen jälkeen kastematoja ja syövät. Olen varma siitä että yksi syy mökin kiiltomatojen poissaoloon ovat juuri linnut. Kaikki kesäyöt kun taivas oli pilvessä viinimarjapensaiden alla paistoi haalean vihreä väri. Meillä ei ole pihavaloja, joten valo näkyi kauas.

Sellaisia ilmoja on pidellyt että ilmasto saattaa olla muuttumassa kerta kaikkiaan. Kesällä maapallon toisella puolen oli Pohjois-Amerikan länsirannikolla hurjia metsäpaloja, nyt ilmeisesti Alaskassa asti. Kuivuus johtuu jollain lailla el Niño-virtauksesta, jonka tarkemman laadun kuulen aina kun pikkupoika, se joululapsi, on syntymässä, mutta en muista siitä muuta kuin että perulaiset kalastajat eivät saa anjovis-saaliitaan. Tyyni valtameri on joka tapauksessa hirveän lämmin ja jossain päin samaa rannikkoa lohikalat olivat läkähtymässä kuumaan ja yrittivät päästä jokea ylös. Niistä oli videoita: ne olivat kyljistään punertavia ja niillä oli suu auki ja ne takoivat itseään vauhtiin ja löivät pyrstöillään toisia yrittäjiä naamaan.

En kyllä tiennyt voisiko tuota uskoa. Lohet kiehuvat meren rannalla hengiltä? Maailma ei ole entisensä ja mihin se oikein on matkalla?

Taisi olla kevättä kun joku intiaaniheimo oli tavannut valaita samalla rannikolla ja valaat käskivät heimoa muuttamaan nopeasti ylös. Intiaanit ovat alkuperäisiä amerikkalaisia, joille on ehtinyt karttua tietoa ympäristöstä aika varmasti enemmän kuin mitä valkonaamoille ikinä ehtii karttua. Valailla on oma keskinäinen kielensä, jolla ne voivat puhua monimutkaisiakin asioita. Ehkä jotkut ihmiset ovat kuunnelleet vähän tavallista tarkemmin ja tajunneet.

Intiaanivirasto, siis valkoisen väen hallinnollinen virasto, kertoi antavansa rahaa parintuhannen ihmisen heimon muuttamiseksi rannalta ylemmäksi. Siitä seurasi rakennusfirmojen invaasio, markkinointiponnistus. Intiaanit käännyttivät ne ovilta, mutta samaan aikaan sattui paikalle suomalaisia johonkin konferenssiin, sattumalta arkkitehtejä. Intiaanit kääntyivät heidän puoleensa ja pyysi suomalaisia rakentamaan uudet asunnot ylemmäs. Yleisradio tästä kertoi, mutta jatkoa en ole kuullut.

Valaat olivat varoittaneet suuresta maanjäristyksestä. Nyt sellainen tuli jo Chilessä jossa on vähän samanlainen tektoninen tilanne kuin luoteis-Amerikassa. Maanjäristyksiä tulee ilmeisesti harvemmin mutta ne ovatkin sitten vähän isompia. Valtamerissä on jo tsunamipoijut jotka ilmoittavat kaukaisemmista järistyksistä. Mannerlaatat eivät mene meren laatan alle suoraan, vaan jotenkin vähän vinosti ja ristikkäin. Sitä paitsi meren laatta menee mannerlaatan alle, lopputulos sama, maanjäristyksiä ja tulivuorten räjähdyksiä. Sitten vuoret kasvavat korkeutta. Aiheesta on kyllä paljon karttoja.

Kun minä asuin siellä rannikolla, oli ennen kaikkea totuttava liikenteen meteliin. Vuokra-asunnon kellarissa oli pesukone ja kerran kun menin sinne näin ison mustan karvajalkaisen hämähäkin, joka oli hyökkäämässä käteni kimppuun kun pidin kädellä kiinni vesijohdosta. Valo oli hämärä, mutta näin hämähäkin pahansuovat silmät juuri ja juuri kiiltelemässä edessäni ja astahdin sivuun.

Takanatuleva mutisi että paikalla juoksentelee mustialeskiä kun seinät ovat täynnä tupajumeja vai mitä ne albiinomuurahaiset olivat, omituinen talo. Kerroin että en ole niistä vastuussa, termiiteistäkään.

Vuokraemäntä katsoa tapitti silmiin ja väitti ettei talossa ole termiittejä. Hän ei sallisi niitä. Sillä ei ollut merkitystä että oltiin nähty niitä, kun yritettiin ripustaa taulu seinälle ja naula repi seinään reiän, josta termiitit yrittivät asunnon puolelle. Epäilemättä ne olisivat syöneet suuhunsa japanilaisen kaislamaton.

On ollut unettomia öitä. Ensin silmiä häikäisi muutama päivä sitten jumalattoman kirkas ja suunnattoman suuri kuu, kello oli kuusi aamulla. Pakko siihen oli herätä, vaikka luulin aluksi että kesä on tullut takaisin. Joku tuttava oli ajatellut että kelloja täytyy vääntää johonkin suuntaan, koska kuu paistaa väärään aikaan.

Sitten ruvettiin varoittelemaan myrskystä. Tuuli voisi yltyä sellaiseksi että se voi saada peltikaton helmasta kiinni ja kiskaista sen mereen tai vähintään koulun kentälle, jossa vähän aikaa sitten brittiläisen kansainyhteisön tänne Pohjolan perille eksyneet kansalaiset pelasivat krikettiä. Oli kesä silloin.

Harold Pinterin novelleissa pelataan sitä peliä. Ehkä pitäisi yrittää opiskella peli, että Pinter tulisi ymmärretyksi oikein. Sen kyllä tiedän Pinteristä että hän on pirullisen tarkkanäköinen ihmisten kuvaaja.

Myrsky puhalsi lujaa kun käveltiin kaupungin läpi taidenäyttelyn avajaisiin. Kaupungintalon pihalla on suuria lehtipuita, niiden oksat heijasivat ikkunoiden takana ja katuvalot heiluivat holtittomasti. Sähköt eivät sammuneet. Ainakaan tästä talosta ei mennyt kattoa.

Nyt ulkona paistaa aurinko. Pihan suurin pihlaja on täysin kalju. Pienemmissä pihlajissa on vielä marjoja tilhiä varten. Ne tulevat vasta myöhemmin, lähempänä talvea, jos sellainen tänä vuonnakaan suvaitsee tulla.