Talven toivossa

Jos lähtee jonnekin, kannattaa mennä silloin kun on joku niistä vähäisemmistä muutoksista, joita mahtuu noin kahdeksaan vuodenaikaan. Ilmastonmuutos tekee havaitsemisesta hankalamman. Lokakuun alkupuolella oli lämmin, mutta kun minulla ei ole kalenteria en muista miten lämmin ja milloin, mutta kesäistä, eilen illalla oli jo kuuraa autojen pelleillä Espalla. Periaatteessa ei ole omituista että ilmat vaihtelevat koska satutaan asumaan Atlantin ja Siperian välillä. Nyt vain ilmat tuntuvat hurjistuneen.

Tulin takaisin kaupungista joskus kymmenen maissa illalla ja potkiskelin kävellessäni hennosti ratisevia katulampun valossa hopealta hohtavia lehtiä. Ja sitten oli jo pakko kumartua alas ja katsoa. On täytynyt olla pakkasta.

Kaupungeissa minun on oltava varovainen. En ole koskaan osannut geometriaa ja kun oli keskikoulussa vuosi, joka päättyi avaruusgeometriaan, sain ehdot. Kaupungeissa tiedän että on mentävä täältä tuonne, mutta aivot kääntävät kartan diagonaalisesti päinvastoin. Karttaan  tulee taitos niin että se muuttuu monikulmioksi. Aivojen antama kuva ei enää vastaa kuvaa saati minkäänlaista todellisuutta. Olen käsittänyt että en ole ainut sellainen ihminen, kyse on jostain kehityshäiriöstä. Vaihtoehtoisesti kyse on elämänpiiristä, koska maalla en eksy koskaan ja metsissä on polkuja, ellei ihmisten niin sitten hirvien.

Olen kävellyt katsomassa rantojen kallioita. Silmät eivät väsy. Aurinko paistoi miltei koko kuukauden ja meri tuntuu hyvältä. Pitäisi vain päästä kauemmas sellaiseen paikkaan, jossa ei enää näy taloja eikä ihmisiä. Se pyrkimys tulee oikeastaan luonnostaan: pitäisi päästä pois metelistä. Helsingissä rakennetaan koko ajan ja autot kulkevat ja isot koneet murisevat.

Ensimmäiseksi kaupungissa, oli se sitten missä tahansa, tulee mieleen muurahaiskylä. Ihmiset näyttävät kulkevan aika tietoisesti sinne ja tänne, asioilla. Vähän aikaa sitten ratikassa oli hyvin humalainen mies joka toisteli jonkun poliitikon nimeä ja joi välillä pullosta jotain tulilientä. Selkä häneen päin seisoi selvä mies joka hymyili. Se ei ollut pahantahtoinen hymy, se kertoi ettei ole vaaraa. Ihmiset tuntuvat lähettävän toisilleen sanattomia viestejä. Olen lukenut että muurahaispesässä asukit lähettävät toisilleen kemiallisia signaaleja. Ehkä muurahaiset eivät hymyile.

Koska en enää asu täällä, olen vain käymässä, minun ei tarvitse sopeutua siinä mielessä että sopisin katukuvastoon tai mihin tahansa sisätilaan tai jonkun huushollin tapettien väreihin. Sitä paitsi en ole tehnyt sitä koskaan enkä ymmärrä miksi se pitäisi oppia nyt. Kyse ei ole minusta vaan kaupungista ja kaikenlaisista asioista jotka tapahtuvat, koska niin on oltava. Elämä tuntuu olevan normaalia. Ainakaan en ole kaupunkiin vielä pahemmin kompastunut. Jossakin kävellessäni ratikan kolina herättää, ajattelen että jospa ystävä joka kuoli jokin aikaa sitten, ei olekaan kuollut ja odotan tässä häntä.

Silti moni ihminen näyttää aivan liian kiireiseltä, joskus jopa tuskaiselta. Ruokakaupassa lapset pitävät jatkuvaa ulvontaa ainoana tapana saada äideiltään tai isiltään huomiota. En tiedä onko lapsia nyt enemmän kuin 40 vuotta sitten, voi olla, mutta en muista äänimaisemana lasten uhmakohtauksia. Ehkä kyse on ollut karkkihyllystä. Yhden lapsen puoleen kun kumarruin, lapsi ällistyi ja sulki suunsa. Onko mahdollista että ihmiset olivat lähempänä toisiaan silloin ajat sitten? Perheet ja naapurit olleet pikkulasten tätejä ja setiä?

Kun opettelin bussi- ja ratikkareissuja (miksi 3B ja 3T eivät ole enää olemassa?), kun piti päästä messukeskukseen tai punavuorelaiseen teatteriin, niin luin karttaa kämpillä kauan ja hartaasti ja lähdin väärään suuntaan. Rupesin miettimään televisiossa näkemiäni dokumentteja kasbaheista ja muista pyörteilevistä kaupungeista. Helsinkikin on selvästi kasvanut, ei yksinomaan kasvatettu. Kaupungeilla on luonteensa.

Varsinainen työni on ollut yrittää lukea tätä kirjastoa kämpilläni, mutta se on osoittautunut toivottomaksi urakaksi. Siksi sitten lähdin ulos tapaamaan ihmisiä, katselemaan ja kuuntelemaan. Sen verran olen nyt edistynyt lukemisessakin, että luin juuri toiseen kertaan tässä asunnossa kissasitterinä ollessani Joseph Brodskyn Veden peilin. Se on hieno kirja Venetsiasta, mutta yleensä kaikista paikoista joissa on vettä, kaupungeista jotka veden heijastuksina muuttuvat hetkestä toiseen ja varsinkin talvella, kun valo on viisto ja äänet vaimentuvat. Kirja toi mieleeni yhden talven jonka asuin Tukholmassa 1960-luvulla. Vesi oli paras elementti, siihen pystyi kiintymään ja kiinnittymään. Muuten Tukholma oli yksinäisyyden paikka. Kaikki oli loputonta niin kuin nuorena on.

Jossain määrin ihmisten rakentama kulttuuri kaiken touhun ja hyörinän päälle on keinotekoinen. Kyllä taiteestakin signaaleja lähtee. Olen ehtinyt nähdä sitä paljon. Onneksi suuren osan ystävien ja sukulaisten kanssa, jolloin siitä on tullut sosiaalinen asia.

Kun taide on kuorruttanut kaupunkia ja kuorruttaa edelleen, sen jälkimaku ja mielteet ja ajatukset täytyy jättää nyt alkuunsa sikseen. Taisi olla Martin Heideggerin teesi se silleen jättäminen. Silleen jättämiset eivät tietenkään loputtomasti onnistu, joskus niitä on purettava. Kokemuksesta pitäisi tietää milloin painolastia on tullut liikaa.