Jos
lähtee jonnekin, kannattaa mennä silloin kun on joku niistä
vähäisemmistä muutoksista, joita mahtuu noin kahdeksaan
vuodenaikaan. Ilmastonmuutos tekee havaitsemisesta hankalamman.
Lokakuun alkupuolella oli lämmin, mutta kun minulla ei ole
kalenteria en muista miten lämmin ja milloin, mutta kesäistä,
eilen illalla oli jo kuuraa autojen pelleillä Espalla. Periaatteessa
ei ole omituista että ilmat vaihtelevat koska satutaan asumaan
Atlantin ja Siperian välillä. Nyt vain ilmat tuntuvat hurjistuneen.
Tulin
takaisin kaupungista joskus kymmenen maissa illalla ja potkiskelin
kävellessäni hennosti ratisevia katulampun valossa hopealta
hohtavia lehtiä. Ja sitten oli jo pakko kumartua alas ja katsoa. On täytynyt
olla pakkasta.
Kaupungeissa
minun on oltava varovainen. En ole koskaan osannut geometriaa ja kun
oli keskikoulussa vuosi, joka päättyi avaruusgeometriaan, sain
ehdot. Kaupungeissa tiedän että on mentävä täältä tuonne,
mutta aivot kääntävät kartan diagonaalisesti päinvastoin.
Karttaan tulee taitos niin että se muuttuu monikulmioksi. Aivojen
antama kuva ei enää vastaa kuvaa saati minkäänlaista
todellisuutta. Olen käsittänyt että en ole ainut sellainen
ihminen, kyse on jostain kehityshäiriöstä. Vaihtoehtoisesti kyse
on elämänpiiristä, koska maalla en eksy koskaan ja metsissä on
polkuja, ellei ihmisten niin sitten hirvien.
Olen
kävellyt katsomassa rantojen kallioita. Silmät eivät väsy.
Aurinko paistoi miltei koko kuukauden ja meri tuntuu hyvältä.
Pitäisi vain päästä kauemmas sellaiseen paikkaan, jossa ei enää
näy taloja eikä ihmisiä. Se pyrkimys tulee oikeastaan luonnostaan:
pitäisi päästä pois metelistä. Helsingissä rakennetaan koko
ajan ja autot kulkevat ja isot koneet murisevat.
Ensimmäiseksi
kaupungissa, oli se sitten missä tahansa, tulee mieleen
muurahaiskylä. Ihmiset näyttävät kulkevan aika tietoisesti sinne
ja tänne, asioilla. Vähän aikaa sitten ratikassa oli hyvin
humalainen mies joka toisteli jonkun poliitikon nimeä ja joi välillä
pullosta jotain tulilientä. Selkä häneen päin seisoi selvä mies
joka hymyili. Se ei ollut pahantahtoinen hymy, se kertoi ettei ole
vaaraa. Ihmiset tuntuvat lähettävän toisilleen sanattomia
viestejä. Olen lukenut että muurahaispesässä asukit lähettävät
toisilleen kemiallisia signaaleja. Ehkä muurahaiset eivät hymyile.
Koska
en enää asu täällä, olen vain käymässä, minun ei tarvitse
sopeutua siinä mielessä että sopisin katukuvastoon tai mihin
tahansa sisätilaan tai jonkun huushollin tapettien väreihin. Sitä
paitsi en ole tehnyt sitä koskaan enkä ymmärrä miksi se pitäisi
oppia nyt. Kyse ei ole minusta vaan kaupungista ja kaikenlaisista
asioista jotka tapahtuvat, koska niin on oltava. Elämä tuntuu
olevan normaalia. Ainakaan en ole kaupunkiin vielä pahemmin
kompastunut. Jossakin kävellessäni ratikan kolina herättää,
ajattelen että jospa ystävä joka kuoli jokin aikaa sitten, ei
olekaan kuollut ja odotan tässä häntä.
Silti
moni ihminen näyttää aivan liian kiireiseltä, joskus jopa
tuskaiselta. Ruokakaupassa lapset pitävät jatkuvaa ulvontaa ainoana
tapana saada äideiltään tai isiltään huomiota. En tiedä onko
lapsia nyt enemmän kuin 40 vuotta sitten, voi olla, mutta en muista
äänimaisemana lasten uhmakohtauksia. Ehkä kyse on ollut
karkkihyllystä. Yhden lapsen puoleen kun kumarruin, lapsi ällistyi
ja sulki suunsa. Onko mahdollista että ihmiset olivat lähempänä
toisiaan silloin ajat sitten? Perheet ja naapurit olleet pikkulasten
tätejä ja setiä?
Kun
opettelin bussi- ja ratikkareissuja (miksi 3B ja 3T eivät ole enää
olemassa?), kun piti päästä messukeskukseen tai punavuorelaiseen
teatteriin, niin luin karttaa kämpillä kauan ja hartaasti ja lähdin
väärään suuntaan. Rupesin miettimään televisiossa näkemiäni
dokumentteja kasbaheista ja muista pyörteilevistä kaupungeista.
Helsinkikin on selvästi kasvanut, ei yksinomaan kasvatettu.
Kaupungeilla on luonteensa.
Varsinainen
työni on ollut yrittää lukea tätä kirjastoa kämpilläni, mutta
se on osoittautunut toivottomaksi urakaksi. Siksi sitten lähdin ulos
tapaamaan ihmisiä, katselemaan ja kuuntelemaan. Sen verran olen nyt
edistynyt lukemisessakin, että luin juuri toiseen kertaan tässä
asunnossa kissasitterinä ollessani Joseph
Brodskyn Veden
peilin. Se on hieno kirja
Venetsiasta, mutta yleensä kaikista paikoista joissa on vettä,
kaupungeista jotka veden heijastuksina muuttuvat hetkestä toiseen ja
varsinkin talvella, kun valo on viisto ja äänet vaimentuvat. Kirja
toi mieleeni yhden talven jonka asuin Tukholmassa 1960-luvulla. Vesi
oli paras elementti, siihen pystyi kiintymään ja kiinnittymään.
Muuten Tukholma oli yksinäisyyden paikka. Kaikki oli loputonta niin
kuin nuorena on.
Jossain
määrin ihmisten rakentama kulttuuri kaiken touhun ja hyörinän
päälle on keinotekoinen. Kyllä taiteestakin signaaleja lähtee.
Olen ehtinyt nähdä sitä paljon. Onneksi suuren osan ystävien ja
sukulaisten kanssa, jolloin siitä on tullut sosiaalinen asia.
Kun
taide on kuorruttanut kaupunkia ja kuorruttaa edelleen, sen jälkimaku
ja mielteet ja ajatukset täytyy jättää nyt alkuunsa sikseen.
Taisi olla Martin Heideggerin
teesi se silleen jättäminen.
Silleen jättämiset eivät tietenkään loputtomasti onnistu,
joskus niitä on purettava. Kokemuksesta pitäisi tietää milloin
painolastia on tullut liikaa.
