Muisti puhuu

Täällä on lämpötila pyörinyt nollan kummankin puolen. Viikonloppuna alkoi lauhtua, pakkasta oli enää muutama aste, mistä ilahtuneena lähdin kävelylle. Kepit ovat mukana niin että en kaadu. Jääolosuhteista ei ollut mitään tietoa ja merenlahti oli siellä vieressä, jään peitossa kyllä.

Ei näkynyt yhtään sorsaa, ei yhtään hanhea, ei niin mitään eikä ketään. Tuuli oli vihainen ja ulvoi ajoittain hupun ulkopuolella. Kuulokoje innostui soimaan myös. Kaikki tapahtuu samaan aikaan.

Voimia tuntuu olevan, niistä ei ole pulaa, mutta sitten takaisintullessa huomasin että toinen polvi oli astunut kuitenkin väärin, piti pysähtyä hengittämään. Olin ehkä väistänyt jäätynyttä lätäkköä? Mutta ei näkynyt sorsia. En käsitä niitä. Vesi oli sula, mutta ne kiersivät lentämällä yläpuolella eikä yksikään laskeutunut. Veden väri oli omituinen.

Tuli kiire koska värien muuttuminen saattoi tarkoittaa että tulee myrsky ja silloin tulisi taivaalta jään kappaleita vähintään. Sitten en pariin päivään kävellytkään. Polvea polttaa kipu ajoittain niin lujaa että herään siihen että sanon auh. Kissa nukkuu tyynyllä, herää ja nuolaisee otsaa.

Talvi tuli vähän aikaa Siperian suunnasta, sitten voittivat taas atlanttiset virtaukset. Olen varma siitä että ne A-studiossa ja missä nyt sitä poliittista kielipeliään pitävätkin, katselevat ilmatieteen laitoksen karttoja. Matalapaineet ja korkeapaineet vaihtelevat miten sattuu. Olen kuullut että ilmastomallit eivät toimi, koska ilmasto on kaoottinen otus.

Luku-urakkana on ollut Vladimir Nabokovin omaelämänkerta, joka on suomeksi nimeltään Nabokov Nabokovista, mutta englanniksi että Speak, Memory (1966, ilmeisesti samana vuonna englanniksi ja suomeksi, Gummerus suomalaisena kustantajana), suomentaja oli Juhani Jaskari, jonka hyvään kieleen kiinnitin joskus niihin aikoihin huomiota. Hän suomensi paljon ja varsinkin dekkareita. Löysin kirjan ruokakauppaa vastapäätä sijaitsevasta divarista. Hinta oli peräti 10 euroa, eikä kirjassa näkynyt omistuskirjoituksia eikä mitään.

Kirja ei tietenkään ole urakka vaan hieno, hitaasti etenevä vyöry maisemia, ihmisiä, tapahtumia ja tuolta aika läheltä, Pietarista, sitten vähän kauempaa, kartanosta Pietarin läheltä, matkoilta Ranskassa ja Saksassa, kesästä leikkimässä hiekkalaatikolla Coletten kanssa jossain Rivieralla. Lukeminen on melkein aina ilo ja nautinto. Jos siitä joskus tulee pelkkä urakka, lopetan sen.

Kirja kertoo enimmäkseen Vladimir-pojan lapsuudesta ja nuoruudesta, muutoksia tapahtui vallankumouksen jälkeen nopeasti ja yläluokan perhe joutui pakenemaan maasta. Isän tappoivat jotkut poliittiset hihhulit, kun hän suojasi puhujaa Berliinissä vuonna 1922, isä oli ollut liberaali ja tsaarinvaltaa vastaan. Politiikkaa vain sivutaan kirjassa.

Vladimir pitää jo aivan nuorena tapanaan vaipua transsintapaiseen, jonka aikana hän sepitti säkeitä. Ne olivat sitten niitä kirjoittaessa yhtäkkiä täysin valmiita runoja. Tapahtuu tietenkin niin kuin kaikille tapahtuu: nuori nero ei saa vastakaikua edes äidiltään.

Sitten kun olin peruuttamattomasti sitoutunut joko viemään runoni loppuun asti tai kuolemaan, seurasi kaikkein transsimaisin tila. Tuskin lainkaan hämmästymättä huomasin yhtäkkiä olevani pitkälläni nahkaisella sohvalla siinä kylmässä, homeenhajuisessa, vähän käytetyssä huoneessa, joka aikoinaan oli ollut isoisäni työhuone. Makasin siinä kuin kohmettunut matelija, toinen käsi riippuen, niin että rystyseni hipoivat maton kukkakuvioita. Kun seuraavaksi pulpahdin transsitilastani pintaan, vihertävät kukat olivat yhä paikallaan, käsivarteni riippui yhä, mutta nyt olinkin pitkälläni jollakin ränsistyneellä laiturilla ja koskettamani lumpeet olivat todellisia, ja vedessä lepänlehvien aaltoilevat pulleat varjot – mustetahra-apoteoosit, liikakasvuiset ameebat – sykkivät rytmikkäästi, ---

Kirjallisesti lahjakkaan pojan kasvu on hienosti kuvattu. Sitä paitsi poika oli monella muullakin tavalla lahjakas, ja kaikki tuli melkein itsestään, koska hän sai kasvatusta pienestä pitäen monella kielellä kotiopettajilta ja myöhemmin oikeassa koulussa. Pidän englanninkielisestä nimestä sen takia että se tuntuu kovasti oikealta. Muistia on puhutettava, muuten se ottaa ja sulkeutuu. Nabokov tuntuu olleen hyvin tarkka huomioissaan ja luonto kiinnosti häntä niin, että samoihin aikoihin runoilun kanssa alkoi perhosten keräily. Kirjassa on kirjailijan oma esipuhe ja hän kertoo hyvästä muististaan. Muistia täytyykin olla, tai sitten tämä on pelkkää sepitystä. Tämä kirja päättyy vuoteen 1940, milloin laiva lähti Ranskasta kohti Yhdysvaltoja mukanaan Nabokovin perhe, Véra-vaimo ja Dmitri-poika.

Kahden viikon päästä olisivat saksalaiset jo Pariisissa ja vaimo oli juutalainen. Tulin ajatelleeksi turvallisuutta, josta on nyt hirveä pula Euroopassa. Pariisi ei ollut enää turvallinen paikka. Viime vuonna Pariisissa oli tuhoisa terrori-isku eikä kukaan sano että Pariisi ei ole enää turvallinen. Minusta tähän eroon pitää kiinnittää huomiota ja muistaa myös se, miten maa toisensa jälkeen 1930-40-luvuilla muuttui turvattomaksi. Senkin vuoksi on tärkeää lukea historiaa. Varsinkin omaelämänkertateokset ovat historian lukemistoksi hyviä, kunhan muistaa että kirjailijoilla on myös oikeus käyttää mielikuvitusta ja liioitella, tyylillisesti ja muuten.

Nabokovista tuli venäläinen emigranttikirjailija monien muiden poliittisten pakolaisten tapaan. Hän pääsi opiskelemaan Englantiin Cambridgen yliopistoon stipendin turvin. Koko perhe pakeni vuonna 1919 Krimin ja Kreikan kautta. Etuoikeudet loppuivat, rahaa oli jäljellä jonkin verran, mutta asiat eivät ehkä aivan heti järjestyisi. Tulevan kirjailijan isä oli ollut jonkunlainen byrokraatti tsaarin johtamassa (?) duumassa, vastaavaa tehtävää tuskin köyhtyvä venäläisemigrantti saisi.

” Despair (1934) is an inverted mystery: we meet murderer and victim early on, then wait all novel for the crime. When the book was published, the glow was visible even in far-off, peaceful America. In 1935, Vladimir wrote his mother about the busted relationship between esteem and wallet. “The New York Times says ‘our age has been enriched by the appearance of a great writer,’ ” he explained, “but I have no good trousers.” (Harper’s 30.1.2016, David Lipskyn artikkeli Vladimir Nabokovin julkaistuista kirjeistä Véralle (Letters to Véra, kustantaja on Knopf)”

Tuossa siteerattu kirje oli kirjoitettu kirjailijan äidille. Kyse on aina maineen ja kukkaron välisestä suhteesta. Kirjailija huomasi että uusin kirja Despair oli huomattu Amerikassa, mutta se ei lihottanut kukkaroa edes sen vertaa että kirjailija olisi saanut hyvä housut. 1920-30-luvun Nabokov eli lähinnä käännöstöillä ja senttaamalla emigranttilehtiin, eniten hän kirjoittaa saaneensa rahaa omien teostensa julkaisemisesta saksaksi. Kilpailu oli todennäköisesti aika kovaa, koska suuri joukko venäläistä älymystöä pakeni vallankumouksen jälkeen länteen.

Nabokov kuvaa tapaamaansa värikästä emigranttilaumaa, joka kokoontui esimerkiksi kirjallisiin lukutilaisuuksiin. Tämä sitaatti on kyllä tavattoman herkullinen:

Erityyppiset esittäjät kohoavat hyvin selvinä esiin siitä nukketeatterista, joka jatkuu mielessäni. Oli haalistunut näyttelijätär, jonka silmät olivat kuin jalokivet ja joka painettuaan nyrkkiin puristetun nenäliinan hetkeksi kuumeiselle suulleen alkoi herättää eloon nostalgisia kaikuja Moskovan taiteellisesta teatterista puolittain silpomalla, puolittain hyväilemällä jotakin kuuluisaa runoa hitaalla, kuulaalla äänellään. Oli toivottoman toisluokkainen kirjailija, jonka ääni tarpoi läpi rytmikkään proosan sumun, ja kuulija saattoi tarkastella hänen kömpelöiden mutta huolellisten sormiparkojensa hermostunutta vapinaa aina kun hän työnsi loppuun saamansa liuskan tulossa olevien alle, niin että hänen käsikirjoituksensa säilyi koko lukemisen ajan yhtä pelottavan ja säälittävän paksuna. Oli nuori runoilija, jossa hänen kateelliset veljensä eivät voineet olla näkemättä häiritsevää nerouden piirrettä, yhtä silmiinpistävää kuin skunkin raita; pää pystyssä näyttämöllä, kalpeana ja silmät lasittuneina, kädet tyhjinä, niin ettei mikään ankkuroinut häntä tähän maailmaan, hän heitti päätään taaksepäin ja esitti runonsa erittäin ärsyttävänä, vyörähtelevänä messuna ja loppuun päästyään lopetti yhtäkkiä, paiskasi kiinni viimeisen rivin oven ja odotti, että aplodit täyttäisivät hiljaisuuden.

Pidin Juhani Jaskarin suomennoksesta paljon. Kun luen käännöskirjallisuutta, tulen tietysti kiinnittäneeksi huomiota kieleen. Tuo sitaatti saa minut ajattelemaan, että monet suomennokset ovat näinä aikoina jollain tavalla paljon varovaisempia. Tuntuu joskus siltä että jopa sanasto suomessa on kutistunut. Ei minulla aiheesta mitään tutkimusta ole, mutta ei tuossa ole mietitty sitä, kuinka paljon noin monisanainen kuvaus tulee maksamaan kustantajalle. Tai siltä siis tuntuu. Ainakaan ei ole pelätty kriitikoiden tuomiota.

Suomi on niin pieni kielialue, että täällä tarvitaan käännöskirjallisuutta, maailmankirjallisuutta, koska ilman sitä ei olla yhteydessä maailmaan. Tätä Nabokovin omaelämänkertaa en ole lukenut englanniksi, joten en puhu ”oikeasta tai väärästä” suomennoksesta. Ajattelen vain että Jaskarilla on ollut iso sanavarasto ja hän on osannut kartuttaa sitä. Ei ole pelännyt sanoja.

Tuntemattomia alueita

Tuli juuri uusi Kaltio, Oulussa ilmestyvä kulttuurilehti. Pidän siitä sen vuoksi että se on niin perinpohjin monikulttuurinen lehti. Sitten siinä on tuo pohjoinen ulottuvuus, jota en tunne.

Nyt luen Pasi Pikkupeuran pitempää juttua Valkea täplä, joka kertoo Kuolan niemimaan saamelaisista ja heidän häviämisestään. Stalin on alun perin ollut asialla tietenkin. Sitä on vaikea olla ajattelematta. En pidä siitä että saamelaiset jäävät sivulauseeksi ja vain sen vuoksi että heitä on niin vähän. Kansanedustajat eivät antaneet kunnollista selitystä siihen, miksi yhden kansan oikeuksia ei vieläkään voitu panna toimeen. Saamelaiset ovat siis kansa joka asuu muun muassa Suomen alueella.

Olin viime viikonlopulla reissussa, pari päivää Tampereella. Entisestä opiskelukaupungista alkaa tulla eksoottinen. Olin yötä Pispalan takana, näin paikkoja joissa en ole käynyt vuosikymmeniin. Kuulin uutisen että Hämeenkadusta tulisi kävelykatu. Jos niin käy, niin tamperelaiset saavat olla onnellisia, heidän ei tarvitse aivan yhtä paljon kärsiä kevätpölystä kuin meidän täytyy. Täällä kun autoilla on melkein ihmisoikeudet.

Muistin yhden varhaisen aamun kaukaisena kevätpäivänä kun kävelin alas Pispalasta tyhjää katua. Olin ollut yökylässä ystävän luona hellahuoneessa, vaikka olisi yhtä hyvin voinut olla Amurissa tai Tammelassa. Kun lähdin tulemaan harjua alas edelleni lähti juoksemaan jostakin ilmestynyt rusakko, joka juoksi siksakkia edelleni melkein Mustalahden satamalle asti. Sitten se ilmeisesti sai vainun syötävästä ruohosta, koska paineli pensaisiin siitä.

Omituinen yöllinen kohtaaminen ei tietenkään ollut sattuma vaan välttämättömyys. Tampere oli ensimmäinen isompi kaupunki jossa olen asunut, ja rusakon tapaaminen oli sykähdyttävä asia. Maalla isoäidin luona rusakoista olisin puhunut vain tulppaaninsipuleiden tuhoajina. Siinäkin oli erilaista ilmaa. Serkku väitti että sipulit söi mäyrä.

Joka tapauksessa elämää Suomessa on kaupungeissakin. Politiikkaa on tullut sekä radiosta että televisiosta viikon verran. Ennen vaaleja eduskunta päätti olla allekirjoittamatta edelleenkään saamelaisten oikeuksia maahan, kieleen ja kulttuuriin – mutta kun YK:n alkuperäisväestön määritelmien mukaan sillä väestöllä on oltava oikeus omaan maahan, niin päätöstä ei voida tehdä. Kun alkuperäiskansojen oikeuksien ratifioinnissa pitää hyväksyä koko määritelmä.

Pikkupeuran pitkässä artikkelissa kerrotaan että Suomen Talvisodan jälkeen propagoitiin Kuolan liittämisestä Suomeen. Professori Jalmari Jaakkola näkyy olleen asialla jo 1941. Artikkelista selviää että ihmiset ja elinkeinot ovat mennyttä. Tätä lukiessa tuntuu käsittämättömältä että venäläisten hävitystyö on ollut niin täydellinen.

Kun tässä asun Unescon maailmanperintöalueen laidalla, niin omituisin tieto on se, että Kuolan saamelaisalueelle on perustettu Unescon suojelema luonnonpuisto. Täältä olisi Kuolan saamelaisten maille pitkä matka, kulttuurisesti se on todennäköisesti liian pitkä. Eikä sinne olisi asiaa muutenkaan, kun ei osaa venäjää, ei osaisi kulkea. En tiedä mitä tätä juttua lukiessa voisi sanoa. Olisiko saamelaisväestö ollut onnellisempi Suomen valtion alaisuudessa?

On minulla muutakin aktuaalista surtavaa. Viron kalasääskipesät ovat taas netissä nähtävillä, täällä ja myös maan toisella reunalla, ja sitä myötä olen aloittanut uudestaan sen pohtimisen, miksi sääksien pitää muuttaa ja aivan yksin, kun siitä seuraa ongelmia. Kun linnut ovat hädissään, hätä tarttuu helposti ihmiseenkin.

Sääkset niin kuin ihmisetkin elävät mielellään saman kumppanin kanssa, mutta ne eroavat talvehtimismatkoillaan eikä ole takuuta siitä, pääsevätkö kumppanitkin takaisin. Aivan niin kuin evoluutio olisi loppunut kesken näiden hienojen lintujen kanssa. Ne näyttävät egyptiläisten hautamaalausten Horus-jumalalinnuilta. Jokainen sääksi, jota olen tarkkaillut on ollut erilainen persoonallisuus. Niillä on selvästi omat luonteensa. Mutta sillä ei taida olla mitään tekemistä evoluution kanssa, koska meissä kaikissa on variaatioita.

On kai sentään mahdotonta, että sääksillä olisi kulttuurievoluutiota? Eihän se toimi edes ihmisten suhteen. Muuten säälimätön terrori pieniä eläjiä kohtaan olisi loppunut jo aikaa sitten. Miksi maailman saamelaisilla ei vieläkään ole omaa valtiota ja määräysvaltaa omiin asioihinsa?

Kevät etenee. Ei taida auttaa kuin toivoa kaiken kuitenkin muuttuvan paremmaksi. Sääksistä joku pari aina onnistuu kasvattamaan muutaman poikasen. Ihmisille soisi omia pesiään samalla lailla, että voivat olla rauhassa keskenään ihmisiä. Kuolasta etelään Karjalassa on vielä kielipesiä, joissa ihmiset voivat oppia karjalaa. Suurin osa pesissä käyvistä on lapsia. Olisi hyvä niille ihmisille, ja meille myös, että Kalevalan kielestä jotain säilyisi. Siellä on alue jonka nimi on Kalevalan piiri.

Ei säilyttämisessä ole kyse nostalgiasta vaan siitä, että ilman juuri sellaista konservatiivisuutta olisi paljon vaikeampi muistaa. Omat juuret ovat tärkeitä ja lähisuvulle tietenkin yhtä lailla. Lähisuku vaikuttaa meihinkin.

Kun olin kolme

Olin niin kauan kuin muistin osannut puhua sellaisista asioista, joista äiti halusi minun puhuvan. Muutenkin äidille piti vastata niin kuin se haluaa, varsinkin silloin kun sen silmät olivat terävät ja sen suu oli tiukka, muuten se tarttui tukkaan tai löi. Se oli läpsäissyt joskus vauvaakin, sitä lyödessään siltä pääsi kirahtavia ääniä ja sen jälkeen se rupesi itkemään ja puristi vauvaa sylissään. Vauva huusi silloin edelleen eikä rauhoittunut pitkään aikaan vaikka sille olisi puhunutkin. 

Minä en varsinkaan voinut mennä viereen yrittämään rauhoittaa sitä, koska äiti olisi ollut sitten vihainen minulle. Äiti syötti vauvaa rinnastaan. Aina kun se syötti sitä, se kääntyi poispäin, niin että minä en koskaan nähnyt millaista se oli. Joskus vauva ei halunnut syödä, se vain itki. Silloin äiti joskus vain pani vauvan sänkyyn ja lähti ulos. Minä menin silloin puhumaan vauvalle ja se hymyili ja rupesi puhumaan vauvan kieltä. Minä muistin sen kielen. 

Se tarttui käteeni ja rupesi imemään sitä niin kuin tuttipulloa. Minä en pitänyt siitä yhtään, mutta vauvan piti antaa imeä, se oli vain ollut sitä mieltä että äidin rinta oli maistunut pahalta. Lehmät ja vasikatkin tahtoivat aina imeä kättä. 

Äiti tuli takaisin ja näytti jotenkin omituiselta, niin kuin tehnyt jotain pahaa, josta minä vain tiesin. Aivan niin kuin minä olisin ollut sen äiti. Se meni keittämään minulle velliä ja antoi minun olla vauvan kanssa, vaikka olin nopeasti astunut vähän taapäin kun äiti tuli sisään. 

Se huokasi sitten että vauva se jaksaa huutaa kuin syötävä. Ajattelin että on olemassa äitejä jotka syövät vauvoja. Tai ehkä isiä. Tai ehkä on isiä ja äitejä jotka myyvät lapsia teurastamoille, koska lehmistä ruokinta-aikaan sanottiin aina että ne huutavat kuin syötävät. Joskus lehmiä tuli hakemaan iso kuorma-auto ja lehmiä jouduttiin vetämään ja työntämään niin että monta vankilan setää ja renkejä ja navettapiikoja oli yhdessä mukana kun kuorma-auton lavalle rakennettua siltaa pitkin piti saada ne nousemaan ylös. Ne eivät halunneet ja ne huusivat. 

Pelästyin niiden huutoa, mutta aikuiset eivät välittäneet. Minä tunsin monet niistä lehmistä. Miksi kuorma-auton sijaan eivät rengit voisi yksinkertaisesti ajaa niitä vaikka seuraavaan pitäjään, jos vankilan navetassa ei ollut tilaa? Myös sikoja pantiin kuorma-autoihin. Minä kysyin kerran pieneltä navettapiialta mitä lehmille ja sioille tapahtuu, se kuiskasi minulle että ne vietiin teurastamolle. Mutta se ei kertonut minulle mikä se sellainen paikka on.

Minun paras ystäväni oli Höpönassu ja ajattelin saavani pitää sen kaverina siksi että olen sen pesässä sen kanssa. Olin varma siitä että sitä ei teurastamolle vietäisi. Se oli viisas possu. Nukuttiin yhdessä ja juostiin yhdessä pitkin pihaa.

Isä tuli kerran sisälle kun vauva huusi kuin syötävä. Se katsoi vähän aikaa ja näki ettei vauva syönyt ja äidillä valui vesi silmistä. Isä lähti sitten tallille ja sai yhden vankilan sedän valjastamaan hevosen kärryjen eteen. Se ajoi sitten hevosella talon eteen ja käski äidin pukea vauva ja itsensä: vauva piti viedä lääkäriin. Isä sanoi äidille että ethän sinäkään tätä enää jaksa. Vauvalla oli punaisia täpliä kasvoilla, niitä tulee kun  itkee.

Mutta isä sanoi että vauvalla on rokko ja käski minun pysyä kaukana.  Ne lähtivät sitten kolmisin ajamaan kohti kirkonkylää. Minä jäin Pekan ja Pekan äidin kanssa katsomaan portaille. Kärryt hävisivät laihojen kuusien sekaan, niistä näkyi vilahduksia ja ruskeasta hevosesta ja sitten ei enää kuulunut mitään. Pekka oli samanikäinen ja olimme luvanneet mennä naimisiin.

Kun ne tulivat takaisin ja menin niiden perässä sisään, äiti tarttui heti tukkaan ja sanoi että kuinka monta kertaa minä olen sanonut että kaupalle ei mennä. Minä en itkenyt mutta en myöskään kysynyt että miksi. Isä haukahti ja käski äidin lopettaa.  Äiti ei ollut aivan viisas kun se huusi sillä tavalla. Enkä myöskään kertonut, että mentiin Pekan kanssa kauppaan sen takia että sinne oli kielletty menemästä.

Isä sanoi että kauppias pitää kirjaa ihmisistä jotka ottavat sieltä tavaraa ja lupaavat maksaa myöhemmin. Sitten se panee siihen kirjaan korkoa ja sitten ihmiset eivät pystykään maksamaan niitä laskuja. Jaa, minä sanoin, vaikken ymmärtänyt mitään. Minä kyllä muistin kaikki sanat mutta ajattelin että on hyväkin muistaa, koska sitten myöhemmin ymmärtäisin. Olin hirveän hyvä muistamaan. 

Menin istumaan vankilan setien minulle tekemään kiikkutuoliin ja rupesin keinumaan lujaa. Ilman vauvaa oli hyvä. Äidillä oli aikaa lukea minulle ja laulaa. Isä taas kaivautui kirjoihinsa, se poltti tupakkaa ja savu nousi ylös sen korvista. Äiti piirsi minulle paperinuken ja väritti sen kosmoskynällä punaiseksi ja siniseksi. 

Sitten äiti antoi minulle paperia ja näytti että kosmoskynällä voi maalatakin, kastaa vain kynän veteen tai pirskottaa vettä paperille ja punainen tai sininen väri leviää. Kaupan käärepaperia oli paljon, koska äiti leikkasi siitä kaavoja kun se ompeli. Nytkin se ompeli minulle talvihousuja, joita saisin pitää sitten kun lumi on jo tullut maahan. 

Nyt on syksy, äiti sanoi, kohta tulee talvi. Ja sitten vauva tulee takaisin. Eikö olekin hauskaa? Ei, minä sanoin. Ja äiti löi.

Sukevan keskusvankila talvella 2010 (Iiskolan maatilavankila, avovankila, nyt jo eläimet poissa). 

Kuva: Valto Ensio Heikkinen.