Hakemiston ruusu

” Mutta jos  joku seuraa näitä tapahtumia ja haluaa torjua ne, menneisyydestä on siihen turha hakea osviittaa, modus vivendiä - siitä yksinkertaisesta syystä’, ettei sitä ollut silloinkaan  kun menneisyys kaatui nykyhetken reunan yli tyhjiöön ja täytti sen lopulta.” Nabokov: Väärin päin. 1947 (Suom. Heikki Karjalainen, Moebius 2022) s. 66.

Kirjasta ei löydy osviittaa siihen, pitäisikö nimi kirjoittaa noin vai yhteen: väärinpäin. Mutta ainakin tähän mennessä vaikuttaa oikeastaan samantekevältä. Pääsin juuri lukemasta yhtä kappaletta, joka oli uni. Oloni oli sen jälkeen hyvin uninen. Jouduin heiluttamaan päätä ja ja ravistelemaan käsiäni että pääsin irti unesta. Se riivatun kirjailija osasi senkin tempun. 

Taitaa kyllä olla ensimmäinen kirjailija johon olen törmännyt joka tietentahtoen nukuttaa lukijansa. Mutta kyllä syytä on taatusti myös suomentajassa: toimii!
Tietysti tulin ajatelleeksi myös Möbiuksen nauhaa. Möbius tuskin liittyy erityisesti Naboviin kuitenkaan. En muista matematiikkaan, fysiikkaan tai kemiaan liittyviä juttuja siitä Nabokov Nabokovista- opuksesta. Mutta perhosia Nabokov rupesi tutkimaan jo aikaisin, käsittääkseni jo koulupoikana. Perhostutkijat ovat englanniksi lepidopterists. Latinankielinen nimi on todennäköisesti jotain siihen suuntaan.
Nabokov vaivaa jossain määrin edelleen. Pian on vietävä kirja takaisin kirjastoon, on siis tarkistettava joitain asioita vielä.

Mutta ensiksi sitaatti Nabokovin esipuheesta:
”Bend Sinister (romaanin alkuperäinen nimi) tarkoittaa vastapalkkia tai -jännettä, joka kulkee vaakunan vasemmasta yläkulmasta oikeaan alakulmaan (ja jonka yleisesti mutta väärin uskotaan ilmaisevan aviotonta syntyperää). Nimen on tarkoitus viitata heijastuksen katkaisemaan hahmoon,vääristymään olemassaolon peilissä, elämän kääntymiseen väärään suuntaan, uhkaavaan peilikuvamaailmaan. Huono puoli nimessä on, että vakavamielinen lukija, joka etsii romaaneista ’yleispäteviä totuuksia’ tai ’inhimillisyyttä’ (suurin piirtein sama asia), saattaa uskoa löytävänsä tästäkin.”

Suosittelen olemaan lukematta Nabokovin esipuhetta ennen romaania. Siitä ei ensinnäkään ole minkäänlaista hyötyä, koska Nabokov on sinnikäs pitäessään kaikki kirjailijan oikeudet ja vääryydet itsellään. Niin pitääkin. Silti minulle syntyi mielikuva, tulee yhdistäneeksi Nabokovin pakolaisen tai muun maahanmuuttajan kohtaloon. Esipuheen lukeminen saattaa sotkea lukemista.

Tulevat mieleen Šolzhenitsyn, Joseph Brodsky ja Bertolt Brecht nimenomaan Yhdysvaltain kirjailija-pakolaisina. On heitä aikamoinen lauma, koska esimerkiksi juutalaisvainoja on ollut kaikkialla vanhalla mantereella. Pakolaisuus on armoton kohtalo. Sitten: vain pieni osa pakolaisista rupeaa kirjailijoiksi, mutta heidän on pakko. Kirjoittaakseen pitää säilyä hengissä. Hengissä säilyäkseen on säilytettävä hermonsa eikä saa suistua hulluuteen. Nabokov kirjoittaa vallankumouksesta, joka alkaa heti syödä lapsiaan.

Jostain syystä vallankumoukset näyttävät heti brutaaleimmat piirteensä. Samalla kumouksen johtajissa näkyy sekavuus ja harhaisuus, joka on ehkä vähäisempää esimerkiksi poliisien ja sotilaiden parissa.  Kirjan päähenkilö Krug on filosofian professori.

Bend Sinister on suomennettu nimellä Väärin päin. Suomentaja on nimeltään Heikki Karjalainen ja kustannusyhtiö on nimeltään Moebius, nimi kirjoitetaan suomeksi Möbius (ks. esimerkiksi Möbiuksen nauha tai sitten Kleinin pullo). Suomennos on juuri ilmestynyt. Ajattelen että kustantamon nimi sopii oikein hyvin Nabokoviin. Hänen kanssaan on oltava varovainen ettei rupea innostuksissaan uskomaan lukemaansa. Lukija saattaa joutua pulloon josta ei ole kovin helppo löytää enää ulos. Esipuheessaan Nabokov (päivätty Montreux’ssa, 9. syyskuuta 1963) kertoo joitakin kirjallisia varkauksiaan, joita tuntuu olevan paljon. Kuuluvat asiaan tottakai.
Koska en osaa venäjää, en tietenkään tunnista mitä slaavilaista kieltä Nabokov käyttää kuvatessaan diktatuuriksi muuttunutta maata, jossa päähenkilö Krug asuu. Mutta Nabokovin verbaaliakropatia on läsnä myös suomennoksessa. Ei ole ollut helppo työ suomentajalla. Tältä näyttää usein monikielinen teksti suomeksi:
”David on myös vilustunut [ist auk beterkeltet], mutta emme me sen tähden palanneet takaisin [züruk]. Mitä [tšto biš] sanoitkaan harjoituksista [repetitsija]?”

Tuossa repliikissä on saksaa (?) ja venäjää (?), ja varmaan puhekieltä ellei sitten Nabokovin omaa kieltä. Entä mistä harjoituksista on puhe? Suomentaja on jättänyt suomentamatta muut kuin englanninkieliset sanat. Tekstissä näkyy päähenkilön Krugin yliopistotausta ja viittauksia aivan mihin vain, kirjallisuuteen taiteisiin ja kaikkeen mahdolliseen. Kirja on luettava hitaasti. Jos yrittää harppoa, löytää itsensä täysin eksyksissä tarinassa. Tarina on kyllä olemassa, mutta se on hyvin tiheä.

Krugin tarina tulee päättyy niin kuin tarkkaavainen lukija olettaa sen päättyvän. Eksytystä kyllä riittää 273 sivun mittaan.  Sen jälkeen tulee aivan toinen tarina: ”Vanen sisarukset”.  Tarinan Nabokov kirjoittaa vuonna 1951 ja sanoo lyhyessä esittelyssään:
”Kertojan ei ole tarkoitus ymmärtää, että kuolleet nuoret naiset ovat käyttäneet tarinan viimeistä kappaletta akrostisesti osoittaakseen vaikuttaneensa yliluonnollisesti tarinan kulkuun. Tätä nimenomaista temppua voi kirjallisuudessa yrittää vain kerran vuosituhannessa.  Onnistuiko se, on kokonaan toinen kysymys.”

Kirjaston kirja pitää viedä huomenna takaisin. Joku on varannut sen. Netistä löytyi selitysyritys: ”akrostinen on runo, jolla on erityispiirteitä siitä, että ensimmäisten sanojen kirjaimet tietyissä paikoissa tarjoavat ’piilotetun’ viestin. Ne voivat olla nimikirjaimia, väli- tai lopullisia.” Tässä tapauksessa ehkä temppu ei joko onnistunut tai sitten minulla on väärät silmälasit päässäni.

Nabokov tuskin on aivan tuntematon suomalaisellekaan lukijakunnalle. Minulla on suomenkielisen proosan kirjahyllyssäni Nabokovin omaelämänkertaromaani nimeltä ”Nabokov Nabokovista”, jonka suomensi Juhani Jaskari (Gummerus 1968), jossa kirjailija kertoo päätymisensä maanpakolaiseksi ynnä lapsuutensa ja nuoruutensa, kirja sopii myös sille jota kiinnostaa venäläinen kulttuurihistoria ylipäänsä. Kirjan nimiösivun takana on suomennetut Nabokovit siihen saakka: Lolita 1959, Sebastian Knightin todellinen elämä 1960, Nabokovin tusina 1961, Naurua pimeässä 1962, Lahja 1965, Lužinin puolustus 1966, Silmä 1968 ja Nikolai Gogol 1963 (viimeksi mainittu on kirjailijaelämänkerta).

Englanti ei kyllä ollut kovin tuntematon kieli Nabokoville, kuten omaelämänkerrassa näkyy: Vladimirilla oli englantilainen lastenhoitaja ja lisäksi ranskalainen kotiopettaja. Hän muutti Sveitsin ranskankieliseen kantoniin viimeisiksi elinvuosikseen. Omaelämänkerrassa on myös hienoja mustavalkoisia valokuvia venäläisestä säätyläisperheestä.

Uutisista näkyy tämänkertainen Venäjän tila ja sillä on yhteys Krimin niemimaahan, missä rajat kulkevat. Tulen ajatelleeksi Krimiä, jossa Tšehov hoiti keuhkotautiaan sanatoriossa, hän kirjoittaa kohtauksen jossa Mustameri on läsnä:
”Tultuaan kaupungin ulkopuolelle hän alkoi erottaa tien ja nähdä sauvansa; mustalle taivaalle ilmestyi sinne tänne sameita laikkuja, pian kurkisti pilvien lomasta myös tähti ja vilkutti arasti silmällään. Diakoni käveli korkealle kallioisella rannalla eikä nähnyt merta; se uinui alhaalla, ja sen näkymättömät laineet iskeytyivät raskaasti rantakiviin ja aivan kuin huokailivat: oh-hoh! Ja kuinka hitaasti! Kun laine oli paiskautunut rantaan, diakoni ennätti ottaa kahdeksan askelta, ja vasta sen jälkeen iskeytyi toinen, kuuden askelen kuluttua kolmas. Alhaalla ei näkynyt mitään, vain pimeästä kantautui meren laiska, uninen kohina, ja aika tuntui loputtoman pitkältä, määrittelemättömältä, samanlaiselta kuin silloin kun Jumalan henki leijaili kaaoksen yllä.”  (Tšehov: Kaksintaistelu. Suom. Juhani Konkka, Karisto 1960)

Nabokovin omaelämänkerran esipuhe päättyy kuvaan Mustanmeren tuulesta samoin. Sen vuoksi Nabokovilla ruusu kiipeää kirjan hakemistosta ulos ja tuoksuu:
    ”Through the window of that index
        Climbs a rose
    And sometimes a gentle wind ex
        Ponto blows”




Muisti puhuu

Täällä on lämpötila pyörinyt nollan kummankin puolen. Viikonloppuna alkoi lauhtua, pakkasta oli enää muutama aste, mistä ilahtuneena lähdin kävelylle. Kepit ovat mukana niin että en kaadu. Jääolosuhteista ei ollut mitään tietoa ja merenlahti oli siellä vieressä, jään peitossa kyllä.

Ei näkynyt yhtään sorsaa, ei yhtään hanhea, ei niin mitään eikä ketään. Tuuli oli vihainen ja ulvoi ajoittain hupun ulkopuolella. Kuulokoje innostui soimaan myös. Kaikki tapahtuu samaan aikaan.

Voimia tuntuu olevan, niistä ei ole pulaa, mutta sitten takaisintullessa huomasin että toinen polvi oli astunut kuitenkin väärin, piti pysähtyä hengittämään. Olin ehkä väistänyt jäätynyttä lätäkköä? Mutta ei näkynyt sorsia. En käsitä niitä. Vesi oli sula, mutta ne kiersivät lentämällä yläpuolella eikä yksikään laskeutunut. Veden väri oli omituinen.

Tuli kiire koska värien muuttuminen saattoi tarkoittaa että tulee myrsky ja silloin tulisi taivaalta jään kappaleita vähintään. Sitten en pariin päivään kävellytkään. Polvea polttaa kipu ajoittain niin lujaa että herään siihen että sanon auh. Kissa nukkuu tyynyllä, herää ja nuolaisee otsaa.

Talvi tuli vähän aikaa Siperian suunnasta, sitten voittivat taas atlanttiset virtaukset. Olen varma siitä että ne A-studiossa ja missä nyt sitä poliittista kielipeliään pitävätkin, katselevat ilmatieteen laitoksen karttoja. Matalapaineet ja korkeapaineet vaihtelevat miten sattuu. Olen kuullut että ilmastomallit eivät toimi, koska ilmasto on kaoottinen otus.

Luku-urakkana on ollut Vladimir Nabokovin omaelämänkerta, joka on suomeksi nimeltään Nabokov Nabokovista, mutta englanniksi että Speak, Memory (1966, ilmeisesti samana vuonna englanniksi ja suomeksi, Gummerus suomalaisena kustantajana), suomentaja oli Juhani Jaskari, jonka hyvään kieleen kiinnitin joskus niihin aikoihin huomiota. Hän suomensi paljon ja varsinkin dekkareita. Löysin kirjan ruokakauppaa vastapäätä sijaitsevasta divarista. Hinta oli peräti 10 euroa, eikä kirjassa näkynyt omistuskirjoituksia eikä mitään.

Kirja ei tietenkään ole urakka vaan hieno, hitaasti etenevä vyöry maisemia, ihmisiä, tapahtumia ja tuolta aika läheltä, Pietarista, sitten vähän kauempaa, kartanosta Pietarin läheltä, matkoilta Ranskassa ja Saksassa, kesästä leikkimässä hiekkalaatikolla Coletten kanssa jossain Rivieralla. Lukeminen on melkein aina ilo ja nautinto. Jos siitä joskus tulee pelkkä urakka, lopetan sen.

Kirja kertoo enimmäkseen Vladimir-pojan lapsuudesta ja nuoruudesta, muutoksia tapahtui vallankumouksen jälkeen nopeasti ja yläluokan perhe joutui pakenemaan maasta. Isän tappoivat jotkut poliittiset hihhulit, kun hän suojasi puhujaa Berliinissä vuonna 1922, isä oli ollut liberaali ja tsaarinvaltaa vastaan. Politiikkaa vain sivutaan kirjassa.

Vladimir pitää jo aivan nuorena tapanaan vaipua transsintapaiseen, jonka aikana hän sepitti säkeitä. Ne olivat sitten niitä kirjoittaessa yhtäkkiä täysin valmiita runoja. Tapahtuu tietenkin niin kuin kaikille tapahtuu: nuori nero ei saa vastakaikua edes äidiltään.

Sitten kun olin peruuttamattomasti sitoutunut joko viemään runoni loppuun asti tai kuolemaan, seurasi kaikkein transsimaisin tila. Tuskin lainkaan hämmästymättä huomasin yhtäkkiä olevani pitkälläni nahkaisella sohvalla siinä kylmässä, homeenhajuisessa, vähän käytetyssä huoneessa, joka aikoinaan oli ollut isoisäni työhuone. Makasin siinä kuin kohmettunut matelija, toinen käsi riippuen, niin että rystyseni hipoivat maton kukkakuvioita. Kun seuraavaksi pulpahdin transsitilastani pintaan, vihertävät kukat olivat yhä paikallaan, käsivarteni riippui yhä, mutta nyt olinkin pitkälläni jollakin ränsistyneellä laiturilla ja koskettamani lumpeet olivat todellisia, ja vedessä lepänlehvien aaltoilevat pulleat varjot – mustetahra-apoteoosit, liikakasvuiset ameebat – sykkivät rytmikkäästi, ---

Kirjallisesti lahjakkaan pojan kasvu on hienosti kuvattu. Sitä paitsi poika oli monella muullakin tavalla lahjakas, ja kaikki tuli melkein itsestään, koska hän sai kasvatusta pienestä pitäen monella kielellä kotiopettajilta ja myöhemmin oikeassa koulussa. Pidän englanninkielisestä nimestä sen takia että se tuntuu kovasti oikealta. Muistia on puhutettava, muuten se ottaa ja sulkeutuu. Nabokov tuntuu olleen hyvin tarkka huomioissaan ja luonto kiinnosti häntä niin, että samoihin aikoihin runoilun kanssa alkoi perhosten keräily. Kirjassa on kirjailijan oma esipuhe ja hän kertoo hyvästä muististaan. Muistia täytyykin olla, tai sitten tämä on pelkkää sepitystä. Tämä kirja päättyy vuoteen 1940, milloin laiva lähti Ranskasta kohti Yhdysvaltoja mukanaan Nabokovin perhe, Véra-vaimo ja Dmitri-poika.

Kahden viikon päästä olisivat saksalaiset jo Pariisissa ja vaimo oli juutalainen. Tulin ajatelleeksi turvallisuutta, josta on nyt hirveä pula Euroopassa. Pariisi ei ollut enää turvallinen paikka. Viime vuonna Pariisissa oli tuhoisa terrori-isku eikä kukaan sano että Pariisi ei ole enää turvallinen. Minusta tähän eroon pitää kiinnittää huomiota ja muistaa myös se, miten maa toisensa jälkeen 1930-40-luvuilla muuttui turvattomaksi. Senkin vuoksi on tärkeää lukea historiaa. Varsinkin omaelämänkertateokset ovat historian lukemistoksi hyviä, kunhan muistaa että kirjailijoilla on myös oikeus käyttää mielikuvitusta ja liioitella, tyylillisesti ja muuten.

Nabokovista tuli venäläinen emigranttikirjailija monien muiden poliittisten pakolaisten tapaan. Hän pääsi opiskelemaan Englantiin Cambridgen yliopistoon stipendin turvin. Koko perhe pakeni vuonna 1919 Krimin ja Kreikan kautta. Etuoikeudet loppuivat, rahaa oli jäljellä jonkin verran, mutta asiat eivät ehkä aivan heti järjestyisi. Tulevan kirjailijan isä oli ollut jonkunlainen byrokraatti tsaarin johtamassa (?) duumassa, vastaavaa tehtävää tuskin köyhtyvä venäläisemigrantti saisi.

” Despair (1934) is an inverted mystery: we meet murderer and victim early on, then wait all novel for the crime. When the book was published, the glow was visible even in far-off, peaceful America. In 1935, Vladimir wrote his mother about the busted relationship between esteem and wallet. “The New York Times says ‘our age has been enriched by the appearance of a great writer,’ ” he explained, “but I have no good trousers.” (Harper’s 30.1.2016, David Lipskyn artikkeli Vladimir Nabokovin julkaistuista kirjeistä Véralle (Letters to Véra, kustantaja on Knopf)”

Tuossa siteerattu kirje oli kirjoitettu kirjailijan äidille. Kyse on aina maineen ja kukkaron välisestä suhteesta. Kirjailija huomasi että uusin kirja Despair oli huomattu Amerikassa, mutta se ei lihottanut kukkaroa edes sen vertaa että kirjailija olisi saanut hyvä housut. 1920-30-luvun Nabokov eli lähinnä käännöstöillä ja senttaamalla emigranttilehtiin, eniten hän kirjoittaa saaneensa rahaa omien teostensa julkaisemisesta saksaksi. Kilpailu oli todennäköisesti aika kovaa, koska suuri joukko venäläistä älymystöä pakeni vallankumouksen jälkeen länteen.

Nabokov kuvaa tapaamaansa värikästä emigranttilaumaa, joka kokoontui esimerkiksi kirjallisiin lukutilaisuuksiin. Tämä sitaatti on kyllä tavattoman herkullinen:

Erityyppiset esittäjät kohoavat hyvin selvinä esiin siitä nukketeatterista, joka jatkuu mielessäni. Oli haalistunut näyttelijätär, jonka silmät olivat kuin jalokivet ja joka painettuaan nyrkkiin puristetun nenäliinan hetkeksi kuumeiselle suulleen alkoi herättää eloon nostalgisia kaikuja Moskovan taiteellisesta teatterista puolittain silpomalla, puolittain hyväilemällä jotakin kuuluisaa runoa hitaalla, kuulaalla äänellään. Oli toivottoman toisluokkainen kirjailija, jonka ääni tarpoi läpi rytmikkään proosan sumun, ja kuulija saattoi tarkastella hänen kömpelöiden mutta huolellisten sormiparkojensa hermostunutta vapinaa aina kun hän työnsi loppuun saamansa liuskan tulossa olevien alle, niin että hänen käsikirjoituksensa säilyi koko lukemisen ajan yhtä pelottavan ja säälittävän paksuna. Oli nuori runoilija, jossa hänen kateelliset veljensä eivät voineet olla näkemättä häiritsevää nerouden piirrettä, yhtä silmiinpistävää kuin skunkin raita; pää pystyssä näyttämöllä, kalpeana ja silmät lasittuneina, kädet tyhjinä, niin ettei mikään ankkuroinut häntä tähän maailmaan, hän heitti päätään taaksepäin ja esitti runonsa erittäin ärsyttävänä, vyörähtelevänä messuna ja loppuun päästyään lopetti yhtäkkiä, paiskasi kiinni viimeisen rivin oven ja odotti, että aplodit täyttäisivät hiljaisuuden.

Pidin Juhani Jaskarin suomennoksesta paljon. Kun luen käännöskirjallisuutta, tulen tietysti kiinnittäneeksi huomiota kieleen. Tuo sitaatti saa minut ajattelemaan, että monet suomennokset ovat näinä aikoina jollain tavalla paljon varovaisempia. Tuntuu joskus siltä että jopa sanasto suomessa on kutistunut. Ei minulla aiheesta mitään tutkimusta ole, mutta ei tuossa ole mietitty sitä, kuinka paljon noin monisanainen kuvaus tulee maksamaan kustantajalle. Tai siltä siis tuntuu. Ainakaan ei ole pelätty kriitikoiden tuomiota.

Suomi on niin pieni kielialue, että täällä tarvitaan käännöskirjallisuutta, maailmankirjallisuutta, koska ilman sitä ei olla yhteydessä maailmaan. Tätä Nabokovin omaelämänkertaa en ole lukenut englanniksi, joten en puhu ”oikeasta tai väärästä” suomennoksesta. Ajattelen vain että Jaskarilla on ollut iso sanavarasto ja hän on osannut kartuttaa sitä. Ei ole pelännyt sanoja.