30.9.16

Eräänä aamuna


Yritin opiskella jonkin aikaa taidehistoriaa yliopistossa. Siitä on yli 40 vuotta jo, joten en muista siitä mitään. Sen muistan että luennot alkoivat kello 16 perjantai-iltapäivisin, eivätkä olleet kiusantekoa koska professori (vai dosentti?) tuli toisesta kaupungista.

Elettiin aikaa jolloin ei ollut vielä diapositiiveja, tai vaihtoehtoisesti ne olivat niin kalliita, ettei mikään yliopisto ottanut maksaakseen projektoreita saati diapositiivien kehitystä. Niinpä luennoitsijalla oli käytössään rainakone, jollaisia oli ollut oppikoulussa jo. Kone surisi unettavasti.

Luennoitsija pääsi lähelle antiikin kuvataiteen loppua, kunnes jotain tapahtui opiskeluaikataululleni ja aika loppui. Kurssi ei ollut pakollinen. Pakollisia kursseja sen sijaan oli paljon, joten opiskelija ei voinut juuri ottaa ylimääräistä. En ollut todennäköisesti nukkunut tarpeeksi ja valvemaailma tuntui täysin epätodelliselta. Mutta antiikin kuvataide aiheuttaa edelleen väristystä.

Tämä muistui mieleeni aivan spontaanisti kun kävelin edestakaisin aamulla miettimässä mitä merkittävää unta olen nähnyt ja miksi en muista sitä. Unet heittävät koko päivään varjon, jota valveille yrittävä ei ymmärrä sitten vähintään koko sinä päivänä.

Sen muistan että ajattelin matkaa kämpiltä yliopistolle. Ne kävelymatkat olivat aina tärkeitä, koska silloin tapahtuu orientoituminen. Saatoin mielessäni käydä läpi odotuksiani, aamuisinkin oli luentoja miltei aina. Syksy oli parasta aikaa, koska värit leimusivat ja heräsin rautatiesillalla puhaltavaan tuuleen. Olin ollut vuosia välillä töissä ja menin yliopistoon uudestaan. Nyt ajankohtainen oppisuunta oli tiedotusoppi, siis lehdistö. Ei silloin ollut vielä värikuvia lehdissä. Olin saanut kinofilmikameran, kaikki vapaat illat vietin pimeähuoneessa kehittämässä mustavalkokuvia. Nyt on syksy taas.

Eteisessä suuri värivalokuva, joka on otettu japanilaisen kaupungin Osakan valloituksesta, ilmeisesti sisällissodan aikana. Löysin kuvan netistä. Alkuperäinen, siis maalaus, esine, on japanilaista silkkimaalaustekniikkaa. Osaka valloitettiin, varmaan oikeasti. Pysähdyin kuvan nähtyäni ja ymmärsin että suuri maalaus on uutiskuva. Kiikutin kuvan korppu-muodossa (semmoinen tietokoneen tallennusväline) Multiprinttiin, jossa tulostin sen paperille. Ei se paljoa maksanut, mutta tavallisella paperilla väri on säilynyt nyt noin 15 vuoden ajan, koska eteisessä on valoa harvoin.



Sormeilin eilen sitten tuntikausia paksua yliopiston englanninkielistä tenttikirjaa, joka käsittelee itämaista taidetta. Heian-kausi oli vv.794-1185 ja Kamakura-kausi 1185-1333. Edes lukiossa ei ollut oikeastaan mitään muuta Japanista kuin huomio että Venäjän laivasto hävisi Japanin laivastolle, jota seurasi suurlakko 1905. Suomi oli siinä lakossa mukana.

Japani jäi mielessäni suureksi kysymykseksi. Muistaakseni koulun historiantunnilla painotettiin sitä, että keisari on jumala. Se herätti ajattelemaan että onko Kekkonen jumala, ei muuta, en muista miksi keisarista puhuttiin. Ehkä opettaja halusi meidän huomaavan miten takapajuisia jotkut kansat ovat: pitää nyt keisaria tai muuta johtajaa jumalana!

Parin kuukauden kuluttua tulee viimein suomeksi kuuluisan japanilaisen hovinaisen Sei Shonagonin Tyynynaluskirja. Itämaisen kuvataiteen oppikirjasta löysin Japanin, tajusin että kieli ja tapa kirjoittaa on muuttunut moneen kertaan. Sei Shonagon eli 966-1025, suunnilleen, enkä ole varma siitä, minkälaiseen kirjoittamisen ajankohtaan se kuuluu. Kun Japani ja Kiina alkoivat varovaisen lähestymisen aikaan käydä kauppaa keskenään, Japani päätyi lainaamaan Kiinan kirjainmerkkejä. En tiedä ovatko ne tavuja vai kokonaisia sanoja.

Elämänikäni ei enää riitä ottamaan japanin kielestä selvää. Mutta tuo Osakan taistelun kuva (kuolleita ja eläviä ja joitakin laivoja sikin sokin meressä) sai löytämään Sei Shonagonin runon netistä. Kamakura-aikakautta kuvataan näin: tärkeätä on mietiskelevä, aktiivinen ja esteettinen elämä. Niiden täytyy olla elämänpiirejä, hyvän elämän pyrkimyksiä. Sisällissotia siinä ei mainita ja niitä oli kaikkialla Japanissa juuri silloin.



Jotkut runon kirjoitusmerkit ovat selvästi kiinaa. Mutta eivät kaikki. Kiinan merkit opin tunnistamaan Amerikan vuosina, kun käytiin usein kaupungin kiinalaiskortteleissa kaupassa ja ravintolassa. Sen verran tiedän niistä, että ne ovat vanhoja, koska Yhdysvaltain Chinatownit ovat siltä ajalta kun mantereen poikki rakennettiin rautatietä.

Ne olivat outoja kaupparetkiä. En uskaltanut mennä niihin kauppoihin yksin. Koska olen valkonaama, eivätkä silmäni ole vinot, niin olin yksi orjatyönteettäjien jälkeläisistä, enkä mitään muuta. Kiinalaiset olivat rakentamassa mantereen poikki kulkevaa rautatietä ja heitä kuoli kuin kärpäsiä. Olen jälkeenpäin muistanut sen tunteen usein. Sittemmin olen kuullut että kiinalaisia on ollut Suomessakin rakentamassa I maailmansodan aikaan juoksuhautoja ja valleja, ainakin etelässä.

Mutta halusin kirjoittaa tähän hovinaisen runon yli tuhannen vuoden takaa:

The rooster’s crowing
In the middle of the night
Deceived the hearers;
But at Osaka’s gateway
The guards are never fooled.

Shonagan puhuu tuossa varmana Osakan voittamattomuudesta. Runo melkein ilkkuu. Hovinaisen runo päätyi yli tuhat vuotta valmistumisensa jälkeen eteiseeni. Sain seinälle kokonaisen historian. Jotain tapahtui ja Osakan vartijat tulivat päästäneeksi valloittajat kaupungin muurien sisälle. Runon kirjoittamisen jälkeen sota saavutti Osakan. Ihmisparat! Kaikkialla, missä ihmisten elinpaikat tuhotaan, myös lapset ja naiset kuolevat. Sotilaat ovat yleensä miehiä.

Pakolaisuus auttaa säilymään hengissä, mutta perheet ja suvut hajoavat. Sitä tietä valtio pian lakkaa olemasta. Pakolaisuus on yksi syy yrittää luoda oikeudenmukainen yhteiskunta. Ehkä se joskus vielä onnistuu jossain, toivottavasti maapallolla. Ajattelen ihmiskunnan muistia myös muualla.


14 kommenttia:

  1. "Keisari on jumala" -asian takapajuisuudesta muistuu vahvasti mieleen, kuinka meillä koulussa (vielä 1980-luvullakin) opetettiin kaikki hindulaisuudet, buddhalaisuudet, islamit ja muut melko sumeilematta takapajuisuutena.

    VastaaPoista
  2. Keiju,

    tuo kommenttisi on kyllä aika järisyttävä. 1980-luvusta on hirveän vähän aikaa. Isäni oli kyllä historianope myös, mutta ei tainnut juuri opettaa minua. Semmoinen ei olisi ollut hyvä juttu.

    Semmoinen muistikuva minulla on, että Japanin olettiin säilyneen kansana ja valtiona atomipommeista ja muusta kamaluudesta huolimatta *koska* keisari oli jumala. Mutta kun ei ole oppikirjaa, niin en voi sanoa oliko Mantere-Sarvan yleisessä historiassa tuommoisia painotuksia. Isä oli lähinnä agnostikko. Mutta kuului kirkkoon, koska pienellä paikkakunnalla pakanuus ei olisi ollut erityisen hyvä juttu millään tavalla.

    Muistikuvani ovat siis 30 vuotta vanhemmat kuin sinun...

    VastaaPoista

  3. en aja minkään jumalan asiaa, mutta luulen että mitä tahansa kulttuuria on mahdoton ymmärtää, jos ei ymmärrä uskontoja. tämä pätee varsinkin japaniin. ilman šintolaisuutta, zen-buddhalaisuutta ja kiinan kungfutselaisuutta japani ja japanilaisuus olisi ihan kummallinen yhtälö.

    en oikeastaan tajunnutkaan kuinka kiinni olen kristillisessä kulttuurissa ennen kuin matkustin euroopan ulkopuolelle ja näin asioita muslimien ja buddhalaisten näkökulmasta.

    yksi tuttavan tuttava on puolen vuoden työkomennuksella japanissa. nuorena hän fanitti nietzscheä – erityisesti tämän lausuntoja kärsimyksestä. nyt hän yrittää perehtyä buddhalaisuuteen, jonka neljästä jalosta totuudesta ensimmäinen on, että elämä on kärsimystä.

    ps. kaunis kirjoitus, taas kerran.

    meri

    VastaaPoista
  4. Meri,

    kiitos kiitoksesta! Aamut ovat joskus vähän hajamielisiä.

    Kuuntelin tänään radiosta Amerikassa asuvan intialaisen ajatuksia ilmastonmuutoksesta. Se ihminen on tiedemies ja tietää asiasta. Sanoi keksineensä että paaviin pitää ottaa yhteyttä, koska ihmiset eivät tiedä ilmastonmuutoksesta ja siitä että se pitää estää. Hänen mielestään uskonnot ovat väylä jota kautta ihmiset saavat parhaiten ja nopeimmin tietää ja osaavat ruveta toimimaan. Se tietenkin pitää paikkansa, varmaan ihmiskunnan enemmistö uskoo jumaliin ja niiden edustamiin elämänarvoihin. Uskonnottomat ovat vähemmistö.

    En muista sen ihmisen nimeä, mutta nyt sitten paavi järjestää uskontojen välisiä seminaareja ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Onneksi uskonnoilla on paljon funktioita sentään.

    Luulen että tarkoitin tuossa sitä, että Japanin keisareiden jumaluus on ollut Suomen kouluissa jonkinmoinen poliittinen juttu. Japanihan oli samalla puolella kuin Saksa - ja ilmeisesti jossain määrin myös Suomi. Siis II maailmansodassa.

    VastaaPoista
  5. 1980-luvusta on tosiaan melko vähän aikaa. Itse olen nyt 2010-luvun perspektiivistä ruvennut miettimään, että 80-luku oli viimeinen 50-luku. Siihen aikakauteen liittyy jonkinlaista esipostmodernia naiiviutta, joka 1990-luvulla haihtui (ja 2000-luvulla siitä ei jäänyt rippeitäkään). Myös "yhtenäiskulttuuri", johon muun muassa perussuomalaisten on sanottu haikailevan, toteutui Suomessa ehkä kaikkein parhaiten 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa – eikä sosiaalisesti pahoin jakautuneella 1950-luvulla, mitä erhettä usein näkyy toisteltavan.

    En erityisemmin pidä 80-luvusta, mutta aika tärkeät kasvuvuodet tuolla kymmenluvulla eläneenä huomaan yhä uudelleen edustavani jollakin kiintoisalla mielen syvärakenteen tavalla viimeistä "vanhaa" sukupolvea.

    VastaaPoista
  6. Keiju,

    ongelma historian kanssa on kyllä nyt historian tutkimisessa. Luin juuri (ehkä se oli Tieteessä tapahtuu-lehti) yhden historiantutkijan väitteen siitä, että kun tapaustutkimukset ovat yhä yleisempiä, niin unohtuu se, mitä Suomessa on ihan missä tahansa instituutissa: tilastot.

    Tämä on varmaan parhaiten dokumentoitu valtio ikinä. Ainut on nyt tässä se, että ei ole olemassa sitä armeijaa tilastotieteilijöitä JA historioitsijoita, jotka voisivat tuottaa siitä sitten tiedettä. Semmoisessa tarkasti tehdyssä kuvassa pitäisi kyllä sitten näkyä aika paljon äidinmaamme koko kuva, en tiedä mikä se isänmaa on. No, vanhempiemme maa!

    Kun kirjoitan kirja-arvosteluita, yritän pitää silmällä sen tai tämän kirjaryhmän aiheita, teemoja, henkilökuvia, kieltä. Oikeastaan siinä on paljon historiantutkimusta myös.

    Tietenkin jos kirjoitan 1950-luvusta, se on omaa lapsuuttani. Hyvin tärkeä jakso siitä lapsuudesta, 2-4-vuotiaaksi, asuin Sukevan keskusvankilassa, josta isä sai vuonna 1947 opettamistyötä. Sen olen kuullut että vankila oli pullollaan ihmisiä. Minusta se oli tietenkin vain hauskaa. Tämmöinen puhe tarkoittaa anekdoottia. En pysty mitenkään yleistämään sitä, paitsi ehkä jossain määrin vankilassa olevien suuntaan. Siitä olen varma että vartijoiden ja vankien roolit liukuvat toisiinsa.

    Katselin 1980-lukua kasvavan lapsen äitinä, mutta sekin jää anekdootiksi. Lapsi jäi henkiin, samoin jäi olemaan yhteys tulevaisuuteen sen lapsen kautta. Mutta tämä on kamalan pieni säie historiassa.

    VastaaPoista
  7. keiju, ripsa

    minulle 80-luku oli tärkeää kahdesta syystä: löysin sen oikein ja tulin äidiksi. kuuntelin james brownin living in america -kappaletta ja kiinnostuin ympäristöstä toden teolla. kiinnostuksen akuutteina herättäjinä olivat sellaiset surullisenkuulut tapaukset kuin tshernobyl, bhopal ja exxon-valdez.

    se ärsytti aivan helvetisti, että ruumiinkulttuurissa arvot vääristyivät - liikunnan tuoma kunto ja komeus alkoivat merkitä samaa kuin menestys uralla, sosiaalinen hyväksyntä, ihailtava moraali ja pettämätön terveys. ihmiset hankkivat kokemuksensa tai kärsimyksensä kuntourheilusta.

    ainoa lehti jota tilasin säännöllisesti oli filmihullu. se julkaisi paljon erikoisnumeroita, joissa jokaisessa oli kirjan verran asiaa. näistä jutuistako johtuu se, että uskon edelleen perinteiseen elokuvaan jonkinlaisena asioiden määrittämisen keskipisteenä.

    ja tietysti uskon siihenkin, että yhteiskunnan pitäisi olla ihmisiä varten ja ihmisten hallinnassa eikä karata tunteettomaksi koneistoksi, joka nappaa ihmispolon, riepottaa rikki ja nakkaa sitten jätteenä sivuun.

    meri

    VastaaPoista
  8. Keiju, Meri

    Tulla siksi mikä on on kamalan pitkä prosessi. Siihen vaikuttaa mieletön määrä asioita ja ihmisiä.

    Joskus olen miettinyt ympärilläni olleita ihmisiä, ja heitä on ollut kuin mitä tahansa äärilaitaa minä tahansa aikana ihmisten historiassa ja sitten niitä tolkuttoman syvälle juurtuneita tapauksia, joita tuulet ja tuiskut eivät heiluttele.

    Mutta onneksi kasvuaika ei ole ainoa muutoksen aika. Eikä edes ainut, jolloin voi katsoa ympärillään olevia ihmisiä ja ihmetellä heitä. Niin kai se on minkä tahansa lajin kohdalla, että monimuotoisuus suojaa.

    Meillä on hirveän monimutkainen yhteiskunta, koulutkin lapsille. Mutta sitten voi miettiä esimerkiksi muurahaispesää, joka on sitä myös. Signaalit eivät kyllä ole kieltä, vaan kemiaa.

    VastaaPoista
  9. Olen 40 ja risat, enkä missään tapauksessa ole "tullut siksi mikä olen". Olen muuttuva palanen elämän suuressa kokonaisuudessa, mikään minussa tai ulkopuolellani ei ole pysyvää. Ja nyt, kun kirjoitan tätä, huomaan ajatuksen olevan oikeastaan varsin relativistinen. Relativismin ja kaiken suhteellisuuden syvärakenteellinen omaksuminen on juuri sitä, minkä aiempaa kommenttia kirjoittaessani ajattelin erottavan omaa sukupolveani ja minua nuorempia sukupolvia. Hassua.

    VastaaPoista
  10. Keiju,

    luulen että me ollaan niitä mitä ollaan suhteessa muihin ja siinähän se variaatio sitten näkyykin. Kutsun sitä säikeiseksi, suhteissa olemista, ihan minkälaista tahansa. Myös suhdetta kissaan, koska kellekään olennolle oleminen ei toistu tismalleen samanlaisena.

    Ei taida voida olla tapaa kertoa mikä se minuus on. Nyt tuolla Maailmankirjoissa yksi juuri kirjoitti Siri Hustvedtin esseekirjasta Ajatella, katsoa ja muistutti taas siitä, että hän kirjoitti aika hienon kirjan neurologian, psykologian ja ihan vain kirjailijana olemisen ongelmista kirjassaan Vapiseva nainen. Sen olen lukenut ja se oli kirja täynnä kysymysmerkkejä.

    Elämässä on mielenkiintoista se, että sitä ollaan olemassa ja sitten voi olla että joku osa tätä "minää" päättää panna kampoihin ja rupeaa hankalaksi (minulla nivelet naukuvat) ja olemisen rajat muuttuvat ja tajunnan laatu siinä samalla ja sitä rupeaa ihmettelemään että kukas minä nyt sitten taas olinkaan. On kivaa ettei yksikään päivä toista itteään, niin kuin esim. siinä leffassa "Päivä murmelina". Siinä se murmeli oli aivan kamalan älyttömän tyhmä, mutta kun jenkit olivat määritelleet kevään tulon aina siitä murmelin varjosta, niin minkäs sille voi.

    Niin, siis sitten kaikki nämä verkot, joita nyitään aina kun tulee tarve kommunikoida. Esimerkiksi Blogistan on edelleen mielenkiintoinen paikka.

    VastaaPoista
  11. ripsa, keiju


    hyvää eläintenviikkoa! nyt saa ihan oikeasti välittää kaikista elukoista. juuri bbc:n toimittaja todistikin, että useimmissa suhteissa hyvin erilaiset ihmiset ovat keskenään samanarvoisia. minäkään en ole löytänyt yhtään järkeenkäypää perustelua sille, etteivät eläimetkin voisi kuulua tasa-arvon piiriin - ainakaan, jos tarkastellaan sellaista tasa-arvon määritelmää, johon mahtuu koko ihmiskunta. kaikkien osapuolten intressit eli edut ja tarpeet tulee ottaa yhtäläisesti huomioon.

    tämä päämäärä on kaukana, mutta olen optimisti. meitä kauhistuttaa lukea 1700-luvun orjakaupasta. jonain päivänä lapsenlapsemme tuntevat samoin saadessaan tietää meidän vuosisatamme häkkikanaloista, joissa eläviä lintuja pidetään niin ahtaassa, etteivät ne mahdu levittämään siipiään.

    tavoite tulee lähemmäs, jos yksityiset ihmiset mahdollisuuksiensa mukaan karsivat omasta arkielämästään välillisen eläinrääkkäyksen. ihan aluksi voisi opetella kasvissyöjäksi. ei eläinkokein testattua kosmetiikkaa eikä retkiä eläintarhoihin eikä delfinaarioihin. . .

    meri

    VastaaPoista
  12. Meri,

    eläinten viikko voisi kyllä olla aina. Kun minä olin lapsi, ei lihaa kyllä juuri syöty. Maitoa ja kananmunia kyllä. Mutta ei ollut noita hirveän isoja navetoita joissa oli vaikka kuinka paljon eläimiä, niin kuin nyt. Ja robotit lehmien lypsäjänä.

    Joku lähetti kuvan siitä kampanjasta, jossa lehmien karsinaan mennään ja ruvetaan lukemaan lehmille. Ei meillä isoäidin navetassa niin tarvinnut tehdä. Kun menin kaveriksi lypsylle (en minä kyllä osannut lypsää, mutta kelpasin heinän rahtaajaksi ja kuivikkeiden heittäjäksi) niin täti rupesi laulamaan ja minä mukana. Sitten ruvettiin muistelemaan jo runoja ja lausuttiin lehmille niin hyvin kuin osattiin. Isoäiti oli jo vähän liian vanha tekemään raskaita töitä, joten tädille osuivat askarehet.

    Minä ruokin myös kanat, lampaat, possut ja hevosen. Veden rahtaus oli raskainta, koska vesi piti tosiaan kantaa. Oli lehmillä jonkinmoinen ränni, mutta muilla eläimillä ei ollut. Vesi piti pumpata kaivosta. Yleensä sitä oli kyllä isossa sementtilaatikossa maitohuoneessa, siis paikassa, jossa maito oli sitten viilenemässä.

    Noh, että tulee aika omavarainen mummola mieleen, tarkoittanee sitä, että olin siellä usein kouluaikaan perunannostolomalla, joka oli lokakuun puolivälissä, suunnilleen. Syksy oli kiirusta aikaa. Ja nyt on taas

    Kun aattelen sitä, niin en kyllä keksi millä lailla sen kylän pienviljelijät kohtelivat eläimiä kaltoin. Paitsi tietenkin että niistä tuli ruokaa. Mutta muuten. Ja olen miettinyt sitäkin, että aika vaikeaa olisi ollut tulla toimeen itse kasvatetulla kasvisruualla. Suomi on kuitenkin pohjoinen maa.

    Tietysti nyt ei ole sitä ongelmaa, kun vihanneksia ja hedelmiä voi ostaa. Mutta: kai se ruuan ostaminen nipistää kauppatasetta, jossa on muutenkin vikaa. Suomesta ei löydy mitään vietävää muualle, niin on kerrottu...

    VastaaPoista
  13. ripsa

    olen miettinyt koiran omistamista. p:llä on maailman viisain ja kaunein koira ja hän sanoo että nukkuvan koiran katselu tekee hyvää sielulle, ja hereillä olevan koiran kävelyttäminen tekee hyvää ruumiille.

    saattaisin ottaa koiran, mutta jokin haraa vastaan. esimerkiksi koiran täydellinen riippuvuus ihmisistä. koira ei oikeastaan päätä juuri mitään olennaista elämästään itse. ei edes sitä, milloin mennään kakalle. onko hyvä juttu ottaa kotiinsa täysin alisteisessa asemassa oleva elävä olento vain, jotta pysyisin liikkeessä tai voisin rapsutella nukkuvaa koiraa?

    meri

    VastaaPoista
  14. Meri,

    niin ja koiranomistajat pitävät koiria myös sosiaalisuuden vuoksi: koiranomistajat juttelevat toistensa kanssa. En tiedä mitä ne juttelevat. Minun lapsuusperheelläni oli koira, mutta ei sitä viety talvikotiin, vaan jätettiin isoäidin farmille vahtikoiraksi talviksi. Eikä se koira päässyt sisälle tupaan koskaan.

    Kyllä sitä rakastettiin ja se rakasti meitä. Mutta maalla sillä oli aika hyvä olla. Se pääsi talvisin minne halusi, silloin ei koiria tarvinnut pitää talvisin kiinni.

    Eno käytti sitä koiraa joskus myös jänismettällä. Mutta se ei ollut hirveän hyvä jäljestämään.

    Koira voi olla seuralainen, mutta todennäköisesti se voi paremmin jos sillä on työtä. Meidän oma koira ehti olla meillä puoli vuotta, vähän yli, kun se jo jäi auton alle ja kuoli. Siitä tuli semmoinen että ei koskaan enää. Ihminen pysyy liikkeellä ehkä ilman koiraakin.

    Minkä tahansa eläimen kanssa voi oppia kyllä kommunikoimaan, luulisin. Lapsella on ollut kerran rotta. Se oli kuulemme kiva tapaus, sen nimi oli Vili tai Willie, riippuen kielestä.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista