Eräänä aamuna

Yritin opiskella jonkin aikaa taidehistoriaa yliopistossa. Siitä on yli 40 vuotta jo, joten en muista siitä mitään. Sen muistan että luennot alkoivat kello 16 perjantai-iltapäivisin, eivätkä olleet kiusantekoa koska professori (vai dosentti?) tuli toisesta kaupungista.

Elettiin aikaa jolloin ei ollut vielä diapositiiveja, tai vaihtoehtoisesti ne olivat niin kalliita, ettei mikään yliopisto ottanut maksaakseen projektoreita saati diapositiivien kehitystä. Niinpä luennoitsijalla oli käytössään rainakone, jollaisia oli ollut oppikoulussa jo. Kone surisi unettavasti.

Luennoitsija pääsi lähelle antiikin kuvataiteen loppua, kunnes jotain tapahtui opiskeluaikataululleni ja aika loppui. Kurssi ei ollut pakollinen. Pakollisia kursseja sen sijaan oli paljon, joten opiskelija ei voinut juuri ottaa ylimääräistä. En ollut todennäköisesti nukkunut tarpeeksi ja valvemaailma tuntui täysin epätodelliselta. Mutta antiikin kuvataide aiheuttaa edelleen väristystä.

Tämä muistui mieleeni aivan spontaanisti kun kävelin edestakaisin aamulla miettimässä mitä merkittävää unta olen nähnyt ja miksi en muista sitä. Unet heittävät koko päivään varjon, jota valveille yrittävä ei ymmärrä sitten vähintään koko sinä päivänä.

Sen muistan että ajattelin matkaa kämpiltä yliopistolle. Ne kävelymatkat olivat aina tärkeitä, koska silloin tapahtuu orientoituminen. Saatoin mielessäni käydä läpi odotuksiani, aamuisinkin oli luentoja miltei aina. Syksy oli parasta aikaa, koska värit leimusivat ja heräsin rautatiesillalla puhaltavaan tuuleen. Olin ollut vuosia välillä töissä ja menin yliopistoon uudestaan. Nyt ajankohtainen oppisuunta oli tiedotusoppi, siis lehdistö. Ei silloin ollut vielä värikuvia lehdissä. Olin saanut kinofilmikameran, kaikki vapaat illat vietin pimeähuoneessa kehittämässä mustavalkokuvia. Nyt on syksy taas.

Eteisessä suuri värivalokuva, joka on otettu japanilaisen kaupungin Osakan valloituksesta, ilmeisesti sisällissodan aikana. Löysin kuvan netistä. Alkuperäinen, siis maalaus, esine, on japanilaista silkkimaalaustekniikkaa. Osaka valloitettiin, varmaan oikeasti. Pysähdyin kuvan nähtyäni ja ymmärsin että suuri maalaus on uutiskuva. Kiikutin kuvan korppu-muodossa (semmoinen tietokoneen tallennusväline) Multiprinttiin, jossa tulostin sen paperille. Ei se paljoa maksanut, mutta tavallisella paperilla väri on säilynyt nyt noin 15 vuoden ajan, koska eteisessä on valoa harvoin.

Sormeilin eilen sitten tuntikausia paksua yliopiston englanninkielistä tenttikirjaa, joka käsittelee itämaista taidetta. Heian-kausi oli vv.794-1185 ja Kamakura-kausi 1185-1333. Edes lukiossa ei ollut oikeastaan mitään muuta Japanista kuin huomio että Venäjän laivasto hävisi Japanin laivastolle, jota seurasi suurlakko 1905. Suomi oli siinä lakossa mukana.

Japani jäi mielessäni suureksi kysymykseksi. Muistaakseni koulun historiantunnilla painotettiin sitä, että keisari on jumala. Se herätti ajattelemaan että onko Kekkonen jumala, ei muuta, en muista miksi keisarista puhuttiin. Ehkä opettaja halusi meidän huomaavan miten takapajuisia jotkut kansat ovat: pitää nyt keisaria tai muuta johtajaa jumalana!

Parin kuukauden kuluttua tulee viimein suomeksi kuuluisan japanilaisen hovinaisen Sei Shonagonin Tyynynaluskirja. Itämaisen kuvataiteen oppikirjasta löysin Japanin, tajusin että kieli ja tapa kirjoittaa on muuttunut moneen kertaan. Sei Shonagon eli 966-1025, suunnilleen, enkä ole varma siitä, minkälaiseen kirjoittamisen ajankohtaan se kuuluu. Kun Japani ja Kiina alkoivat varovaisen lähestymisen aikaan käydä kauppaa keskenään, Japani päätyi lainaamaan Kiinan kirjainmerkkejä. En tiedä ovatko ne tavuja vai kokonaisia sanoja.

Elämänikäni ei enää riitä ottamaan japanin kielestä selvää. Mutta tuo Osakan taistelun kuva (kuolleita ja eläviä ja joitakin laivoja sikin sokin meressä) sai löytämään Sei Shonagonin runon netistä. Kamakura-aikakautta kuvataan näin: tärkeätä on mietiskelevä, aktiivinen ja esteettinen elämä. Niiden täytyy olla elämänpiirejä, hyvän elämän pyrkimyksiä. Sisällissotia siinä ei mainita ja niitä oli kaikkialla Japanissa juuri silloin.

Jotkut runon kirjoitusmerkit ovat selvästi kiinaa. Mutta eivät kaikki. Kiinan merkit opin tunnistamaan Amerikan vuosina, kun käytiin usein kaupungin kiinalaiskortteleissa kaupassa ja ravintolassa. Sen verran tiedän niistä, että ne ovat vanhoja, koska Yhdysvaltain Chinatownit ovat siltä ajalta kun mantereen poikki rakennettiin rautatietä.

Ne olivat outoja kaupparetkiä. En uskaltanut mennä niihin kauppoihin yksin. Koska olen valkonaama, eivätkä silmäni ole vinot, niin olin yksi orjatyönteettäjien jälkeläisistä, enkä mitään muuta. Kiinalaiset olivat rakentamassa mantereen poikki kulkevaa rautatietä ja heitä kuoli kuin kärpäsiä. Olen jälkeenpäin muistanut sen tunteen usein. Sittemmin olen kuullut että kiinalaisia on ollut Suomessakin rakentamassa I maailmansodan aikaan juoksuhautoja ja valleja, ainakin etelässä.

Mutta halusin kirjoittaa tähän hovinaisen runon yli tuhannen vuoden takaa:

The rooster’s crowing

In the middle of the night

Deceived the hearers;

But at Osaka’s gateway

The guards are never fooled.

Shonagan puhuu tuossa varmana Osakan voittamattomuudesta. Runo melkein ilkkuu. Hovinaisen runo päätyi yli tuhat vuotta valmistumisensa jälkeen eteiseeni. Sain seinälle kokonaisen historian. Jotain tapahtui ja Osakan vartijat tulivat päästäneeksi valloittajat kaupungin muurien sisälle. Runon kirjoittamisen jälkeen sota saavutti Osakan. Ihmisparat! Kaikkialla, missä ihmisten elinpaikat tuhotaan, myös lapset ja naiset kuolevat. Sotilaat ovat yleensä miehiä.

Pakolaisuus auttaa säilymään hengissä, mutta perheet ja suvut hajoavat. Sitä tietä valtio pian lakkaa olemasta. Pakolaisuus on yksi syy yrittää luoda oikeudenmukainen yhteiskunta. Ehkä se joskus vielä onnistuu jossain, toivottavasti maapallolla. Ajattelen ihmiskunnan muistia myös muualla.