Hämärtyy

Tajusin yhtäkkiä että pimenemiseen on syynsä. Ei ole kuin muutama päivä enää talvipäivänseisaukseen. Tietysti ajat ovat pimeät muutenkin, pimeää ja ahdasta. Villapaitaa pitää venyttää. Onneksi ei ole hirveän kylmä.

Kaktus oli edellä aikaansa, sen kukat putosivat jo. Mutta on ollut sumuista ja välillä tullut lunta, aurinkoisina päivinä valo on niin viistoa ettei sen valossa näe lukea. Sähkövalokin tuntuu pimeältä.

Vanhat hehkulamput alkavat lopetella hehkumistaan. Nämä led-valot, vai mitä nämä ovat, valaisevat kylmemmin. Ne eivät lämmitä. Ylipäänsä huushollissa vallitsee valokaaos, koska lamput, niiden johdot ovat kunnossa eikä töpseleissäkään ole vikaa, mutta niihin ei saa kunnollisia valoja. Kauppiaat ovat kehittäneet mainoksia, joissa kerrotaan lamppujen kannan sopivan entisiin hehkulamppuihin. Niin kuin kaikki mainokset, ne eivät läheskään aina pidä paikkaansa. Epäilemättä kauppiaat ja valojen valmistajat hierovat ahneesti käsiään. Meillä ihmetellään sähköromun määrää.

Unettomana haahuillessani näen uusia valoja, tunkeutuvat ikkunoista sisälle. Ne meriteeraavat joulua. Kutsumattomia vieraita! On tarpeeksi rasittavaa käydä kaupoissa, joissa ihmiset on vallannut käsittämätön ostomania, mutta ei saa olla edes rauhassa uneton. On muistettava antaa talitinteille ruokaa. Ne jostain syystä eivät ole pihalla kun on kylmempi, tulevat vasta kun rupeaa lauhtumaan. Niin kuin nyt.

Talitintit ovat muuttuneet pienemmiksi tai sitten silmäni valehtelevat. Ehkä ne syövät vähemmän? Ei täällä ole näkynyt hömötinttejä eikä sinitinttejä eikä edes punatulkkuja enää aikoihin. Syksymmällä kävi koivujen oksilta tuijottelemassa tuikeita pyrstötiaisia, mutta paikalliset lintuihmiset olivat valppaina ja kyselivät havaintoja muuttavista pyrstötiaisparvista.

Parvet hävisivät nopeasti. Kyse oli sapuskanhakureissusta. Muistan hyvin pienenä, kun isoäiti pani tuvan ikkunan eteen kauralyhteen joulunaluspäivinä. Mutta missä talitintit ja punatulkut olivat ennen syöneet, siihen ei isoäiti osannut vastata. Ehkä kysymys oli jopa asiaton. Täti joskus sitten selitti, että ei maanviljelijä ehdi ihastella auringonlaskuja ja nousuja. Siihen joukkoon ilmeisesti sitten kuuluivat myös pienet talvilinnut.

Olin ollut siis vähän hölmö kun rakastin tupaa keskitalvella. Puuhellassa ja takassa paloi tuli ja kurkihirren päässä oli iso öljylamppu. Muistan sen valon oikein hyvin vieläkin. Olen ollut ehkä neljän tai viiden ikäinen kun sähköt tulivat. Jouluna oli kuusi tuvan nurkassa, lattialla olkia, joita tuotiin myös tupaan samalla kun navetan eläimille vaihdettiin oljet. Kuusessa kiersivät pohjoismaisen liput. Kynttilät kiinnitettiin kuusen oksille.

Ymmärsin kyllä niitä kahta naista. Olivat kahdestaan pitäneet taloa vuosikymmeniä. Vaikka eläimiä ei ollut paljon, työtä oli aamusta iltaan, se pienviljelystila oli kuin jostain kotiseutumuseosta. Voi olla vaikeaa löytää enää ihmisiä jotka ovat ajaneet joulukirkkoon sen yhdeksän kilometrin matkan hevosella, reessä tiukasti vällyillä peiteltynä. Minä olen, enkä ole koskaan tuntenut olevani niin turvassa.

Silloin ei ollut kulunut sodasta vielä kovin monta vuotta. Aina kun tappaminen lisääntyy, niin kuin nyt Syyriassa, ajattelen Suomen 1940-lukua. Muistan yhdenkin miehen joka kulki kylän raitilla, eikä oikein puhunut kellekään. Häneltä oli mennyt nenä niin, että näkyi reiästä luuhun asti. Isä käski olla tuijottamatta.

Kuuntelen tässä aivan rauhassa Paul Hindemithin (1895-1963) musiikkia otsikolla Fünf Stücke Op. 44 numero 4, nyt juuri on menossa numero 4: Lebhaft (luulen että se on ”eloisasti”). Sen jälkeen tulee vielä neliosainen Trauermusik, jonka Hindemith on säveltänyt Englannin kuningas George (luulisin että Yrjö, siis suomeksi) V:n muistoksi hänen kuoltuaan 20. tammikuuta 1936. No, tuosta on sitten kulunut 80 vuotta.

Rauha on ollut suunnilleen se tila jossa olen saanut elää. Jos olisi sota, en kuuntelisi Hindemithiä. Löysin tämän levyn krääsäkaupasta, joka kukoistaa näin ennen joulua. Sieltä tekee löytöjä. Tämän on soittanut levyksi L’ensemble Instrumental de France, mikä ei sano minulle mitään, johtajana on ollut Georges Kisselhof, levytysvuosi on 1970. Levyn kannessa on edellisen omistajan nimitarra, hän näkyy olleen kotoisin Gustavsbergistä, Ruotsista.

Levyn sisällöstä saan selvää siksi, että takasivulla on selostus sekä ranskaksi että saksaksi, joka oli oppikoulun pitkä kieli. Ranskaa en osaa, mutta joistain sanoista saan kyllä selvää, jos ne ovat latinasta lainattuja. On hauskaa että joskus on sentään eletty aikaa, jolloin kaikkea ei ole kirjoitettu englanniksi. On sillä merkitystä.

Hindemith on osunut talvisin kuuntelemiini säveltäjiin muutenkin. Se ehkä johtuu siitä, että hän on kirjoittanut paljon alttoviululle. Sen ääni on talvinen. Ei se synkkä ole, ehkä varjoinen kuitenkin. Sointi leikkaa jotenkin helpommin pimeää kuin kirkkaampi musiikki, esimerkiksi viulu, vaikka kyllä sekin soi matalalta. Alttoviulua soitti Claude Naveau.

Olen edelleen iloinen siitä että stereot toimivat jälleen, varsinkin levysoitin. Viimeisen parin viikon aikana olen tullut kuunnelleeksi Bob Dylania. Minulla muutama älppäri Dylanin vanhempia lauluja. Niin joukossa on myös tuo Nobel-juhlassa esitetty A Hard Rain’s a-Gonna Fall, älppärin nimi on Freewheelin’ ja Dylan on kansikuvassa hirveän nuoren näköinen kainalossaan yhtä nuori tyttöystävä.

Patti Smithiä en ole kuunnellut koskaan. Hän on aloittanut lauluntekijänä varmaan vasta 1970-luvulla. Mutta Nobel-esitys oli kyllä hieno, ehkä varsinkin siksi, että hän unohti alussa sanat, mutta pystyi kokoamaan itsensä ja esittämään koko kappaleen loppuun saakka. Laulajassa oli voimaa.

On hyvä kulkea hämärässä talvessa. Huomenna kävellään siunauskappeliin saattamaan pitkäaikaista ystävää hautaan. En tiedä minkälainen seremonia on edessä, mutta tuuli varmaan nousee. Täällä tuulet nousevat hyvin äkkiä, edes ilmatieteen laitos ei enää osaa ennustaa ilmoja kovin monta päivää eteenpäin.