Tajusin
yhtäkkiä että pimenemiseen on syynsä. Ei ole kuin muutama päivä
enää talvipäivänseisaukseen. Tietysti ajat ovat pimeät
muutenkin, pimeää ja ahdasta. Villapaitaa pitää venyttää.
Onneksi ei ole hirveän kylmä.
Kaktus oli
edellä aikaansa, sen kukat putosivat jo. Mutta on ollut sumuista ja
välillä tullut lunta, aurinkoisina päivinä valo on niin viistoa
ettei sen valossa näe lukea. Sähkövalokin tuntuu pimeältä.
Vanhat
hehkulamput alkavat lopetella hehkumistaan. Nämä led-valot, vai
mitä nämä ovat, valaisevat kylmemmin. Ne eivät lämmitä.
Ylipäänsä huushollissa vallitsee valokaaos, koska lamput, niiden
johdot ovat kunnossa eikä töpseleissäkään ole vikaa, mutta
niihin ei saa kunnollisia valoja. Kauppiaat ovat kehittäneet
mainoksia, joissa kerrotaan lamppujen kannan sopivan entisiin
hehkulamppuihin. Niin kuin kaikki mainokset, ne eivät läheskään
aina pidä paikkaansa. Epäilemättä kauppiaat ja valojen
valmistajat hierovat ahneesti käsiään. Meillä ihmetellään
sähköromun määrää.
Unettomana
haahuillessani näen uusia valoja, tunkeutuvat ikkunoista sisälle.
Ne meriteeraavat joulua. Kutsumattomia vieraita! On tarpeeksi
rasittavaa käydä kaupoissa, joissa ihmiset on vallannut
käsittämätön ostomania, mutta ei saa olla edes rauhassa uneton.
On muistettava antaa talitinteille ruokaa. Ne jostain syystä eivät
ole pihalla kun on kylmempi, tulevat vasta kun rupeaa lauhtumaan.
Niin kuin nyt.
Talitintit
ovat muuttuneet pienemmiksi tai sitten silmäni valehtelevat. Ehkä
ne syövät vähemmän? Ei täällä ole näkynyt hömötinttejä
eikä sinitinttejä eikä edes punatulkkuja enää aikoihin.
Syksymmällä kävi koivujen oksilta tuijottelemassa tuikeita
pyrstötiaisia, mutta paikalliset lintuihmiset olivat valppaina ja
kyselivät havaintoja muuttavista pyrstötiaisparvista.
Parvet
hävisivät nopeasti. Kyse oli sapuskanhakureissusta. Muistan hyvin
pienenä, kun isoäiti pani tuvan ikkunan eteen kauralyhteen
joulunaluspäivinä. Mutta missä talitintit ja punatulkut olivat
ennen syöneet, siihen ei isoäiti osannut vastata. Ehkä kysymys oli
jopa asiaton. Täti joskus sitten selitti, että ei maanviljelijä
ehdi ihastella auringonlaskuja ja nousuja. Siihen joukkoon ilmeisesti
sitten kuuluivat myös pienet talvilinnut.
Olin ollut
siis vähän hölmö kun rakastin tupaa keskitalvella. Puuhellassa ja
takassa paloi tuli ja kurkihirren päässä oli iso öljylamppu.
Muistan sen valon oikein hyvin vieläkin. Olen ollut ehkä neljän
tai viiden ikäinen kun sähköt tulivat. Jouluna oli kuusi tuvan
nurkassa, lattialla olkia, joita tuotiin myös tupaan samalla kun
navetan eläimille vaihdettiin oljet. Kuusessa kiersivät
pohjoismaisen liput. Kynttilät kiinnitettiin kuusen oksille.
Ymmärsin
kyllä niitä kahta naista. Olivat kahdestaan pitäneet taloa
vuosikymmeniä. Vaikka eläimiä ei ollut paljon, työtä oli aamusta
iltaan, se pienviljelystila oli kuin jostain kotiseutumuseosta. Voi
olla vaikeaa löytää enää ihmisiä jotka ovat ajaneet
joulukirkkoon sen yhdeksän kilometrin matkan hevosella, reessä
tiukasti vällyillä peiteltynä. Minä olen, enkä ole koskaan
tuntenut olevani niin turvassa.
Silloin ei
ollut kulunut sodasta vielä kovin monta vuotta. Aina kun tappaminen
lisääntyy, niin kuin nyt Syyriassa, ajattelen Suomen 1940-lukua.
Muistan yhdenkin miehen joka kulki kylän raitilla, eikä oikein
puhunut kellekään. Häneltä oli mennyt nenä niin, että näkyi
reiästä luuhun asti. Isä käski olla tuijottamatta.
Kuuntelen
tässä aivan rauhassa Paul
Hindemithin (1895-1963)
musiikkia otsikolla Fünf
Stücke Op. 44 numero 4, nyt
juuri on menossa numero 4: Lebhaft
(luulen että se on ”eloisasti”). Sen jälkeen tulee vielä
neliosainen Trauermusik,
jonka Hindemith on säveltänyt Englannin kuningas George (luulisin
että Yrjö, siis suomeksi) V:n muistoksi hänen kuoltuaan 20.
tammikuuta 1936. No, tuosta on sitten kulunut 80 vuotta.
Rauha on
ollut suunnilleen se tila jossa olen saanut elää. Jos olisi sota,
en kuuntelisi Hindemithiä. Löysin tämän levyn krääsäkaupasta,
joka kukoistaa näin ennen joulua. Sieltä tekee löytöjä. Tämän
on soittanut levyksi L’ensemble Instrumental de France, mikä ei
sano minulle mitään, johtajana on ollut Georges Kisselhof,
levytysvuosi on 1970. Levyn kannessa on edellisen omistajan
nimitarra, hän näkyy olleen kotoisin Gustavsbergistä, Ruotsista.
Levyn
sisällöstä saan selvää siksi, että takasivulla on selostus sekä
ranskaksi että saksaksi, joka oli oppikoulun pitkä kieli. Ranskaa
en osaa, mutta joistain sanoista saan kyllä selvää, jos ne ovat
latinasta lainattuja. On hauskaa että joskus on sentään eletty
aikaa, jolloin kaikkea ei ole kirjoitettu englanniksi. On sillä
merkitystä.
Hindemith
on osunut talvisin kuuntelemiini säveltäjiin muutenkin. Se ehkä
johtuu siitä, että hän on kirjoittanut paljon alttoviululle. Sen
ääni on talvinen. Ei se synkkä ole, ehkä varjoinen kuitenkin.
Sointi leikkaa jotenkin helpommin pimeää kuin kirkkaampi musiikki,
esimerkiksi viulu, vaikka kyllä sekin soi matalalta. Alttoviulua
soitti Claude Naveau.
Olen
edelleen iloinen siitä että stereot toimivat jälleen, varsinkin
levysoitin. Viimeisen parin viikon aikana olen tullut kuunnelleeksi
Bob Dylania.
Minulla muutama älppäri Dylanin vanhempia lauluja. Niin joukossa
on myös tuo Nobel-juhlassa esitetty A
Hard Rain’s a-Gonna Fall,
älppärin nimi on Freewheelin’
ja Dylan on kansikuvassa hirveän nuoren näköinen kainalossaan yhtä
nuori tyttöystävä.
Patti
Smithiä en ole kuunnellut koskaan. Hän on aloittanut
lauluntekijänä varmaan vasta 1970-luvulla. Mutta Nobel-esitys oli
kyllä hieno, ehkä varsinkin siksi, että hän unohti alussa sanat,
mutta pystyi kokoamaan itsensä ja esittämään koko kappaleen
loppuun saakka. Laulajassa oli voimaa.
On hyvä
kulkea hämärässä talvessa. Huomenna kävellään siunauskappeliin
saattamaan pitkäaikaista ystävää hautaan. En tiedä minkälainen
seremonia on edessä, mutta tuuli varmaan nousee. Täällä tuulet
nousevat hyvin äkkiä, edes ilmatieteen laitos ei enää osaa
ennustaa ilmoja kovin monta päivää eteenpäin.
