La grande cinema

Hiljattain kuuntelemassani Ylen Kultakuumeessa ilmoitettiin että kulttuuriministeri on perustanut työryhmän uudistamaan kulttuuriavustuksia, siis valtionapuja, joita saavat esimerkiksi teatterit ja orkesterit. Haastateltiin puheenjohtaja Jaakko Kuusistoa, joka sanoi haluavansa vaikuttaa kulttuurin tulevaisuuteen. Rahaa ei kuitenkaan ole yhtään enempää. Kaupassa tänään tapaamani ihminen sanoi ihan samaa: Guggenheim kaatui, mutta valtio tuskin antaa sitä yli miljoonan markan rahaa köyhille taiteilijoille.

Guggenheim ei ollut kulttuurihanke. Olen kävellyt Helsingin rannoilla ja katsellut kaupunkia usein Suomenlinnasta. En pitänyt ajatuksesta, että niin massiivinen rakennus tuhoaa kaupungin uusklassisen fasadin.

Olen toipumassa Teeman elokuvafestareista (23.-27.11), jotka taisivat olla viidennet. Toivottavasti eivät viimeiset. Teema ja Fem yhdistetään, jolloin kumpikin kanava joutuu menettämään varmaan yhtä paljon. Leikkaus on epäreilu, sillä ei Fem ole pelkästään suomenruotsalainen kanava, vaan on siellä myös kulttuuria. Ehkä Ylen johtokunta on päättänyt että suomenruotsalaisia ja kulttuuria harrastavia ihmisiä on yhtä paljon ja ne ovat eri ihmisiä? Tämän sanottuani vaivun syviin ja synkkiin mietteisiin.

Jaakko Kuusisto on hyvä tyyppi enkä käsitä miksi hän halusi vaikuttaa tilanteessa jossa määrärahoja ei tule yhtään enempää tai ne vähenevät. Ohjelmassa sanottiin että nykysirkus esimerkiksi on ollut olemassa Suomessa jo ainakin 10 vuotta ja se on ajat sitten hyväksytty kulttuuriministeriön listoille, mutta ei ole saanut avustuksia. Tuskin viulisti Kuusisto kuuntelee ainoastaan muusikoita. Kaikki joutuvat katsomaan kaikkea, vaikka työryhmä on varmaan aika iso. Kulttuurijoukko on tässä maassa iso. Meillä on huono hallitus, joka olisi vain iloinen riitelevästä työryhmästä. Silloin kukaan ei kiinnittäisi huomiota hallitukseen.

Yle puolestaan on suomalaisten katsojien ja kuuntelijoiden radio (ja TV). Sen tehtävänä on antaa aineksia maailmankuvan rakentamiseen. Sitä elokuvafestari totisesti teki. Se toi silmille ja korville huiman annoksen aineksia. Teema on selvästi myös kulttuurityöntekijöiden kanava. Sen verran hienosti harkittu oli tämänkin festarin ohjelma.

Henkilökohtaisena syynä television ääressä istumiselle oli sama kuin tolkuttomalla lukemisella ja kirjoittamisellakin: saada polvet ja selkä ja nivelet unohtamaan tulehduksensa muihin maailmoihin heittäytymällä. Tämä ei ole pakenemista. Matalapaine syöksyi Suomen päälle, satoi ja myrskysi. Tuli lumituisku. Myrskyn keskelle piti tietysti mennä, mutta lumi kinostui niin nopeasti teille, että kinoksiin mennä humahti sisään ja oikea nilkka jäi alle. Nilkkaan kylmä kääre ja elokuvia katsomaan.

Elokuvia oli paljon ja katsoin niitä yhtä soittoa tuntikausia joka päivä keskiviikosta lähtien. Unet lisäsivät leffojen vaikutusta ja päinvastoin. Mutta kysymys on todellisuuden näkemisestä. Valitettavasti kaikkea en pystynyt näkemään, koska välillä piti syödä ja tiskata astiat ja puhua kissan kanssa.

Katsominen (myös esimerkiksi teatterin tai kuvataidenäyttelyn tai performanssin jne.) ei ole sijaiselämää, vaan sitä että tajuaa kuvavirran ja tarinoiden yhteyden syvyyssuunnassa. Kaikki ihmiset ovat riippuvaisia maanalaisista virroista. Elokuvissa tulevat näkyviin asioiden ja ilmiöiden ytimet tai variaatiot eikä niitä huomaa välttämättä tietoisesti lainkaan, ellei elokuva tuo niitä esille.

Yksi leffoista kertoi klassista musiikkia soittavasta kvartetista. Se on hyvä vertauskuva ihmissuhteista, perheistä esimerkiksi, mutta se on selvä ja suora esitys siitä, mitä kaikkea hellittämätön luova työ vaatii tekijöiltään ja millaisin sitein – siis musiikillisin – ihmiset ovat toisissaan kiinni. Ihmiset ystävystyvät ja alkavat elää yhdessä työtä tekemällä. Leffan käännekohdan musiikki oli Beethovenin 14. jousikvartetto.

Jotkut leffat ovat nähtävillä vielä Areenassa, etsikää ja katsokaa! Kaikkiin ei Yle ole saanut oikeuksia, ehkä sentään Buster Keatoniin! Siinä on verraton mykkäleffan yksittäiskunkku. On totta kai myös Chaplin, mutta Keaton vakaine kasvoineen on silti erityistapaus. Ensimmäisessä Keatonissa näyttelijä muuntautui apinaksi. Ja hän oli todella hyvä! Apina-Busteria käytettiin Teeman festareiden mainoksena.

Taisi olla keskiviikon leffa La grande bellezza (2013), uusi elokuva Roomasta, vertauskohtana tottakai Fellinin Roomaan. Päähenkilö oli Rooman katuja pitkin kävelevä vähän dekadentti vanhempi herrasmies, joka asui muka vastapäätä Colosseumia. Meillä katsottiin karttaa: ei näkynyt taloa joka olisi ollut niin lähellä Colosseumia. Mutta ei elokuva väittänyt olevansa dokumentti. Mielessäni Fellinin Rooma voitti toistaiseksi.

Sitten oli kaksi hyvin kaunista amerikkalaista elokuvaa: Moonrise Kingdom (2012) ja Koiran sydän (2015). Ensin mainittu oli muistutus siitä, että amerikkalaiset ovat tehneet paljon elokuvia nuorisolle, nuorisosta, tämä oli yksi niistä. Ehkä tapahtumapaikka oli Uusi Englanti, se näytti siltä ainakin. Talot olivat täydellisen kauniita, liioitellun söpöjä: semmoisessa ympäristössä syntyy tasapäisyyttä, poikkeavat ajetaan tiehensä. Olen kuullut että monissa amerikkalaisissa kouluissa, varsinkin yksityiskouluissa, lapset saavat opiskella muun muassa teatteria.

Tulin sanoneeksi elokuvaa lastenleffaksi, perheen toinen ihminen kysyi että oliko se. Kyllä kai kaikenikäisille pitää saada tarinoita joita kaikenikäiset voivat katsoa yhdessä. Perheissä on kasvukipuja, aina.

Toinen jenkkileffa oli myös eräänlainen urheuden kuva. Se on Laurie Andersonin tekemä elokuva koiran viimeisestä vuodesta ja myös puolison, Lou Reedin viimeisistä ajoista. Koira oli rodultaan rottakoira (en tiedä mitä nimitys tarkoittaa), joka pääsi lopussa eutanasian avulla kivuistaan. Lou Reed oli makoilemassa koira vieressään elokuvan loppupuolella. Anderson sanoi alkuvaiheessa elokuvaa että oli jutellut ystävänsä Chris Markerin kanssa elokuvan tekemisestä. Ja Chris Marker oli yksi tämän festarin ohjaajista, yksi maailman parhaita dokumentaristeja. Hän kuoli vuonna 2012. Marker on ehkä elokuvan hienoin esseisti. Vailla aurinkoa-leffan hän aloitti siteeraamalla japanilaista hovinaista Sei Shonagonia, johon olen jostain syystä törmännyt tänä syksynä usein. Shonagon eli Heian-kaudella. Shonagon oli kirjoittanut että tärkeintä ovat asiat jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Se voisi olla Teeman elokuvapäivien teema. On pyrittävä siihen, että on keskellä elämää ja tuntee sydämensä sykkivän ja se syke syntyy tietynlaisista asioista. Sellaisia on paljon ja ne vaihtelevat ihmisistä riippuen, mutta kaikilla niitä on.

Mutta Laurie Andersonista kulki ketju Chris Markeriin ja hänestä vielä Sei Shonagoniin ja tulin kokeneeksi kolmen mantereen elämää perinpohjaisesti. Ja kun elokuvissa pääsi näkemään myös millaista on ollut elämä 1920-luvulla (Keaton) ja sitten 1950- ja 80-luvuilla (Marker), sitten vielä uusimmat Moonrise Kingdom ja Laurie Anderson, niin kaiken tämän ajan kipujen ja epävarmuuden keskeltä näkee, ettei ihmisten maailma ole paljon muuttunut. Välillä sydän löi nopeasti, välillä hitaammin, mutta niin ihmisten sydämet lyövät.