Metsän lapsi palatsissa

Siivosin alakerran kirjoituspöytää. Se ei ole oikeastaan pöytä vaan iso, Monumentiksi kutsumani kirjakaappi, jossa on kolme osaa. Ylin on kolmen leveän hyllyn kirjahylly. Keskiosa on laatikosto, jossa on syvennys. Syvennyksen yläpuolella on huomaamaton vetolaatikko, jossa oli aluksi isoisän 60-vuotispäiväonnitteluja. Suurin osa onnittelijoista oli minulle tuntemattomia, mutta en ole heittänyt onnitteluja roskiin. Isoisä, jota kutsuimme serkkuni kanssa Papaksi, kuoli seitsemän vuoden päästä noiden syntymäpäiväjuhlien jälkeen.

Vetolaatikoita on tuon yhden salalokeron lisäksi kuusi ja ne sisältävät sekalaista paperitavaraa, suurin osa tärkeää vanhentunutta. Tarvitsisin silppurin. Tämä on kerrostalo, enkä uskalla sytyttää tänne tulta.

Laatikot juuttuvat jatkuvasti kiinni. Ikkunat ja ovet falskaavat, joten välillä laatikot saa helposti auki, joskus ne taas turpoavat. Saa niitä höylätyksi, mutta olen puuta tuijottaessani tullut siihen tulokseen, että se on mäntyä, leveäsyistä. Papan kototilalla oli metsää enemmänkin, mutta kun viljelijät loppuivat suvusta niin metsä kai sitten myytiin. Pappa teki kaapin itse, mutta ylimpänä oleva koriste on selvästi jonkun koristepuusepän työtä.

Laatikoston saa kiinni, siinä on kansi, joka kääntyy alas kirjoitusalustaksi. Siinä on joko kirjoituskone, pieni tietokone tai kasa kirjoja ja vähän kaikkea. Syvennyksessä on ajankohtaista materiaalia, muistilappuja, teknisiä ohjekirjoja. Siitä tulee hyvin nopeasti epäajankohtaista eikä minulla edelleenkään ole silppuria.

Löysin tietokoneen vierestä äsken lapun jossa lukee Kaspar Hauser. En tiedä yhtään miksi nimi on siinä, mutta mieleeni tulee Jacques Rousseaun teksti villi-ihmisistä ja hänen pohdintojaan lastenkasvatuksesta. Muistelen että hän pani omat lapsensa orpokotiin.

Kirjoitustason alapuolella on sitten vielä kaksi suhteellisen isoa pikkukaappia kummankin puolen kahta suurikokoista vetolaatikkoa. Siellä oli pitkään luentokansioita. Säilytin niitä, varsinkin tiedotusopin ja aikuiskasvatuksen mappeja kauan. Ei säilyttämiselle ollut erityistä syytä. Mutta aina välillä luin mappeja ja niistä tuli mieleen yliopiston onnellinen aika. Onnellisuutta mittaan muistiinpanojen huutomerkeistä ja kysymysmerkeistä, joista luen ironiaa.

Edellisessä asunnossa isoisän kirjakaapin vieressä oli tuoli jota kutsuin runoilijan tuoliksi. Siinä ei ole ikinä istunut runoilijaa, mutta ajattelin että siinä olisi runoilija ja minä pitäisin hänen suunsa edessä mikrofonia saadakseni syvällisen ja ajankohtaisen haastattelun jotain julkaisua varten. Sen sijaan tuolilla istui kerran graduntekijä haastattelemassa minua.

Pikkulaatikoissa on kosmoskynällä kirjoitettuja nimiä, kuten koulukeittolayhdistys. Siitä olen päätellyt että Monumentti on ehkä peräisin 1920-luvulta, jolloin isoisä oli kansakoulunopettajana jonkin aikaa. Papan papereita oli monissa isokokoisissa pahvilaatikoissa kauan. En tiedä mitä papereille tapahtui. Talo oli kyllä niin paksuista hirsistä tehty ja tiivis, että en ikinä muista nähneeni siellä hiiriä, joten ehkä ne eivät tulleet syödyiksi.

Kaspar Hauser-sanan jälkeen paperilapussa lukee Adorazione del Bambino. Se on dokumentti, jonka

näin joku aika sitten Teemalla, tarina muun muassa erään maalauksen synnystä. Olen nähnyt sen maalauksen. Se oli ensimmäisiä taideteoksia jotka näin Firenzessä. Pieni perheemme päätyi Firenzen asemalle matkattuaan junalla, laivalla ja junalla kolme päivää. Pää oli pyörällä, oltiin samana aamuna vasta päädytty Italian puolelle. Italiassa kukkivat valtavat auringonkukkapellot Alppien alittamisen kunniaksi. Oli heinäkuu eikä kova kuumuus ollut vielä alkanut.

Rinkat vietiin aseman säilytykseen ja mentiin kaupungille. Ensimmäinen sisätila johon päädyimme oli Medicien talo, eikä mikään talo, vaan palatsi. Siellä oli kappeli, jonka Cosimo Medici rakensi lepyttääkseen ankarasti protestoivaa uskonnollista sieluaan, katolista. Cosimo oli pankkiiri. Raamatussa on kielletty panemasta velalle korkoa. Niin Cosimo joutui kuitenkin tekemään. Firenzen piti selvitä ankarassa pankkikilpailussa aika lähellä sijaitsevan Sienan kanssa. Kilpailussa selviäminen ei taas onnistunut olematta itse kovasti rikas. Kilpailusta puhuvat edelleen kaikkein rikkaimmat ihmiset.

Rikkaita pitää ymmärtää. He ovat syyttömiä kohtaloonsa koska ovat tulleet maailmaan rahan ja tavaroiden ympäröiminä. Sitä en ole kyllä ymmärtänyt, miksi heidän pitää haluta myös valtaa. Ehkä he eivät ole voineet myöntää itselleen yhteiskunnallista olemistaan, siis omaa paikkaansa. Sellainen olo on varmasti ollut myös Cosimo Medicillä.

Medici-palatsi oli aivan uskomattoman kaunis. Kun olin nähnyt sen, kirjoitin pitkään yöhön mietiskelyitä siitä, että jos olisin Suomessa nähnyt jotain vastaavaa, niin en olisi nyt pöllämystynyt. En olisi myöskään tiennyt kaipaavani jotakin.

En muistanut mikä Fra Filippo Lippi-nimisen karmeliittaluostarin asukin teos oli nimeltään Adorazione. Kun en pääse enää Italiaan ikinä, niin on nähtävä kuvia edes televisiossa. Perheen toinen aikuinen oli nähnyt Medicien palatsin ennenkin. Hän kirjoitti euforian vallassa postikorttiin että ”kun Medicien palatsia rakennettiin, niin Suomessa yritettiin säilyä hengissä lyömällä kepillä rusakoita hengiltä”. Kun hän tuli siltä reissulta takaisin, kysyin että oliko hän tiennyt että rusakot osaavat kaivaa porkkanat ja punajuuret kasvimaasta ja sitä paitsi järsivät hengiltä isoäidin valkeakuulas-puut. Ja että Talvisota-talvena kaikki omenapuut kuolivat pakkaseen.

Muistin sen postikortin palatsissa. Kaikki mikä näytti kullalta oli kultaa. Kalliita kiviä kiipeili pitkin seiniä. Orjat olivat niitä kaivaneet Afrikasta ja heittäneet henkensä niitä raahatessaan. Maalauksen löytää netistä kyllä. Mutta värit eivät ole samat kuin siinä oikeassa. Nyt tuossa dokumentissa kuitenkin oli tieto, että Medici-kappelin alttaritaulu on jäljennös. Alkuperäinen oli joutunut Saksaan ja siellä se on edelleen.

Nyt on pakko miettiä aidon ja jäljennöksen eroa. Mikään kuva ei antaisi koskaan samaa vaikutelmaa kuin silmien edessä leijuva Jeesus-lapsi ja palvova neitsyt Maria siinä yläpuolella. Ympärillä oli synkkä metsä, mutta taivaasta kristittyjen Jumala ja Pyhän hengen kyyhky pudottivat alas kultasadetta. Aivan ihmeellinen maalaus.

Kultaan ja kimallukseen minulla ei ole mitään suhdetta. Luulen että alttaritaulu ja kimallus ja kivet vain yksinkertaisesti olivat täydellisen harmonisessa suhteessa toisiinsa ja se teki, mittasuhteet ja estetiikan taju, Firenzen kaupungista maailman kauneimman kaupungin. Kaupungissa kävely sai ihmisen tuntemaan olonsa hyväksi.

Mutta miksi kauneus ja hyvät mittasuhteet eivät ole läsnä jokapäiväisessä elämässä nyt ja täällä? Varmaan rumien laatikoiden rakentaminen johtuu jollain lailla siitä, että omatunto ei kolkuta. Kaikella estetiikalla on eettinen vastineensa. En minä orjuutta tahdo takaisin. Mutta jos olisi joku keino, että näkisi semmoista arkipäivän kauneutta taas ja olisi hyvä olla?

Ihanteet, ideaalit

Ei tavallisella ihmisellä ole varmaan useimmiten varaa ihanteisiin. Niiden ongelma on se, että niiden varassa pitäisi pystyä elämäänkin. Ja kun yhä useammalla elämä on kädestä suuhun, niin on siinä aika paljon elämälle vierasta. Sellaisia pilvenhattaroita.

Köyhälläkin ihmisellä voi olla ideaalitila. Olisi esimerkiksi rauhallinen lauantai-ilta saunan jälkeen, hyvä kirja kädessä. Tai jos sattuu olemaan kesä, voi mennä kävelylle ihmettelemään muutakin elämää kuin omaansa. Näkee jonkun talon ja ajattelee että siinä olisi hyvä asua. Ihminen ajattelee muutenkin usein että entä jos.

Olin Tukholmassa opiskeluaikoina kesätöissä tienaamassa rahaa, kun ei ollut minkäänlaisia opintososiaalisia juttuja vielä keksitty. Tukholmassa opin itse kävelemisen hienouden. Kaupunki jäi tilapäiseksi, minun ei koskaan tarvinnut tosissani ajatella asuvani vieraskielisten joukossa. En menettäisi kieltäni.

Asunto oli parasta vuokrata yhdessä muiden suomalaisten kanssa, jotka olivat paikalla myös tilapäisesti. Yksi esitti itsepäisesti elämänfilosofisia kysymyksiä. Niihin piti osata vastata. Niistä riippuisi kaikkien loppuelämä.

Piti valita ideaalinen elämänmalli, jonkunlainen johtotähti, tai edes perusrytmi. Kauneus, totuus, viisaus, hyvyys. Ehkä vaihtoehtoja oli muitakin, mutta nuo muistan. En muista mikä sen pojan nimi oli mutta aina joskus ihmettelen miten hänen elämänsä sitten meni. Kysymys oli hirveän vakava.

Vuosikymmeniä myöhemmin tuli toisenlainen kysymys: huvitatko itsesi hengiltä. Se taisi olla alkua sille että itsensä huvittamisvempaimia alkoi olla niin paljon, että jo lapsetkin juuttuvat niihin kiinni eivätkä kykene irrottautumaan. Elämä kulkee ohi.

Nyt oli kuitenkin elämän keskeltä tullut elokuva televisiossa, semmoinen jollaisia ei enää tehdä: Kaunotar ja hirviö. Tässä kahden aikuisen huushollissa huokaistiin onnesta jo muutama päivä ennen elokuvaa. En ollut koskaan nähnyt elokuvaa, mutta tiedän tietenkin kuka on Jean Cocteau. Elokuva on vuodelta 1946. On kyllä aika uskomatonta että elokuva on tehty niin lähellä sotaa. Se ei tullut mieleen ollenkaan. Tai tuli mieleen sillä tavalla, että viimeinkin, suuri elokuva. Mutta ei Cocteau kuvaa tuhoa ja kuolemaa, päinvastoin.

Tarina on tietysti tuttu: olipa kerran isä joka asui kolmen tyttärensä kanssa. Missä oli äiti? Lähti saksalaisten matkaan?

Nuorin on tietenkin se tuhkimo, mutta hän lähtee hirviön luo, että isä saa elää. Siitä ei ollut epäilystä, isän oli saatava elää. Isä oli sairaalloinen, mutta häntä tarvittiin. Vanhemmat sisaret olivat ylpeitä ja tyhmiä eikä heistä ollut isän pelastajaksi. Nuorella oli kosijakin, mutta ensin oli lähdettävä hirviön luokse.

Isä oli sairastunut sen jälkeen kun oli tuonut nuorimmalle tyttärelleen ruusun hirviön puutarhasta. Hirviöllä oli taikavoimia. Hirviö oli suuri kissapeto, jonka tassuun sopiva käpälä kuljetti sen käteensä ottavan takaisin hänen luokseen. Hirviö oli rakastava suuri kissapeto, ehkä leijona. Huomasin ihmetteleväni, kun hirviö ei ollutkaan lohikäärme. Muistan kuunnelleeni lapsena satuja, joista kaikissa on prinsessa ja lohikäärme. Mutta ehkä lohikäärme ei kykene muuttamaan hahmoaan, vaan pysyy hirviönä? Rakkaus taisi olla yksi voima, jota Tukholman kimppakämpän poika olisi saattanut kysyä. Onko ohjenuorasi rakkaus? Ehkä hän kysyikin sitä, sopisi ainakin nuoruuteen.

Nuorimman tyttären on huolehdittava isästään, jota hän rakastaa. Nuorimman tyttären on opittava miten rakkauden kohde vaihtuu. On totuttava hirviönnäköisen olennon rakkauteen.

Tarina on yksinkertainen. Mutta elokuvan juju ei ollut satu tai rakkaustarina, ei kasvukertomus, ei mikään niin yksinkertainen juttu. Elokuva oli visuaalinen runo alusta loppuun. Runot ovat tihentymiä, jotka eivät avaudu hetkessä. Kaunotarta ja hirviötä voi katsoa vaikka lavastuksen mestariteoksena. Tai ajatella sitä kuvaa kun Dianan patsas herää henkiin ja tappaa katosta hypänneen kilpakosijan. Patsaat ja karyatidit olivat elossa tarvittaessa, vähintään silmät liikkuivat.

Cocteau (jo 1889 syntynyt) oli tekemässä testamenttiaan. Hän oli totta kai auteur, muu ei ollut mahdollista. Elokuvaa edelsi elämänkertadokumentti. Yksi kuva oli hauska: François Truffaut (mm. 400 kepposen ohjaaja) pyytämässä häntä omaan elokuvaansa, tai haastateltavaksi. Ellei se ollut päinvastoin? Mutta Truffaut’n kasvoilla näkyy kyllä kunnioitus. Kuva oli sen verran kauan esillä, että ehdin ajatella. Ihmisillä oli varaa näyttää tunteensa. Sitä paitsi sukupolvien välillä on kontakti.

Kaunottaren ja hirviön tarina on optimistinen. Cocteau uskoi selvästi, että fantasia muuttaa todellisuutta. Sadut eivät turhaan ole vertauskuvia elämästä tuolla toisaalla, jossa on se totuus.