Bosnialainen
Aleksandar Hemon (s. 1964) oli minulle Jugoslavian sotien aikaan
toivoa herättävä ihminen, ilmiselvä huutomerkki. Hän kävi
mielessään läpi lapsuutensa ja nuoruutensa kokemuksia maassa joka
lakkasi sotien myötä olemasta, kun oli jäänyt vahingossa jumiin
Yhdysvaltoihin. Sodan takia hän ei enää voinut mennä takaisin.
Kirjoittaminen oli hänelle tietenkin myös traumaterapiaa, mutta
hänestä tuli ääni kuorossa joka vaati vihollisuuksien
lopettamista.
Tuolla
alempana on linkki, jossa hän selittää nyt, miksi rauhantahtoiset
ihmiset eivät onnistuneet. Jos sattuu olemaan maassa, jossa eri
osapuolet tulevat väkivaltaisiksi hulluiksi yhtäkkiä ja ilman
mitään ”järkevää” syytä, niin avun on parasta tulla
ulkopuolelta. Jugoslaviaan apu tuli aivan liian myöhään. Sodilla
ei ole koskaan mitään järkevää syytä. Hulluus elää ihmisten
sisällä.
Luin
Aleksandar Hemonin esikoiskirjan The Question of Bruno silloin
hyvin pian sen ilmestymisen jälkeen, 2000-luvun alussa. Muistan
ajatelleeni että Hemon on harvinainen lahjakkuus, kun pystyy vain
muutaman Yhdysvalloissa vietetyn vuoden jälkeen kirjoittamaan noin
täysipainoista englantia. Kirjaa ylistävät kritiikit tulivat aivan
syystä.
Minulla
on pinttynyt tapa lukea kirjoista amerikkalaisista tai Euroopassa
ilmestyneistä englanninkielisistä lehdistä kirjajuttuja, koska
tahdon lukea kirjoja alkukielellä. En halua suomeksikaan lukea
kirjoja umpisokeana, vaan niistäkin luen, nykyisin yhä useammin
netistä, koska lehtikritiikkiä on yhä vähemmän. Kannatan
kirjallisuuskritiikkiä myös kuluttajanvalistuksellisessa mielessä.
Se ei tarkoita sitä, että lukisin pelkästään ylistettyä
kirjallisuutta. Olen jossain vaiheessa omaksunut sellaisen kannan,
että jos kirjasta on paljon erilaisia mielipiteitä, niin se
kannattaa lukea itse. Usein sellainen kirja on mielenkiintoinen.
En
myöskään yleensä kiinnitä hirveästi huomiota kirjallisuuden
niin kutsuttuun kaanoniin. Mutta nyt kun vietetään Suomi-nimisen
valtion 100-vuotisjuhlaa, niin YLEn ohjelma 101 kirjaa on ollut
minusta hyvä juttu. Kirjalista on yllättävä, siellä on paljon
kirjoja, joilta olen välttynyt. Kuuntelen radio-ohjelmia niistä 101
kirjasta ja pidän toimittajien ja haastateltavien keskusteluja
paitsi tietämystäni lisäävinä niin myös innostavina. En
välttämättä ole rynnännyt kirjastoon. Mutta kyllä vain tuossa
yöpöydälläni on yksi noista 101 kirjasta.
Kannessa
on kulmahampaitaan vihaisesti väläyttelevä musta kissa. Kirjailija
on Pajtim Statovci (s. 1990), nimestä päätellen sukujaan
entisestä Jugoslaviasta ja hänen esikoiskirjansa nimi on Kissani
Jugoslavia. Olin kirjasta tietoinen jo aiemminkin, mutta nyt
Suomen juhlavuoden kirjalista sai sieppaamaan kirjan kirjastosta.
Tiesin että pian tulee aika kun en pääse liikkeelle ja tarvitsen
lukemista. Osaan kyllä lukea myös läppärin ruudulta kirjoja,
mutta juuri nyt läppärin pitäminen polvien päällä on vähän
hankalaa.
Nyt
illansuussa olin vähän hämmästynyt siitä, että löysin netistä
nimenomaan Aleksandar Hemonin tekstin. Mutta luulen että kaikille
1990-luvulla aikuisuuttaan eläneelle Jugoslavian onnettoman sodan
seuraaminen oli surkea urakka, koska se oli ensimmäinen isompi
konflikti Euroopassa vuoden 1945 jälkeen. Se oli erityisen surkeaa
sen takia, että Euroopassa kaikesta huolimatta oli ollut jo vuosia
hiili- ja teräsunioni ja Euroopan neuvosto, kaiken lisäksi vielä
Haagin kansainvälinen tuomioistuin. Nyt vuosia siellä on käsitelty
esimerkiksi Srebrenican verilöylyä ja syytetty siitä vastuussa
olevia kenraaleja kansanmurhasta. Kaikkialla oli käynnissä silmitön
etninen puhdistus. Eurooppalaisille tuli selväksi että Jugoslavia
oli ollut keinotekoinen kansojen yhteenliittymä.
Olin
sodan alkaessa yliopistossa viimeinkin, 30 vuoden jälkeen lukemassa
itseäni maisteriksi, ja tapasin yliopistolla nuoren ihmisen, joka
teki teatteria, osin harrastukseksi ja osin tulevaksi ammatikseen.
Hän oli ollut aivan siinä 1990-luvun alussa matkalla Jugoslaviassa
teatterifestivaaleilla, en enää muista missä päin. Mutta sen
muistan että hän rupesi itkemään kesken kertomuksensa. Sota oli
alkanut eikä hän ollut kuullut mitään kesällä tapaamistaan
ystävistään. En yhtään osannut lohduttaa häntä.
Minulla
oli ollut nenä kiinni kirjoissa enkä ollut seurannut Jugoslavian
kahinoita kovin tarkasti. Tietenkin tiesin että oli ongelma mikä
tahansa, sitä ei ratkaista sotimalla. Opiskelukaveri herätti minut
kerta kaikkiaan. Oli niissä kavereissa muutenkin paljon herätykseen
sysivää, koska he nyt kertakaikkiaan olivat 30 vuotta nuorempia.
Nyt
siis päädyn viettämään toipilasaikaa lukemalla aivan
fantastista suomeksi kirjoitettua kirjaa siitä samasta maasta, josta
olin lukenut jo Aleksandar Hemonin kirjasta. Ja sitten äsken löysin
Hemonin netistä. Suomalaisen Statovcin toivon jatkavan
mielikuvitusmatkaansa Jugoslaviassa ja muuallakin. Toipilaan aika ei
tule pitkäksi. Totta puhuakseni en muista ikinä tunteneeni oloani
pitkästyneeksi. Kirjat ovat ehkä tärkein viihtymisen elementti
mitä on ikinä keksitty. Mutta ei se viihdettä ole. Se on väline
maailman ymmärtämiseen.
Mutta
nyt lukemani lyhyt artikkeli on tässä
linkissä
ja kannattaa minusta todella lukea. Minä alan toivoa oikein lujaa,
että Eurooppa olisi voimakas ja humaani ja rauhantahtoinen paikka.
Väkivallan lisääntymistä ei tarvitse kukaan, varsinkaan nyt kun
ilmastonmuutos kuristaa maapalloa eikä ihmisillä ja eläimillä,
kasveista puhumattakaan ole muuta paikkaa kuin tämä planeetta joka
kiertää aurinkoa. Kotigalaksikin on vielä olemassa.
Vai
pitääkö ajatella niin että ihmiset ovat päättäneet mieluummin
tulla hulluiksi kuin ajatella omaa ja lastensa tulevaisuutta? Että
ihmisissä asuisi jonkinmoinen perussuisidaalisuus, jatkuva
itsemurha-alttius, joka vain odottaa päästä näkyville milloin
minkäkin tekosyyn vuoksi? Kaikista ihmiskunnan tekemistä
kamaluuksista huolimatta en vieläkään aivan usko tuota.
Oikeastaan
se ei ole uskon asia. Kyllä se riippuu siitä, mitä itsekukin
tekee. Ihminen on sosiaalinen olio, joka kuuluu johonkin perheeseen,
sukuun, paikkaan, kansakuntaan. Jokaisella on merkitystä. Yhteisöjä
ei kannata pitää koossa vihan vuoksi. Siihen ne ovat liian
arvokkaita.
