Tuulta, aurinkoa

On hyvä herätä aurinkoon. Viikko on ollut pitkää pimeää, se valoisa on ollut lunta, räntää ja rakeita. Lidia-kissan väritys on jo kesäinen: rinta ja mahanalus alkavat näyttää valkoisen sijaan keltaiselta. Harmaan selkäkarvan sekaan rupeaa tulemaan ruskeaa karvaa. Lidian nenä on kauniin punaruskea, nyt se oikein loistaa taustastaan.

Olen vuosia ajatellut että puiden lehdet syksyisin vaihtavat väriä kun valo vähenee. Sitten siitä on pitänyt väitellä sen koulukunnan kanssa, jonka mielestä pakkasyöt tekevät ruskan. Nyt kun katson kissaa, ei voi olla muuta syytä kuin valon eneneminen.

Puut eivät kyllä maastoudu niin kuin kissat. Puut ovat itse se maasto.

Kissa aivastelee. Se ei juuri ole mennyt edes parvekkeelle kun on niin hirveän kylmä. Ihmisen on pakko mennä, kun keittiöstä loppuu ruoka. Kissalle flunssa voi olla kohtalokas. Se pystyisi vastustamaan viruksia, jos se pääsisi ulos, mutta valjaisiin se ei suostu eikä se tajua että kaduilla on autoja, jotka ajavat sen liiskaksi heti kun pääsevät lähelle.

On toivottava kevättä edelleen. Luen kirjaa joka alkaa kohtauksella jossa kolme poikaa lähtee surffaamaan jossain päin Ranskaa. Yöllä on ollut pakkasta. Meri on hirveän kylmä ja pojilla on paljon vaatetta.

Muistin yhtäkkiä Välimeren joulun tienoilla. Hiekkakivien raoista nousi kaktuksia, kaikennäköisiä. Yksi oli joulukaktus, kukista sen tunnisti. Mutta hiekkakiviaidan takana velloi meri, sen ääni kuului hotellihuoneeseen asti. Se oli huokailua, mutta jonkun hyvin ison eläimen hengitystä, ei kissan. Sitten kun niitä laineita katsoi, laiskanlaisia, niiden väri oli lyijynkarvainen ja vesi oli varmasti hyytävän kylmää.

Ajattelin että surffaaminen onnistuisi juuri siksi, että vesi on jäätävää, se on raskasta, se kuljettaa myös surffauslaudat eteenpäin. Teksti on niin vakuuttavaa että siitä kyllä tuntee hyvin varhaisen aamun kylmyyden ja voi ajatella näkevänsä hitaan ja kylmän veden liikkeen.

En ymmärrä miksi kukaan ylipäänsä surffailisi meren päällä saati silloin kun lämpöä on alle nollan. En tunne ketään joka osaisi surffata, joten en voi myöskään kysyä. Koko urheilussa (mikäli se on urheilua) on käsittääkseni kuitenkin kyse siitä, että suuri aalto lähtee jostain ja vedessä on selvärajainen pinta, aalto tarttuu lautaan ja lähtee viemään sitä kohti rantaa. Kirjassa mentiin yhden pojan pään sisään ja pojan sisäinen ääni sanoi ottavansa kiinni aallosta.

Olen soutanut järvillä eri lämpötiloissa, vene on joskus kulkenut kuin höyhen, joskus taas vesi on vastustanut sitä. Aamulla varhain kun piti mennä kokemaan verkot isän kanssa, näki taivaan väristä millainen soutumatka tulisi. Ei sadekaan ollut paha eikä vastatuuli, mutta laitatuuli oli vaikea.

Katsoin aamulla sääkarttaa, joka lupasi myrskyn lähestymistä. Nyt kirkkaan taivaan on peittänyt ohut pilvikalvo, se ei ole verho, koska se ei liiku. Ehdin käydä jo kävelemässä. Nyt ei kuulunut peipposta niin kuin viime viikolla. Ehkä se oli löytänyt puolison eikä välittänyt sitten enää laulaa.

Tapasin kaksi nokikanaa ja tarkoitus oli saada niistä kuva. Sitten jostakin siihen ilmestyi kaksi kiinalaista, joilla oli kamera tai puhelinkamera. Oli vanhempi nainen joka tahtoi kuvia nuoremmasta naisesta. Taustalle piti saada lokkeja, joten leivänmuruja alettiin heitellä siihen veteen.

Nokikanat säikähtivät yhtäkkistä lokkien rähinää ja lensivät pois. Ehdin nähdä että eivät ne hirveän hyviä lentäjiä olleet, mutta ne kyllä uivatkin kuin hukkuisivat hetikohta. Nokikanoja en ole nähnyt täällä ennen viime kesää koskaan.

Ilmastonmuutos ei tuo meille hurjia helteitä, vaan tämmöistä outoa, että säät eivät muodosta tilaa, jossa voisi olla ja ajatella että nyt on esimerkiksi kevät. Ei tämmöistä ole keväällä. Kaupassa joku sanoi että huomenna tulee rakeita. Ukkonen tästä enää puuttuu, mutta kuulemma maakunnassa sitäkin on ollut.

Mutta kirja on sellainen aisti-ilo, että en ole pitkään lukenut. Se on ilmestynyt jo viime vuonna, mutta en muista lukeneeni siitä mitään. Lehdissä on enää vähän kirjajuttuja. Mainoksiin en taas ole koskaan oppinut luottamaan, niin että harpon ne yli. Kirjastossa käyn aina kun ehdin ja voin, mutta on sitten sattumaa mitä sieltä osuu kohdalle.

Otin kirjan, avasin ja siellä kerrottiin paikasta nimeltä Le Havre. Muistin että Aki Kaurismäellä on senniminen elokuva ja olen sen nähnytkin. Siellä on meri kaikkialla. Pidän Kaurismäen leffoista, myös sen toisen Kaurismäen, mutta ei se tietenkään ole syy kirjan lainaamiseen.

Kirjailija oli aivan tuntematon, joten uteliaisuus voitti: Maylis de Kerangal. Olen ruvennut nyt lukemaan sitä, mutta minulla ei ole mitään kiirettä. Kirjassa puhutaan monien ihmisten elämistä ja kuolemista myös.

Se suuri hengittävä valtameri on siinä aivan alussa ja se on iso juttu. En ole koskaan ollut turisti, sekin Välimeren keskellä ollut saari jossa olin, tunsin sieltä kaksi ihmistä. Silloin ei enää voi olla turisti. Turisti on joku täysin ulkopuolinen, enkä tietenkään ollut, koska minulla oli siellä kaksi kaveria. Kerangalin kirjaa aloin lukea sen jälkeen kun olin lukenut aivan muuta.

Televisiossa on kyllä paljon hienoja luonto-ohjelmia, jossa mennään valtamerten sisällekin, katsotaan valaita ja haita ja outoja pohjaeliöitä. Niin ja ujoja mustekaloja. Mutta minä niitä katsoessani tunnen olevani turisti. En edes kastu kun katselen niitä saati että olisin hukkumaisillani.

Meillä ei ole koskaan ollut kissaa joka ei reagoisi valaan ääniin. Yksi meni sohvan alle piiloon. Meillä oli älppäri jossa oli valaiden musiikkia joskus, nyt luonto-ohjelmassa on niiden lörpöttelyä kun näytetään jotakuta valasta. Lidia katsoa tapittaa silmiin, että mitä sinä nyt sanoit. Sen siitä saa kun kutsuu kissaa ja käskee sen olla ihmisiksi.

Hidas aamu

Tukholmassa asuva koulukaveri ilmoitti olevansa kunnossa. Kuuntelin aamiaisen jälkeen radio-ohjelmaa, jossa käsiteltiin Venäjää ja sen kansalaisyhteiskuntaa. Pietari taitaa olla lähempänä kuin Tukholma, muistaakseni kestää junalla vähän yli neljä tuntia. Tukholmaan on mentävä iltalautalla joka on sitten Skeppsbrolla aamulla. Sitten illalla on asunto ja työpaikka. 1960-luvulla ei tarvinnut järjestellä etukäteen sellaisia itsestäänselvyyksiä kuin työ ja asunto, kun meni kesätöihin. Ilman kesätöitä taas ei olisi silloin voinut opiskella, kun ei ollut edes opintolainaa.

Kun olin pesulassa töissä, kuljin kotiin pitkin Drottninggatania, jossa silloin kulkivat autot. Katu vei observatorion mäelle. Siinä saattoi istua ja syödä eväitä jos niitä oli lounaalta jäljellä. Usein ei ollut, piti säästää ja silloin ei voinut syödä paljon. Sitten mäkeä alas ja oltiin Vasastanissa, asunto kuului työhön, senaikainen kimppakämppä eli työläisten asunto.

Pääsi sinne Tunnelbanallakin. Mutta tunnistin lehdissä näkyneen kadunkulman. Åhlensilta ostin joskus ruokaa. Minusta maailmankirjat olivat sekaisin kun siinä oli kuorma-auton lava eikä ovea näkynyt. Viimeksi kävelin tuon reitin kun olin kylässä koulukaverini luona, on siitä jo vuosia. Tukholma oli ensimmäinen suurempi kaupunki jossa olen asunut. Muistin pitkään jokaisen kiven ja jokaisen kadunkulman, muistin minne piti mennä kun oli tavattava se tai tämä opiskelukaveri.

Siinä on kulman takana Kulturhuset, jossa ei ollut silloin keskellä päivää juuri mitään tapahtumaa. Näytti olevan pysyviä näyttelyitä, joitakin turisteja liikkeellä. Mutta en tullut koskaan asuneeksi Leningradissa, joten Pietari ei ole nuoruuteni kaupunki. En osaa edes siellä puhuttavaa kieltä, aakkosistakin on aina joku kadoksissa. Pietarissa räjähti pommi viime viikolla, metrossa.

Eurooppa on avautunut. Muutkin kuin naapurivaltiot ovat lähellä. Mutta myös kaukaisemmat maat muistuttavat itsestään. Pietarin ja Tukholman terroritekojen välissä Suomessa kävi kylässä Kiinan presidentti. En ole aivan varma tittelistä, mutta hänellä ilmeisesti on Kiinassa paljon valtaa. Kiinassa niin kuin täälläkin on jätetty ihmisoikeuksia toissijaisiksi. Tukholmassa tunsin ruotsalaisista (kantaruotsalaisista?) ainoastaan maolaisia, jotka myivät puheenjohtaja Maon pientä punaista kirjaa. Mutta niitäkin ruotsalaisia näin vain kadunkulmissa heiluttamassa kirjoja. Yritin lukea sitä kirjaa, mutta en tullut juuri viisaammaksi. Stockholmsterassenilla oli sitten lehtilukusalissa lehti jonka nimi oli China Reconstructs. En käsittänyt kyllä lehteäkään, vaikka siinä oli kuvia. Sotilaspukuisia nuoria ihmisiä kiipeämässä vuoren rinnettä, mutta ehkä kyse oli urheilukilpailusta?

Otin aamulukemiseksi Peter Englundin Hiljaisuuden historian, joka on kokoelma tarinoita ja esseitä. Niissä on aika paljon ääntä kun ajattelee hiljaisuutta ja sitä, miten kauas hiljaisuus on karannut. Maailmassa on vaikeaa löytää aivan hiljaista kolkkaa enää ikinä.

Ihmiset pitävät meteliä. Se johtuu ehkä siitä, että he tuntevat juuri sillä tavoin olevansa olemassa. Kun tänään paistaa aurinko, niin siitä tietää senkin, että kadut ovat sitten täynnä autoja. Ulos on mieluummin mentävä sen jälkeen kun ihmiset ovat lopettaneet metelöinnin ja jättäneet sen kaikumaan katukuiluihin. Niitä on vältettävä myös hiekkapyörteiden vuoksi että silmiä ei alkaisi kirvellä. Ikkunat vaimentavat meteliä, että voi istua lukemassa. Englund on vanginnut kirjaansa aikamoisen määrän ääntä, mielipiteitä, ihmisiä, ilmiöitä, kohtaloita.

Kuuntelin uutiset, joiden mukaan ruotsalaiset ovat järkyttyneitä, mutta eivät suorastaan yllättyneitä. Ajattelin omaa Tukholmaani, jossa olin yksin. Kuuntelin omia askeleitani kaduilla. Englundin lukemista on jatkettava tietenkin. Englund aloitti Upsalan lumisateen äänestä, mutta päästi heti jo seuraavaksi valloilleen lumihiutaleiden putoamisen peittävät äänet. Minun oli hypättävä yli tarina härkätaistelusta, kun en kestänyt. Eivät härät ole tehneet ihmisille mitään pahaa, että niitä pitää tappaa. Huvikseenhan ihmiset tappavat.

Olin juuri lopettanut tiheän kirjan lukemisen. Siinä oli osa 1800-luvun Eurooppaa: Ranskaa, Saksaa, Sveitsiä ja Italiaa. Nyt kun poliittinen väkivalta on lähempänä, olen entistä vakuuttuneempi siitä, että pitää tuntea edes tämä oma maanosa vähän paremmin. Menneisyydestä ei voi ennustaa tulevaisuutta, mutta ehkä voi ymmärtää vähän paremmin nykyisyyttä. Voi siinäkin olla liian iso urakka. Ehkä sitä työtä voisi oppia jakamaan, sitten samalla voisi kuunnella muita ihmisiä.