Hidas aamu

Tukholmassa asuva koulukaveri ilmoitti olevansa kunnossa. Kuuntelin aamiaisen jälkeen radio-ohjelmaa, jossa käsiteltiin Venäjää ja sen kansalaisyhteiskuntaa. Pietari taitaa olla lähempänä kuin Tukholma, muistaakseni kestää junalla vähän yli neljä tuntia. Tukholmaan on mentävä iltalautalla joka on sitten Skeppsbrolla aamulla. Sitten illalla on asunto ja työpaikka. 1960-luvulla ei tarvinnut järjestellä etukäteen sellaisia itsestäänselvyyksiä kuin työ ja asunto, kun meni kesätöihin. Ilman kesätöitä taas ei olisi silloin voinut opiskella, kun ei ollut edes opintolainaa.

Kun olin pesulassa töissä, kuljin kotiin pitkin Drottninggatania, jossa silloin kulkivat autot. Katu vei observatorion mäelle. Siinä saattoi istua ja syödä eväitä jos niitä oli lounaalta jäljellä. Usein ei ollut, piti säästää ja silloin ei voinut syödä paljon. Sitten mäkeä alas ja oltiin Vasastanissa, asunto kuului työhön, senaikainen kimppakämppä eli työläisten asunto.

Pääsi sinne Tunnelbanallakin. Mutta tunnistin lehdissä näkyneen kadunkulman. Åhlensilta ostin joskus ruokaa. Minusta maailmankirjat olivat sekaisin kun siinä oli kuorma-auton lava eikä ovea näkynyt. Viimeksi kävelin tuon reitin kun olin kylässä koulukaverini luona, on siitä jo vuosia. Tukholma oli ensimmäinen suurempi kaupunki jossa olen asunut. Muistin pitkään jokaisen kiven ja jokaisen kadunkulman, muistin minne piti mennä kun oli tavattava se tai tämä opiskelukaveri.

Siinä on kulman takana Kulturhuset, jossa ei ollut silloin keskellä päivää juuri mitään tapahtumaa. Näytti olevan pysyviä näyttelyitä, joitakin turisteja liikkeellä. Mutta en tullut koskaan asuneeksi Leningradissa, joten Pietari ei ole nuoruuteni kaupunki. En osaa edes siellä puhuttavaa kieltä, aakkosistakin on aina joku kadoksissa. Pietarissa räjähti pommi viime viikolla, metrossa.

Eurooppa on avautunut. Muutkin kuin naapurivaltiot ovat lähellä. Mutta myös kaukaisemmat maat muistuttavat itsestään. Pietarin ja Tukholman terroritekojen välissä Suomessa kävi kylässä Kiinan presidentti. En ole aivan varma tittelistä, mutta hänellä ilmeisesti on Kiinassa paljon valtaa. Kiinassa niin kuin täälläkin on jätetty ihmisoikeuksia toissijaisiksi. Tukholmassa tunsin ruotsalaisista (kantaruotsalaisista?) ainoastaan maolaisia, jotka myivät puheenjohtaja Maon pientä punaista kirjaa. Mutta niitäkin ruotsalaisia näin vain kadunkulmissa heiluttamassa kirjoja. Yritin lukea sitä kirjaa, mutta en tullut juuri viisaammaksi. Stockholmsterassenilla oli sitten lehtilukusalissa lehti jonka nimi oli China Reconstructs. En käsittänyt kyllä lehteäkään, vaikka siinä oli kuvia. Sotilaspukuisia nuoria ihmisiä kiipeämässä vuoren rinnettä, mutta ehkä kyse oli urheilukilpailusta?

Otin aamulukemiseksi Peter Englundin Hiljaisuuden historian, joka on kokoelma tarinoita ja esseitä. Niissä on aika paljon ääntä kun ajattelee hiljaisuutta ja sitä, miten kauas hiljaisuus on karannut. Maailmassa on vaikeaa löytää aivan hiljaista kolkkaa enää ikinä.

Ihmiset pitävät meteliä. Se johtuu ehkä siitä, että he tuntevat juuri sillä tavoin olevansa olemassa. Kun tänään paistaa aurinko, niin siitä tietää senkin, että kadut ovat sitten täynnä autoja. Ulos on mieluummin mentävä sen jälkeen kun ihmiset ovat lopettaneet metelöinnin ja jättäneet sen kaikumaan katukuiluihin. Niitä on vältettävä myös hiekkapyörteiden vuoksi että silmiä ei alkaisi kirvellä. Ikkunat vaimentavat meteliä, että voi istua lukemassa. Englund on vanginnut kirjaansa aikamoisen määrän ääntä, mielipiteitä, ihmisiä, ilmiöitä, kohtaloita.

Kuuntelin uutiset, joiden mukaan ruotsalaiset ovat järkyttyneitä, mutta eivät suorastaan yllättyneitä. Ajattelin omaa Tukholmaani, jossa olin yksin. Kuuntelin omia askeleitani kaduilla. Englundin lukemista on jatkettava tietenkin. Englund aloitti Upsalan lumisateen äänestä, mutta päästi heti jo seuraavaksi valloilleen lumihiutaleiden putoamisen peittävät äänet. Minun oli hypättävä yli tarina härkätaistelusta, kun en kestänyt. Eivät härät ole tehneet ihmisille mitään pahaa, että niitä pitää tappaa. Huvikseenhan ihmiset tappavat.

Olin juuri lopettanut tiheän kirjan lukemisen. Siinä oli osa 1800-luvun Eurooppaa: Ranskaa, Saksaa, Sveitsiä ja Italiaa. Nyt kun poliittinen väkivalta on lähempänä, olen entistä vakuuttuneempi siitä, että pitää tuntea edes tämä oma maanosa vähän paremmin. Menneisyydestä ei voi ennustaa tulevaisuutta, mutta ehkä voi ymmärtää vähän paremmin nykyisyyttä. Voi siinäkin olla liian iso urakka. Ehkä sitä työtä voisi oppia jakamaan, sitten samalla voisi kuunnella muita ihmisiä.

Kylmä kevät

Kun kävelee nopeasti, niin lihakset alkavat lämmittää. Kun kävelee iltapäivällä, voi mennä vähemmin vaattein. Tuulipuku riittää. On mukava kuulua siihen kansaan, koska paleleminen on vain nuorten muotinukkien asia. Mihis niistä on muuta kuin tärisemään maailman kyljessä, kuten joku runoilija sanoi, hytisemään ja hypähtelemään odottelemassa bussia tai metroa?

On vanhempiakin muotinukkeja. Heillä on päällään turkki, joka suojaa aidosti kylmältä. Paremmin suojaisi tietenkin naalia, jolta se on otettu, mutta ei ole tullut mieleen hankkia suihkemaalia, varsinkaan kun en omista käsilaukkua. Turkkihan on ikuinen vaate. Voi olla että tuulipuku on ikuisempi.

Tuulipuku on oikeastaan muovipussi, jossa on vähän vanua välissä. Muovijätettä sisäänsä saanut valas kuoli tässä viikko sitten tukehtumalla. Kaikella on hintansa, eikö niin?

Ei voida tästä mennä taaksepäin noinvain, oppia kutomaan villakangasta suomenlampaan lyhyestä villasta, kehrätä lankaa öljylampun valossa niin kuin isoäiti teki. Emmepä me myöskään saa kunnollista lisäaineetonta ruokaa enää. Ei maito ole maitoa eikä voi voita. Eikä perunakaan useimmiten maistu kuin joltain hyvin etäiseltä kaltaiseltaan. Silakka olisi kyllä jotain, jos sitä löytäisi jostain tuoreena. Voisi löytyäkin, mutta se on täynnä sitten dioksiineja ja muita myrkkyä.

Aurinko paistaa ja näyttää hienosti lapsenlasten pienten kämmenten jäljet parvekkeen ovella. Pääsiäisen lähestyessä maailma suurenee. Kun lapset lähtevät pois maasta kohta, niin kykenenkö pesemään sen ikkunan? Ehkä ne jäljet pitäisi jättää siihen muistoksi että tuollaiset olivat sormenne vuosia sitten? Olisivat ehkä jälkinä läsnä.

Päivällä on niin lämmin että lätäköt ovat laajenneet lammiksi. Tuulikaappi on pestävä kurasta päivittäin, vaikka kissakaan ei mene ulos. Kaupunki on rumimmillaan. Lumi on likaista, autot ajavat sumeilematta eteen ja polvea särkee edelleen, kun auto ajoi päälleni marraskuussa. Jalankulkutiellä, pysähtymättä, vihreiden valojen palaessa.

YLE Radio 1:n historiaohjelmassa oli hieno sarja nimeltä Amerikanpostia Pöljänkylälle. Siinä kerrottiin pienen talon asumisesta ja miten se onnistui kun sodassa vammautunut mies jäi asumaan yksin kahden tyttären kanssa sukutaloa ja vaimon oli lähdettävä Amerikkaan tienaamaan rahaa kiinnelainoja varten. Tämä oli niin myöhään kuin 1947. Englanninkielistä maailmaa mietin aika usein ja tässä yksi juttu.

Minä olin opiskelemassa 1960-luvulla muutaman vuoden. Ei ollut opintolainaa edes, muista etuisuuksista puhumattakaan. Olin siis töissä Tukholmassa kesät ja joskus pitempäänkin. Sen ohessa senttasin lehtiin kulttuurijuttuja ja selvisin hengissä ja oli kattokin pään päällä.

Tukholmassa oli pulaa työväestä ja suomalaisia ja suomenruotsalaisia (edit. 29.3.: tottapuhuen suomenruotsalaisia todella oli aika paljon, esim. Gösta Ågren teki Tukholmassa ensimmäisen filminsä) oli siellä paljon. Olen pari vuotta sitten käynyt uudestaan luokkatoverin luona. Hän jäi sinne. Niin jäivät monet muutkin. Minä tein kaikkeni päästäkseni sieltä pois, koska se asuminen ja oleminen ei ollut ihmisarvoista elämää. En ollut tiennyt ennen että toisen luokan kansalaisia on. Ruotsinsuomalaisistakin tuli viime vuonna dokumentti, jota katselin hartaasti.

Katselin juuri televisiosta Olof Palmea (R.I.P.) käsittelevää dokumenttia, joka sai minut muistamaan asioita. Olin ollut Olof Palmen vetämässä soihtukulkueessa 21.8.1968. Sitä en unohda ikinä. Olin aivan varma siitä että marssi muutti Euroopan kulkua. Eihän se muuttanut. Mutta ehkä nykyisessä Prahassa marssin merkitys nähdään? En tiedä.

Siitä ei pääse mihinkään että Tukholma on kaunis kaupunki. Tuossa lopussa on ystäväni lähettämä pääsiäistervehdys aivan Tukholman keskustassa. Tuli kova ikävä kävelemään kaupungin katuja. Kuvaajan selän takana on Slussen ja Fotografiska, se paikka jonne suomenlaivat tulivat: Bore I, II ja III. Fotografiska on yksityinen valokuvagalleria, joka tuottaa hienoja näyttelyitä. Edessä näkyvä laiva on af Chapman, jossa Tukholman aikoinani reppumatkailijat yöpyivät. Heitä oli paljon. Tukholma oli monikansallinen ja suuri kaupunki.

Etsiskelin ruotsalaista runoa joka sopisi tämän kuvan kanssa yhteen. Kirjahyllystä osui käteen Göran Sonnevin Otavan Delfiinikirjoissa (R.I.P.) ilmestynyt ja Pentti Saarikosken (R.I.P.) suomentama Keskeneräinen kieli vuodelta 1977. Alkupuheen on kirjoittanut Mia Berner (R.I.P.). Kyllä, runo sotii ja lujaa kauniin kuvan kanssa, mutta moni asia on aina olemassa samaan aikaan:

61

Todellisuuden raskas muutos

tapahtuu nyt

totaalisen, globaalisen niukkuuden

tasolla,

saasteiden

raja-arvoissa,

absoluuttisten resurssien pisteessä

Ja metaforien pisteessä

tuntemattomassa vielä

tiedon mahdollisuus

Kuva: Terttu Jakovljevic