Merkillistä III

Päähenkilö on nuori tyttö, Ifemelu, joka pääsee amerikkalaiseen yliopistoon. Mutta lukukausimaksut ovat stipendistä huolimatta suuret eikä asuminen ja ruoka ole halpaa. Kirjan päähenkilöllä on oma täti maassa, lääketieteen opiskelija, joka on vielä pahemmassa jamassa, koska hänellä on lapsi. Lapselle on sentään saatava katto pään päälle ja sapuskaa.

Ihmisiä tietysti ostetaan ja myydään ja tässä nuori nainen joutuu vuokrarahat saadakseen olemaan välillä vanhemman miehen patjana. Eivät nigerialaiset kaukana kotona kykenisi auttamaan, koska kaikilla on tekeminen omassa olemisessaankin. On orjatyöpaikkoja löytynyt Suomestakin. Kun kirjan nimi suomeksi on Kotiinpalaajat, niin nimessä on kyllä ironiaa. Kirjailijan nimi on Chimamanda Ngozi Adichie. Hän on maailman tunnetuimpia mustia naiskirjailijoita.

Opiskelijat ovat tärkeä tulonlähde yliopistoille, kaikki joutuvat maksamaan korkeita lukukausimaksuja. Harva silti lopettaa lukujaan, jos on saanut opiskelupaikan. Muistan ihmetelleeni Amerikassa ollessani miksi opiskelu oli tehty niin kalliiksi. Tuskin rahan maailman Amerikassakaan ihmiset todella uskovat, että rikkaus saa pään toimimaan automaattisesti loistavaksi. Jos ei ole perinyt rahaa, on pakko käydä töissä opiskellakseen. Ajatuksen pitäisi olla että ihmiset opiskelevat johonkin ammattiin ja haluavat tehdä työnsä ammattitaitoisesti. Olen vähitellen ymmärtänyt että Suomen ilmaiset koulut ja yliopistot ovat aika harvinaisia maailmassa.

Löydä lintu! (kuvat saa klikkaamalla isommiksi)

Ifemelu löytää afrikkalaisen opiskelijayhdistyksen, vieraassa maassa tarvitaan tuttuja neuvomaan. Voi olla kyse hengissäsäilymisestä, seuraavasta ateriasta. Nigeria on yksi Afrikan suurimmista maista ja vasta Amerikassa opiskelija oikeastaan alkaa käsittää maanosaansa. Erilaisia kieliä ja kulttuureja on valtavasti, mutta amerikkalaiset opiskelukaverit sanovat että ”vai olet sinäkin Afrikasta” niin kuin se olisi Meksiko tai Kanada. Afrikkalaiset päivittelevät yhdessä amerikkalaisten huonoa yleissivistystä.

Kirjan nimi on englanniksi Americanah, eli Adichie on ajatellut kirjaa Amerikka-kuvauksena. Ajattelin kirjan rakenteesta niin, että se on syntynyt nykäyksittäin. Ei se ole huono tapa kirjoittaa tekstiä, lisäksi välissä on myös Lontoon kuvaus, jossa ei ole pääosassa Ifemelu vaan tytön nigerialainen poikaystävä Obinze ja hänen afrikkalaiset ystävänsä vieraassa maassa. Kun luin Lontoo-kertomusta, muistin että britit olivat siirtomaaherroja vuodesta 1800 vuoteen 1960. Nykyinen Nigeria on liittovaltio. Kun Helsingin Töölön Temppeliaukion kirkko rakennettiin, kirkon kylkeen kallioon

kirjoitettiin Biafra!, teksti sai jäädä kallioon pitkäksi aikaa. Itsenäisyyttä seurasi aika pian sisällissota.

Sama yksilö tässäkin!

Mutta Adichien kirja ei ole historiankirja. Se on kirja kohtaamisista ja niiden tuomista ajatuksista.

Kirjan lopussa vasta näkee koko tarinan. Adichie kirjoittaa kirjaansa USA:n mielipideilmaston ”blogi-postausten” varjolla. Päähenkilö Ifemelu keksi ruveta pitämään blogia, joka lopulta toi elannon.

Blogeissa mietitään USA:n mustan väestön asemaa ja verrataan sitä afrikkalaiseen mustaan identiteettiin. Pohjoiseurooppalainen tuskin tietää sellaisesta identiteettiongelmasta ellei ole afrikkalainen. Yksi episodi kirjassa kuvaa Barack Obaman presidenttikampanjaa, kun Ifemelu ja hänen silloinen musta amerikkalainen kumppaninsa heittäytyivät taisteluun mustan presidenttiehdokkaan puolesta. Oli hyvä lukea kirjaa juuri nyt, koska moni on jo unohtanut että maassa todella oli kahdeksan vuoden ajan musta presidentti. Nykyinen presidentti puolestaan aloitti oman ”poliittisen” kampanjansa niin, että väitti Obaman olevan ulkomaalaissyntyinen, joten hän ei voinut olla Yhdysvaltain presidentti.

Mutta näin Adichien kirjoittama nigerialainen Ifemelu blogissaan Obamasta. Tämä referaatti on hyvä, koska siinä tulee kerrotuksi Americanah (Amerikkalaisuus?) pähkinänkuoressa:

Kuvittele, että Obama, jolla on paahdetun mantelin värinen iho ja käkkärä tukka, sanoisi henkikirjoitusvirkailijalle – olen tavallaan valkoinen. Ihan varmasti, virkailija sanoisi. Monilla afroamerikkalaisilla on esivanhemmissaan joku valkoinen, koska valkoiset orjanomistajat tekivät yöllisiä raiskausretkiä orjien hökkeleihin. Mutta jos satut näyttämään tummalta, se siitä. (joten jos olet se vaalea, sinisilmäinen nainen, joka sanoo ”Minun isoisäni oli Amerikan intiaani, ja on minuakin sorrettu”, kun mustat puhuvat paskasta, jota saavat niskaansa, lopeta heti paikalla.) Amerikassa et voi itse päättää, mitä rotua olet. Se päätetään sinun puolestasi. Barack Obaman olisi ollut pakko istua bussin takaosassa viisikymmentä vuotta sitten, koska hän näyttää siltä kuin näyttää. Jos joku satunnainen musta tekee tänä päivänä rikoksen, Barack Obama voitaisiin pidättää ja viedä kuulusteluihin, koska hän sopii profiiliin. Ja mikä se profiili olisi? ”Musta mies”.

Tämä on yksi osa näistä blogauksista, joita Adichie kirjoittaa kirjaansa: politiikasta on kysymys usein. Mutta ennen kaikkea kulttuurit kohtaavat. Kirja kuvaa mustien elämää, tapaa syödä, istua yhdessä, tunteita ja toiveita jotka liittyvät siihen, mitä kaikkea nuoret afrikkalaiset ja afroamerikkalaiset tahtovat tehdä tulevaisuudessa.

Adichie New York Times'n kuvaamana

Yksi pitempi tarina kertoo afro-kampaamosta, jossa istuu naisia kemikaalien kärventäminä kun hiuksia pitää ensin suoristaa, että rastaletitys onnistuisi. Kampaamo on mustien naisten ylläpitämä, se on pieni ja vaatimaton paikka, mutta siinä ohella Adichie kertoo paljon maahanmuuttajista. Suuri osa kampaamon asiakkaista tuntuu olevan karibialaisia, joita on muuttanut Yhdysvaltain kaupunkeihin paljon. Orjien jälkeläisiä ovat tietenkin myös karibialaiset.

Kotiin palataan, Nigeriaan ja siellä Lagosiin, miljoonakaupunkiin, joka kuhisee elämää kaikkialla. Ongelmia on, mutta ihmiset suhtautuvat niihin tämänhetken välttämättömyyksinä. Romaani alkaa ja päättyy Lagosissa. Kotiinpalaajilla on oma klubinsa, jossa keskustellaan siitä millaista oli muualla.

Nuorista kotiinpalaajista tulisi hyvä elokuva. Mieluiten dokumentti, mutta tämä(kin) romaani kävisi fiktioelokuvan käsikirjoituksesta. Olen kuullut joskus radiosta nigerialaista musiikkia. Sillä musiikinlajilla on varmasti nimi (voodoo-house?), keskustelin kerran siitä Suomeen muuttaneen nigerialaisen naisen kanssa. Hän osallistui jonkin aikaa suomen kielen keskustelukurssille. Hänen kasvonsa levisivät hymyyn, kun kerroin siitä musiikista. Musiikki kuulosti vähän samalta kuin Fela Kuti. Mutta oli toisenlaista. Hän tiesi mitä tarkoitin.

Kirja on ollut muutaman vuoden hyllyssä, en ole tullut lukeneeksi. Sen on suomentanut Hanna Tarkka. mietin välillä puhekielen valintoja: kieli toistuu aika samanlaisena, siihen tottui. Tarkka ei ole suomentanut repliikin aloitusta, joka on yksinkertaisesti ”Aa-aa!” tai repliikin lopetusta joka on ”Oo”. Jostain syystä noita äännähdyksiä ei kuulunut repliikeistä aina. Ehkä noihin olisi voinut keksiä suomenkieliset aloitukset ja lopetukset, että tarkoitus asvautuisi? Kirja on suomennettu samana vuonna kuin se ilmestyi englanniksi, 2013.

Minusta käännöskirjallisuus on tärkeätä tämän vuoksi: että ymmärtäisimme muita kulttuureja. Musiikki esimerkiksi on kerta kaikkiaan musiikkia. Sen kieli ei ole kiinni kielestä, sanoakseni asian täsmällisemmin. Ilman musiikkia olisi vaikea elää kenenkään.

Merkillistä II

Istun yläkerrassa kuuntelemasta klassista musiikkia. Sooloesityksiä, usein oopperan alkusoitto, yksinlauluissa selvä romanttinen vire. Musiikki tuli radiosta, Klassista kahteen, ehkä.  Romanttista kyllä, mutta pyöreä, lämmin, syvä ja tavattoman emotionaalinen äänenväri on venäläinen. Sain sen sanotuksi (tapanani on kommentoida radiopuhetta), kun kuuluttaja ilmoitti että laulaja oli italialainen. Italialaisten ja venäläisten samankaltaisuus? Miksi ihmeessä?

Ehkä sooloissa on kysymys rakkaudesta? Joko rakkauden loppumisesta tai alkamisesta. Yksi syy tuntemukseeni voi olla se, että musiikkikappaleet tulevan uutisten tai ajankohtaisohjelmien jälkeen. Kuuntelen vain Ylen 1-radiokanavaa, joitakin muita radiojuttuja ehkä netin kautta, varsinkin jos joku niitä kehuu. Musiikkia voi tulla myös äänilevyiltä tai CD-levyiltä. Radiossa voin antaa kanavan määrätä. Yllätän itseni ja melkein kuurot korvani. 

Uutisissa pitää olla ryhtiä. Ääni riisuutuu tunteista, ainakaan niillä ei voi hirveästi spekuloida. En oikeastaan voi sanoa muistavani niistä mitään. Ja niistä on lyhyt aika. Uutiset häviävät päästäni koska ne tulevat ulkopuolisesta maailmasta eivätkä vahingossakaan osu omiin ajatuksiini. Tärkeysjärjestys on uutisten, siis tuon ulkopuolisen ja mahdollisesti Pasilan maailman ”uuden” suhteen sellainen, että ne eivät ulotu tänne saakka. Ne eivät paljoa merkitse.

Minusta on selvää että italialaisen ja venäläisen laulajan äänessä on paljon tunnetta, varsinkin tenoreiden. Mies etsi netistä Carusoa ja siinäkin sitä oli. Jään hajamielisesti miettimään mistä tunteelliset äänet kertovat. Ehkä niiden välityksellä saa tietää todella hirmuisen paljon esimerkiksi aikakauden musiikkihistoriasta.  Mutta Caruson ääni merkitsee minulle Italian lämpöä.

Tässä välillä mies ripusti Kuula-opiston aulassa kuukauden riippuneet taulut takaisin tuonne seinälle. Yritin vääntää posliinikukan oksia takaisin taulujen taakse. Varsilla, niillä takertuvilla rönsyillä on pula paikoista minne kiivetä. Tulin ajatelleeksi Juha Mannerkorven viimeistä kirjaa Päivänsinet. Sillä köynnöksellä on täytynyt olla paljon jatkuvaa valoa ja lisäksi kehikko seinässä. En ollut koskaan nähnyt päivänsiniä ennen kirjan ilmestymistä, sitten niitä rupesi olemaan kuvissa ja niiden siemeniä kukkakaupoissa, kunnes ne vedettiin kaupoista pois. Ne ovat hallusinogeeneja.

Pirkko kuoli kesällä, vähän ennen kuin mentiin mökille. Olin siellä metsässä ja sanoin ääneeni Lidia, Pirkko, Pirkko, Lidia, keräsin mustikoita. Tajusin että en voi nähdä sitä ihmistäkään enää koskaan, Lidia on kissa ja yhtä lailla poissa. Pirkko oli äidin serkun emäntä, tuli miniäksi isoäidin viereiseen taloon. Meillä oli ikäeroa rippi-iän verran, hän oli se vanhempi. Toissakesänä pysähdyin tapaamaan häntä. Otettiin muutama vuosi kiinni ja kerrottiin voinnit ja lapset ja työt. 

Katselin Pirkon päivänsineä. Hän sai sen kasvamaan päivänpaisteisella kuistilla. Talon kuisti on leveä ja rakennettu myöhemmin, alkuperäisessä talossa sitä ei ollut. Muistaisin sen hyvin, koska isoäitini äiti Anna asui siinä päädyssä ja aina kun olin isoäidin luona, menin siitä liiverin solasta naapurin puolelle tapaamaan isoäitiä, niin kuin kutsuin häntä. 

Isoäidillä oli siinä kaikki mitä hän tarvitsi. Oli pieni hella, josta tuli myöhemmin lapsuusperheen mökin hella, sitten oli astiakaappi ja pieni ruokakaappi. En muista asunnossa olleen ovea muihin huoneisiin talossa. Ehkä siinä ovat asuneet kumpikin, Juho ja Anna ennen kuin Juho sitten kuoli ja joskus jo 1930-luvulla. Ei ole enää ketään jolta voisin kysyä, koska kaikki vanhempieni ikäiset ovat siitä kuolleet.

Pirkko oli selvästi ylpeä päivänsini-köynnöksestään. Ne kukat eivät olleet hirveän suuria, mutta ehkä niitä pienensivät kylmät yöt. Porstuassa voi säilyttää viileyttä tarvitsevia ruokia. Isoäitini piti porstuan komerossa esimerkiksi puolukkasurvosta, jonka kaapiminen katajatynnyristä vaati hakun tapaista keskellä talvea.

Nyt vierailut loppuivat. Taitaa koko kylällä olla ohi ajat jolloin joku saattoi vain pistäytyä tuvassa ilmoittamatta siitä mitään etukäteen. Toissavuonna porstuassa ei ollut päivänsineä. Pirkko oli punonut  köynnöksen ympyrän muotoiseksi ja varsi näytti köydeltä, se oli paksu ja sieltä täältä tuli lehtiä ja kukkia. Päivänsini kukkii syksyä vasten. Ajattelen sitä varmasti nyt sen vuoksi että on taas syksy.  Ensi yöksi on luvattu jo pakkasta ja kuurasta liukkaita teitä.

Uutisissa tuli hirveä suru kun ajattelin Aung San Suu Kyi’n kohtaloa Myanmarin johdossa. En muista oliko juuri Myanmarista kysymys, pakolaisista kyllä.  Minulle tulee ulkoasiainministeriön tiedotuslehti nimeltä Kehitys. Kesällä ilmestyi numero, jossa on Suu Kyi ja kertomus hänen hallituskaudestaan. Kun luen sitä nyt uudestaan, tuntuu omituiselta, siis vielä omituisemmalta kuin ennen, että buddhalaiset ovat siinä maassa olleet nyt tappajia. Kolmannes Myanmarista on Rakhinen osavaltio, jossa asuu miljoona rohinga-muslimia. Tässä jutussa sanotaan että he ovat peräisin Bangladeshista ja sinne he myös  konfliktin aikana pakenivat. Mutta ei Bangladesh heitä halua.

Koko juttu tuntuu minusta käsittämättömältä. Sen täytyy johtua siitä, että buddhalaisista on (ainakin minulle) tullut jonkinlainen rauhan symboli. Että kun mainitaan buddhalaisuus niin sen pitäisi merkitä ilman muuta rauhanomaista rinnakkaineloa kenen kanssa tahansa. 

Lehdessä sanotaan että rohingoja on tapettu joukoittain, naisia on raiskattu, kodit ja omaisuus tuhottu. Tämä tieto on peräisin YK:n raportista. Suu Kyin oli vähän aikaa sitten YK:n yleiskokouksessa, mutta ei vastannut mitään kysymyksiin rohingoista. Ensimmäiset tiedot uusista murhista ovat jo helmikuulta. YK on tietenkin tuominnut etnisen puhdistuksen. Helmikuussa ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Kai Mykkänen on tavannut Suu Kyin Myanmarissa ja pyysi silloin maan hallitusta lopettamaan rikokset. 

Ei lopetettu ja nyt siis miljoonasta rohingasta puolet on lähtenyt pakoon. Bangladesh on köyhä maa itsekin.  Suu Kyi sanoi että YK:n raportti ei ole puolueeton. Syyksi hän oli sanonut että se on pakenevien ihmisten kertomus. Mutta tuohon Rakhinen osavaltioon ei päästetä edes käymään. Meneillään on etninen puhdistus.

Itseni suhteen on huomautettavaa ehkä vielä enemmän. Miten voin olla niin varma että nimenomaan buddhalaiset ovat väkivallaton ihmisryhmä?  Tässä ajattelen tietenkin Dalai Lamaa ensimmäisenä. Hän ja Tiibetin buddhalaiset ovat olleet paossa jo yli 60 vuotta. Ja Dalai Lama tuntuu olevan rauhan ihminen.

Kumpikin heistä on saanut Nobelin rauhanpalkinnon, Suu Kyi ja Dalai Lama. En tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Ehkä uskonnosta ei ole rauhan takeeksi. Ilmeisesti ihmisen luonteeseen on kirjoitettu murha ja tappaminen, siis varsinkin oman lajin. Minusta tämä on oikeasti murheellista.  Sitä on vaikea kestää.

Suu Kyi on nyt asettanut jonkun hallinnollisen ryhmän tutkimaan rohingojen asuinalueita. Lehdessä kerrottiin että Suu Kyi ei voi hallita itse, vaan hän joutuu ottamaan armeijan huomioon. Armeija on ajanut rohingoja aseella uhaten pois. Suomalainen ulkoministeriön ihminen joutuu olemaan tekemisissä hallinnon kanssa, mutta kehitysaputyötä voi vielä tehdä. 

Mahtoiko suomalainen puhua myös armeijan päällikön kanssa? Myanmarin uudella johtajalla on valkoisia kukkia hiuksissaan.  Hän on ollut vankina omassa maassaan vuosikausia ja nyt hän joutuu taipumaan edelleen armeijan tahtoon. Millainen on buddhalainen armeija? Nukuin hyvin levottomasti. 

Onneksi pääsin iltapäivällä kävelemään näyttelyn avajaisiin. Cata Ahlbäckin näyttely oli Printmakers-galleriassa. Siellä oli ystäviä ja hyvä ja kirkas tunnelma. Käykää katsomassa hyväätekeviä kuvia! Vaikka ei levottomuus ole kiellettyä sekään.

Merkillistä

Merkeistä voi nähdä kaikenlaista. Merkit ovat suunnistamista varten. Kun merkkejä ajattelee, niistä voi lähteä syntymään merkityksiä. Merkityksistä voi koota jopa maailmankatsomuksen jos semmoiseen hommaan tahtoo ryhtyä. Voi näistä syntyä myös pieniä arkisia tarinoita.

Lähdettiin kerran ystävien kanssa ajamaan autolla länteen. Täältä ei pääse enää kovin kauas, mutta pääsee kuitenkin. Asun Merenkurkun itärannalla, josta on lyhyt merimatka Ruotsiin. Siellä vaihtuu kieli kokonaan, maisema myös. Joet laskevat tuntureilta alas. Tällä puolella on maailman pohjoisin viljanviljelyalue ja suuri tasanko. Täällä on tulvia.

Katsottiin karttaa ja löydettiin vähän pohjoisemmasta saaria kokonainen nauha. Näytti siltä että se oli pisin Pohjanlahden saarinauha, pituutta ehkä lisäsi sijainnin läheisyys. Oli syksy. Missään ei näkynyt ketään. Linnut olivat lähteneet, vanhat varikset näyttivät seurailevan autoa, mutta laiskasti. Päätettiin mennä autolla niin kauas kuin päästään.

Meillä oli useampi silmäpari tähystämässä mahdollisia hirviä. Hirvivaaraa jatkui. Hirvi juoksee nopeasti kuin jousilla monen sadan kilon massallaan, mutta ei se voinut aavistaa meitä. Se tosin kuulisi meidät, mutta mereltä puhalsi tuuli ja saattoi eksyttää luulemaan Ladan mörinää meren paiskautumiseksi rantakiviä vasten.

Halusin kovasti löytää hiidenkirnun, vaikka en tiedä pitäisikö niitä löytyä täältä. Ajaja pysäytti auton ja näytti että tuolta. Tajusin että vähintään nilkka nyrjähtää ellen peräti kaadu päälleni. Se oli se Antti Tuurin mainitsema maailman kivisin paikka tai yksi niistä. 

Kumisaappaassa oli reikä. Sitten pysähdyin. Keskellä ei-mitään oli liikennemerkki.

En muistanut nähneeni kartalta tienristeystä, kartta oli tosin ainakin 20 vuotta vanha. Olin maalla asuessani tottunut kulkemaan omia teitäni, joita ei tarvinnut merkitä karttoihin. Sitten huomasin että liikennemerkki oli täynnä pyssyn jättämiä reikiä, maalia maassa, punaista ja keltaista, syksyn lehdiksi liian kiiltävää. Missään ei ollut merkkiäkään ihmisistä, eikä kuulunut kuin tuulen huokailu. Ei se myrskyä ennustanut.

Näytin autossa olijoille merkkiä. Vääntäytyivät ulos autosta. Ajaja sanoi että siellä on pusikossa joku pyssyn kanssa. Toinen julisti että niillä ei ole metsästyslupaa, niin että ne ampuvat sitten meidät että ei jää merkkejä. Ja sitä paitsi miten, jos tuosta jatketaan, niin miten sitten käännytään takaisin päin? Sitten se nuorin heilautti kättään ja rupesi huudattamaan kasettia autoradiossa. Ääni rohisi ja kähisi yhä pahemmin, kunnes sanoi räks ja loppui.

Olin ostanut pintapuolisesti tuntemaltani kaverilta käytetyn radio-kasettinauhurin, koska Ladassa ei sitä ollut. Keskenkasvuiset pystyvät vedättämään minua mennen tullen. Autossa ollut keskenkasvuinen vaati sitten heti päästä ajamaan.

Alkoi tulla pimeä. Ladan kanssa pääsee kyllä minne tahansa, mutta jos ei päästäisi kääntymään? Päädyttäisiin kylmään veteen koko porukka. Elettiin aikaa kauan ennen mobiililaitteita, eikä saarilla kartankaan mukaan asunut kukaan.

Menin tien reunaan syömään puolukoita. Yksi toi muovipussin ja se täyttyi äkkiä, se ihminen taputti hartioitani lohduttaakseen. On mahtanut olla jo marraskuu tai lähellä sitä, koska puolukat olivat suuria, hyvin tummanpunaisia ja niitä oli paljon.

Rupesin miettimään missä ihmiset olivat. Istuin kivelle jota laineet löivät. Täällä on taatusti metsästetty ja kalastettu niin kauan kuin ihmisiä on ollut. Tässä ui keväisin lohia kohti Perämerta. Tässä on ollut hirviä, mutta ei semmoisia laumoja kuin nyt, koska puut ovat olleet puita eivätkä hakattua ja kynittyä risukkoa. Siinä olisi ollut oikea tiheä metsä. Silmäkulmasta näin ison linnun kaartelevan kauempana nimen nokassa. Se olisi voinut olla merikotka, mutta minun onnellani hyvinsyönyt varis. En saanut väristä selvää, tumma. Ehkä korppi.

Hämärä alkoi tihentyä ja alkoi sade, joka ei oikeastaan ollut sadetta vaan hyvin tiheää sumua. Ei ollut sadetakkeja mukana.  Toinen jalkani oli jo märkä.

Takaisin autoon mennessä tunsin oloni turhautuneeksi. Jossain vaiheessa olin auttamatta hävittänyt seikkailunhaluni. En ollut erityisen laiska, olin vain oppinut tuntemaan joitakin riskejä.

Se nuorisoa edustava veti kasetin pois pesästä. Nauha takertui soittimeen ja kun se nuori ihminen ähisi ja lopulta kiskaisi, nauha meni poikki. Sai sitten päästä kiinni ja rupesi kiskomaan sitä. Nauhuri oli päällä ja kirkui. Joku sukelsi ajajan paikalle ja sai nappulasta väännetyksi koneen kiinni.

Kuulin ja muutkin kuulivat ja seisahtuivat niille sijoilleen. Metsässä rytisi. Sitten sieltä kuului samanlainen kiljaisu, jonka Jim Morrison oli päästänyt juuri ennen kuin nauha meni poikki, se oli biisissä Come on baby light my fire, se tulta merkitsevä sana muuttui kiljuvaksi. Tuli voisi ulvoa!

Sitten ymmärsin ja huusin että autoon ja auto ympäri ja pois. Muutkin ymmärsivät. Se keskenkasvuinen vastusti, mutta ojensin käteni ja sain oven lukkoon eikä takaovea kovin helposti saanut auki. Oltiin kiinni vöissä ja peruutettiin tienhaaraan ja lähdettiin kovaa kyytiä takaisin päin. Kuka tai mikä siellä olikin, tajusi että autoilijat eivät tahtoneet tavata.

Sittemmin se porukka on ohimennen hymyillyt sille matkalle vähän vinosti. Melkein keski-ikäinen, silloinen keskenkasvuinen ehkä pitää pahana käänteenä persoonallisuutensa kasvussa sitä, että ei koskaan oppinut ampumaan. Tosin koskaan siitä liikennemerkistä ei puhuta.  Joskus se sanoo ajattelevansa rahisevaa musiikkia nostalgisesti.

Huvitusta mutta ei liikaa

Heräsin päättäväisempänä ja levollisempana kuin aikoihin. Yleensä olen nukuksissa juuri herättyäni. Tila on jopa nautinnollinen, jos tiedän kohta pääseväni uimaan  ja on ehkä kesä. Nyt sen sijaan aivoissa oli aktiivisena vielä eilisiltainen TV-sarja. Joskus silmien ja korvien kautta tulee peräti elämyksiä. Kovin usein ei ole mitään syytä avata televisiota. 

Piti vain katsoa yhden elokuvan nimeä, mutta sitten näin Areenassa suomalaisen TV-sarjan ja päätin antaa sille mahdollisuuden. Ehkä  käsikirjoittajat Leea Klemola ja Kaarina Hazard saivat lievästi valpastumaan. Leea Klemolan olen nähnyt näyttelevän jossain pienessä hesalaisessa teatterissa, Kaarina Hazardin muistan Sisko Istanmäen tekstin (Liian paksu perhoseksi) filmatisoinnista, samoin näyttelijänä. Siinä paikka oli entinen kauppa vanhan Nurmo-Alavus-tien varrelta, aika lähellä Sydänmaan nuorisoseurantaloa. Sisko Istanmäen tiedän asuneen Alavudella.

Kuljen edelleen sitä tietä kesäisin. Siitä meni ennen Vaasa-Virrat-linja-auto. Linja-autot eivät enää kulje, kun ihmisillä on omat autot. Nurmon ja Alavuden välinen tie tehtiin suolle ja rautatie siihen viereen. Suon pohjalle ladottiin puita pitämään suo kurissa, mutta jätettiin jäljelle vanhoja pitkospuita, sitten pantiin hiekkaa ja soraa ja vielä öljysoraa lopuksi. Silti tie viettää tienvarren ojiin.  Tie on ollut kärrytie varmaan niin kauan kuin täällä on ollut kärryjä.

Klemola on kotoisin täältäpäin, Kokkolan suunnalta, olen kuullut hänen puhuvan ohikulkiessani  kahvilassa Helsingissä. Hän oli nopea ja puhetta on vaikea kuulla näyttämölläkin. Puheen kuuli, mutta sitä ei ehtinyt käsittää. En tiennyt, että näyttelijä pystyy puhumaan niin nopeasti. Opiskelin aikoinaan muun muassa draamaa yliopistossa ja puheesta oli puhetta.

Tästä kolmiosaisesta sarjasta en tiennyt mitään. Kun ei ollut mitään hirveän kiireellistä, istuin katsomaan. Ensimmäinen jakso veti mukaansa niin kuin pitääkin. Se hymyilytti, koska siinä oli olevinaan salaisuuksien verho, salaisuuden olemassaoloon viitattiin vähän lapsellisesti. Näyttelijäntyötä! 

Tarinassa muutama kuukausi aikaisemmin oli ollut suuri myrsky ja sen jälkeen ihmiset siellä täällä alkoivat mennä raiteiltaan. Kukaan ei tiennyt miten ja minkä takia. Veikkasin mielessäni vesijohtovettä, mutta se ehkä olisi liian helppo juttu ja tarinan piti kantaa kolme tuntia. Ilmastokatastrofeja tulee ja menee nykyään koko ajan, niin että niistä ei ehkä kukaan hämmästy enää.

Käsittääkseni sarja on edelleen Areenassa joten en kerro tarinaa. Siinä on kyllä alku, keskikohta ja loppu. On jopa sellainen draaman huipentuma, josta lähdetään alaspäin kohti tarinan loppua, siis käännekohta. Klassinen näytelmän kaari.

Tärkein syy siihen, miksi katsoa tapitin kolme tuntia yhteen menoon oli kyllä selvä: filmissä oli tekstitys. Olen kuulovammainen ja aivan liian harvoin suomenkielisessä esityksessä on teksti, että pysyy kärryillä. Oli ajateltu meitä: (koputus, kovaäänistä puhetta), repliikeissä ei tietenkään ollut sulkumerkkejä, jotka meriteerasivat äänitehosteita, jotka kyllä joskus kuulin. Olen kuullut myös kuulevaisten valittavan näyttelijöiden huonoa ulosantia. Nyt en tiedä valittaa, koska luin tekstiä.

Joka tapauksessa sarja oli viihdyttävä, hauskakin paikoin. Näyttelijät olivat hyviä. Monia heistä en tuntenut, mutta he osasivat hyvin karakterisoinnin. Kellään ei ollut ”syvempää” roolia (mitä syvyydellä nyt sitten voidaankin tarkoittaa, ehkä henkistä, älyllistä ylärakennetta?), mutta jokainen osasi täsmällisen näyttelijäntyön sillä tavalla, että liikkuminen ja sanailu oli kevyttä. Viihdettä!

Oman lisänsä katsomiseen toi se, että satuin paikalle kun yhtä Vuosaaren juttua kuvattiin,  filmiryhmä poliisiautoineen kaikkineen oli paikalla. Kuljin Cirrus-rakennuksen vierestä ja olin huolissani, kun en päässyt kulkemaan siitä alakautta, portaita, jolloin olisin suojassa tuulitunnelin puuskilta. Tuuli oli edellisvuonna kaatanut minut ja olin sitä paitsi toipumassa sääriluun ja käsivarren katkeamisesta ( ei johtunut tuulesta), kumpikin vasemman käsivarren luu oli ollut irtipoikki ja pari kylkiluuta ja sääriluu pirstaleina. Merenlahden kaupunginosissa pitäisi kyllä kieltää niin korkeiden talojen rakentaminen, mutta ehkä kaupunginsuunnitteluviranomaiset eivät tiedä tuulitunneleista. Niissä kulkee kova tuuli, joka korkean talon nurkalla kaataa ihmisiä noin vain, tuuli ottaa kiinni, eikä päästä ennen kuin saa ihmisen kaadetuksi. Onneksi en asu siellä vakituisesti,  käyn vain kylässä.

En mennyt kaiteelle nojaamaan ja katsomaan alas. Siinä virastotalon takana oli rakennustyömaa.  Aurinkolahti-nimisen paikan olemuksesta olen sitä mieltä, että se on liian uusi, sille ei ole vielä kasvanut sielua. Paikan nimikin on ennen ollut muistaakseni Mustalahti. Hiekka siihen rannalle on tuotu muualta. 

Ehkä paikka käy elokuvan kulissista, mutta entä jos leffa olisi vakava ja syvä? Aurinkolahti ei voisi olla muuta kuin kulissi vieraantumiselle. Monica Vitti jossain Michelangelo Antonionin leffassa, ehkä.

Muistaakseni juuri siinä oli mellakan alkua vuosi sitten, siis Vuosaaren virastotalon tienoilla. En ollut siellä silloin. Kyllähän tämä televisiojuttukin oli vieraantumisen kuvaus, ihmiset kun eivät tunne edes omia tunteitaan. Elokuvan mittaan (ja oli muuten hyvä katsoa se kerralla, kaikki kolme osaa) ihmisparat yrittävät paikallistaa niitä tunteitaan.

Mutta: on ollut vuosia niin että en ole oikein ymmärtänyt suomalaisleffojen tarinoita, koska en kuule näyttelijöiden puhetta. Ehkä tekstityksiä ei sitten saa yleisesti leffoihin tai sarjoihin. Tässä oli mainittu erityisesti joku joka oli kirjoittanut tekstin. Ja lisäksi vielä niin että oli otettu kuulovammaiset, siis minunlaiseni, huomioon. Sellaista ei tapahdu juuri koskaan! Se oli ehkä sen sarjan positiivisin asia. En kyllä muista mikä oli sen sarjan nimi, käsikirjoittajat muistan.

Ei ole ollenkaan pieni asia että jossain otetaan huomioon vammaisuus. Se ei ole ikinä itsestään selvää. Nytkin minulla oli kuulokoje käännettynä kovemmalle, kun kuuntelin radiosta historia-sarjaa, nyt käsiteltiin Suomen ja Amerikan suhdetta kylmän sodan aikana. Sieltä alkaa tulla merkillisiä juttuja, niin kuin nyt, Yhdysvaltain arkistoista. Radio on paras media, johtunee siitä, että olen kuunnellut sitä koko elämäni ajan. Televisio on minulle kuriositeetti ja ottanut paikkansa elokuvateattereilta, joissa käyn joskus. Ennen kävin paljon. Jotain on tapahtunut tarjonnalle.

Pitäisikö minun käydä katsomassa Areenasta minkä kolmiosaisen sarjan katsoin eilen? Ei tarvitse. Jos ihmiset ovat kiinnostuneet hyvästä TV-draamasta, he löytävät itse tuon epäilemättä lahjakkaan käsikirjoittajakaksikon tekemän jutun. Sitä kolmituntista en käyttänyt väärin. 

Sitä paitsi: se ei ole dystopia, mikä on harvinaista näinä ankeina aikoina. Se sai minut hymyilemään ja välillä jopa nauramaan. Ihmiset tarvitsevat lohdutusta.