Näytetään tekstit, joissa on tunniste Merenkurkku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Merenkurkku. Näytä kaikki tekstit

11.10.17

Merkillistä


Merkeistä voi nähdä kaikenlaista. Merkit ovat suunnistamista varten. Kun merkkejä ajattelee, niistä voi lähteä syntymään merkityksiä. Merkityksistä voi koota jopa maailmankatsomuksen jos semmoiseen hommaan tahtoo ryhtyä. Voi näistä syntyä myös pieniä arkisia tarinoita.

Lähdettiin kerran ystävien kanssa ajamaan autolla länteen. Täältä ei pääse enää kovin kauas, mutta pääsee kuitenkin. Asun Merenkurkun itärannalla, josta on lyhyt merimatka Ruotsiin. Siellä vaihtuu kieli kokonaan, maisema myös. Joet laskevat tuntureilta alas. Tällä puolella on maailman pohjoisin viljanviljelyalue ja suuri tasanko. Täällä on tulvia.

Katsottiin karttaa ja löydettiin vähän pohjoisemmasta saaria kokonainen nauha. Näytti siltä että se oli pisin Pohjanlahden saarinauha, pituutta ehkä lisäsi sijainnin läheisyys. Oli syksy. Missään ei näkynyt ketään. Linnut olivat lähteneet, vanhat varikset näyttivät seurailevan autoa, mutta laiskasti. Päätettiin mennä autolla niin kauas kuin päästään.

Meillä oli useampi silmäpari tähystämässä mahdollisia hirviä. Hirvivaaraa jatkui. Hirvi juoksee nopeasti kuin jousilla monen sadan kilon massallaan, mutta ei se voinut aavistaa meitä. Se tosin kuulisi meidät, mutta mereltä puhalsi tuuli ja saattoi eksyttää luulemaan Ladan mörinää meren paiskautumiseksi rantakiviä vasten.



Halusin kovasti löytää hiidenkirnun, vaikka en tiedä pitäisikö niitä löytyä täältä. Ajaja pysäytti auton ja näytti että tuolta. Tajusin että vähintään nilkka nyrjähtää ellen peräti kaadu päälleni. Se oli se Antti Tuurin mainitsema maailman kivisin paikka tai yksi niistä. 

Kumisaappaassa oli reikä. Sitten pysähdyin. Keskellä ei-mitään oli liikennemerkki.

En muistanut nähneeni kartalta tienristeystä, kartta oli tosin ainakin 20 vuotta vanha. Olin maalla asuessani tottunut kulkemaan omia teitäni, joita ei tarvinnut merkitä karttoihin. Sitten huomasin että liikennemerkki oli täynnä pyssyn jättämiä reikiä, maalia maassa, punaista ja keltaista, syksyn lehdiksi liian kiiltävää. Missään ei ollut merkkiäkään ihmisistä, eikä kuulunut kuin tuulen huokailu. Ei se myrskyä ennustanut.

Näytin autossa olijoille merkkiä. Vääntäytyivät ulos autosta. Ajaja sanoi että siellä on pusikossa joku pyssyn kanssa. Toinen julisti että niillä ei ole metsästyslupaa, niin että ne ampuvat sitten meidät että ei jää merkkejä. Ja sitä paitsi miten, jos tuosta jatketaan, niin miten sitten käännytään takaisin päin? Sitten se nuorin heilautti kättään ja rupesi huudattamaan kasettia autoradiossa. Ääni rohisi ja kähisi yhä pahemmin, kunnes sanoi räks ja loppui.

Olin ostanut pintapuolisesti tuntemaltani kaverilta käytetyn radio-kasettinauhurin, koska Ladassa ei sitä ollut. Keskenkasvuiset pystyvät vedättämään minua mennen tullen. Autossa ollut keskenkasvuinen vaati sitten heti päästä ajamaan.



Alkoi tulla pimeä. Ladan kanssa pääsee kyllä minne tahansa, mutta jos ei päästäisi kääntymään? Päädyttäisiin kylmään veteen koko porukka. Elettiin aikaa kauan ennen mobiililaitteita, eikä saarilla kartankaan mukaan asunut kukaan.

Menin tien reunaan syömään puolukoita. Yksi toi muovipussin ja se täyttyi äkkiä, se ihminen taputti hartioitani lohduttaakseen. On mahtanut olla jo marraskuu tai lähellä sitä, koska puolukat olivat suuria, hyvin tummanpunaisia ja niitä oli paljon.

Rupesin miettimään missä ihmiset olivat. Istuin kivelle jota laineet löivät. Täällä on taatusti metsästetty ja kalastettu niin kauan kuin ihmisiä on ollut. Tässä ui keväisin lohia kohti Perämerta. Tässä on ollut hirviä, mutta ei semmoisia laumoja kuin nyt, koska puut ovat olleet puita eivätkä hakattua ja kynittyä risukkoa. Siinä olisi ollut oikea tiheä metsä. Silmäkulmasta näin ison linnun kaartelevan kauempana nimen nokassa. Se olisi voinut olla merikotka, mutta minun onnellani hyvinsyönyt varis. En saanut väristä selvää, tumma. Ehkä korppi.

Hämärä alkoi tihentyä ja alkoi sade, joka ei oikeastaan ollut sadetta vaan hyvin tiheää sumua. Ei ollut sadetakkeja mukana.  Toinen jalkani oli jo märkä.

Takaisin autoon mennessä tunsin oloni turhautuneeksi. Jossain vaiheessa olin auttamatta hävittänyt seikkailunhaluni. En ollut erityisen laiska, olin vain oppinut tuntemaan joitakin riskejä.

Se nuorisoa edustava veti kasetin pois pesästä. Nauha takertui soittimeen ja kun se nuori ihminen ähisi ja lopulta kiskaisi, nauha meni poikki. Sai sitten päästä kiinni ja rupesi kiskomaan sitä. Nauhuri oli päällä ja kirkui. Joku sukelsi ajajan paikalle ja sai nappulasta väännetyksi koneen kiinni.

Kuulin ja muutkin kuulivat ja seisahtuivat niille sijoilleen. Metsässä rytisi. Sitten sieltä kuului samanlainen kiljaisu, jonka Jim Morrison oli päästänyt juuri ennen kuin nauha meni poikki, se oli biisissä Come on baby light my fire, se tulta merkitsevä sana muuttui kiljuvaksi. Tuli voisi ulvoa!

Sitten ymmärsin ja huusin että autoon ja auto ympäri ja pois. Muutkin ymmärsivät. Se keskenkasvuinen vastusti, mutta ojensin käteni ja sain oven lukkoon eikä takaovea kovin helposti saanut auki. Oltiin kiinni vöissä ja peruutettiin tienhaaraan ja lähdettiin kovaa kyytiä takaisin päin. Kuka tai mikä siellä olikin, tajusi että autoilijat eivät tahtoneet tavata.


Sittemmin se porukka on ohimennen hymyillyt sille matkalle vähän vinosti. Melkein keski-ikäinen, silloinen keskenkasvuinen ehkä pitää pahana käänteenä persoonallisuutensa kasvussa sitä, että ei koskaan oppinut ampumaan. Tosin koskaan siitä liikennemerkistä ei puhuta.  Joskus se sanoo ajattelevansa rahisevaa musiikkia nostalgisesti.

26.8.09

Ihan metsässä

En ole nähnyt suomalaisessa metsässä naavaa aikoihin. Nyt näin. Pääsin käymään mustikassa ystäväni kanssa vähän kauempana kaupungista. Naava on metsän saasteettomuuden merkki.

Meidän maailmanperintökohteemme täällä on Merenkurkun saaristo. Meillä on puhtaat vedet ja luulen että sitä myötä metsätkin ovat puhtaat. Täällä kotona on jossain laatikossa vieläkin Heurekasta saatu ympyrä, jonka päällä on pyöritettävä kiekko. Ympyrä osoittaa konkreettisesti veden kierron ja sen pitäisi todistaa todisteluni veden kierrosta puhtaana ja ravitsevana ja metsiä – siinä ohessa tietysti myös ihmisiä – hellivänä ja parantavana voimana. M.o.t.



Tulin takaisin aivan tolkuttoman iloisena. Olen yhä vankemmin sitä mieltä että kaupungeissa pitäisi olla oikeita metsälaikkuja, jonne ihmiset pääsevät vaikka vain jaloittelemaan tai fillaroimaan. Se edellyttäisi kaupunkien isiltä ja äideiltä parempaa suunnittelua, varsinkin sitä että moottoriajoneuvoilla pärisyttelemistä pystyttäisiin oikeasti vähentämään.

Saasteiden keskellä olemisesta voi tulla vain pää kipeäksi. Ja sitä myötä sitä tulee vihaiseksi ja rupeaa vähitellen hautautumaan sisätiloihin ja hautomaan vihaa kaikkia pöriseviä koneita käyttäviä tahoja kohtaan.

Käsittääkseni meillä on Euroopassa vieläkin alueita, joissa ainoat pärisijät ovat pärskähtelevät ja hirnuvat hevoset.

En tarkoita että pitäisi ruveta nostalgiatalkoisiin, mutta en todellakaan pidä nurkan takana väijyvistä city-maastureista pukumiehet sisällään sen paremmin kuin sen saman nurkan takana minua odottelevista viritetyillä mopoilla kaasuttelevista pikkupojistakaan.

Ja oi voi, jos menen valittamaan korvia huumaavasta metelistä (siis minun varttikuuloisenkin!) pihalla, jonka aiheuttavat puhaltimet. Kyllä, meillä käytetään niitä näiden isänmaan toivojen eli opiskelijoiden tuottamien roskien ajelemiseen keskelle jalkakäytävää. Tämän kesän pihan hitti ovat rikotut pullot. Siitä ne on sitten helppo noukkia kapean, yhtä lailla murisevan, lakaisukoneen uumeniin.

En näe enkä koe maaseutua sen paremmin paratiisina, kyllä se alkaa olla koneita täyteen ahdettu sekin. Ahdistavaa asumista.

Mutta paikka jossa sain olla käymässä viitisen tuntia (ja marjojen noukkiminen kyllä tuntuu edelleen koukistajalihaksistossa, auts), oli hiljainen. Löysin aivan hurjan mustikkapaikan, jossa ei voinut kääntyä astumatta vahingossa marjojen päälle.



Kesken kaiken kuulin jonkun linnun tirskuttavan. Ajattelin että se varoittaa minusta poikasiaan. Nousin seisomaan ja näin yhden linnun menevän piiloon kuusen taakse. Sitten seuraavassa puussa joku lintu tuli uskaliaasti hypellen yhä alemmas: sehän oli utelias!

Sitten huomasin että kuuset olivat täynnä hyppeleviä ja minulle nauravia lintuja. En tiedä mitä ne olivat, koska ne olivat vastavalossa kohti pientä merenlahtea. Mutta metsä kyllä vaikutti juuri sellaiselta, joita olen kuvissa nähnyt, kuukkelimetsältä.