Hallin haukku

Luin eilen loppuun Harry Salmenniemen ”Uraanilamppu ja muita kertomuksia”. Tätä ennen olen lukenut pari hänen runokirjaansa - ja tietenkin Teksas, sakset, joka houkutteli nimensä vuoksi. Eilinen on novellikokoelma. Kun luin hänen runojaan, niistä tuli tunne, että välistä on jäänyt paljon tavaraa pois.  Mutta oli niissä aika intensiivinen fiilis.

Salmenniemeä on näytetty myös istumassa ja kirjoittamassa, on mahtanut olla joku televisio-ohjelma.  Vai olenko kuvitellut koko jutun? Hänellä oli  pieni työpöytä, ja edessään lehtiö, kirjoitti käsin.

Uraanilampussa on käsinkirjoitettuja kohtia. Niiden kanssa minulla oli ensin ongelmia. Hän kirjoittaa tekstaustyylillä. Kirjaimet eivät liu’u toisiinsa. Salmenniemi on niin nuori, että hänelle ei ehkä ole opetettu kaunokirjoitusta.

Meillä oli mustekynä ja kirjoitusvihko, jossa oli vaakaviivat. Kun piirsi kirjainta, piti osua kahden viivan väliin. Kirjaimissa oli pyöreitä kaaria ja esimerkiksi G ei ollut noin mielikuvitukseton kirjain. Opettaja sanoi että  g-kirjain ei kuulu suomalaisiin kirjaimiin, paitsi joskus. Esimerkkilauseet olivat: ”aurinko paistaa” ja ”auringon kehrä”. Sitten luokka opetteli sanomaan äng-äännettä.

Opettaja kirjoitti esimerkit mustalle liitutaululle: ei ensimmäistäkään virhettä, mutta vihossani oli musteläikkiä ja ylipyyhittyjä sanoja, koska käsi jotenkin yritti kirjoittaa omalla tavallaan. Olin tyytyväinen sellaisiin tunteihin, kun sai käyttää lyijykynää ja kumia.

Meillä oli kaksoispulpetit ja opettaja määräsi istumajärjestyksen.  Vieressä istuvalla pojalla oli ritsa ja se ampui sillä toisia lapsia ja ammuksena oli pieni pala kumia joka teki kipeää. Se oli poika joka ei juuri sanonut mitään. En muista että se poika olisi kirjoittanut mitään. Ehkä se oli osannut jo kirjoittaa ja lukea. 

Toisiinsa sidotuista kirjaimista tulee käsiala kauan sen jälkeen vasta, kun on oppinut kirjoittamaan sujuvasti. Ihmisen pystyy tuntemaan käsialastaan. Kun kodin hajoamisen jälkeen asuin tätini kanssa, meillä oli yhtenä vuonna grafologia harrastuksena. Meillä oli tapana huvitella lehden grafologin diagnoosien kanssa ja matkia perheenjäsenten tai tuttujen käsialaa ja katsoa sitten mitä grafologi niistä sanoisi. Grafologi löysi kaikenlaisia luonteenpiirteitä ihmisten käsialasta. Tädin ja minun lempisukulaisen käsialasta se sanoi että tämmöiset alakaaret kirjaimissa tarkoittavat epäluotettavuutta. Innostuttiin grafologin älyttömyydestä vielä enemmän.

Opin lukemaan kaikenlaisten ihmisten käsialoja. Myöhemmin työssä jouduin lukemaan pöytäkirjoja, runoja ja kertomuksista, siitä oli apua. Pahinta ovat lääkärien lääkemääräykset, kun niistä ei saa selville reseptiä olematta apteekkari.

Tekstauskirjoitus on paljon hitaampaa kuin olisi kaunokirjoitukseen perustuva käsiala, omanlaiset kirjaimet. Meillä taisi olla vielä keskikoulussakin vuoden verran kaunokirjoitusta. Sitten siitä tuli piirustusta ja maalausta.

Salmenniemi rupesi käyttämään kirjassa tekstaustekstejä yhtäkkiä. Ei kovin pitkään, sitten tulee jo seuraava teksti ja sen merkiksi ilmestyi valokopio (?) Piranesin (1720-78) kaupunkisuunnittelukuvista, mahtipontisia monen rakennuksen kokoisia ihmismuurahaisen pesiä. Siitä tuli tietenkin mieleen Metropolis, Fritz Langin hieno leffa vuodelta 1926. Olen nähnyt siitä  restauroidun version ja suurella kankaalla. Rakennukset vaikuttavat kuvissakin kyllä rakentamiskelvottomilta.  

Mutta Piranesin piirroskäsiala oli enemmän oikeata ”käsialaa”, jonkinlaista kuvallista kaunokirjoitusta kuin  mitä olivat Langin leffan kulissit.  Kulisseista tulivat mieleen Bauhausin ajan asumiskoneet. Ehkä näen vain Piranesin kuvissa historian? Mutta en ole erityisesti nostalgiaan taipuvainen.

Nyt on  kunnioitettava ja palvottava rumuutta.  Sellainen aikakausi.

Olen kotona ja kirjoitan tai luen. On saatava selvää käsialastani, mikä on aina vähän hankalaa. Minulla on muistiinpanovihko vieressäni melkein aina. Sillä tavalla ajatus pysyy tunnistettavana, kirjainten kaarissa.
 
Johdun ajattelemaan asiaa vaihteeksi vähän uudelta kantilta. Käteen osui Helen Macdonaldin Haukka-kirja. Olin ajatellut miten minut opetettiin kirjoittamaan. Siinä oli selvästi koulimista: opettaja kävi aina välillä hylkäämässä musteläikkäni. Kirjassa kerrotaan haukan kesyttämisestä. Käsittääkseni coshawk on meidän kanahaukkamme. Niitä ovat metsästäjät käyttäneet apulaisinaan. En ole vielä niin pitkällä haukan kesyttämistarinassa, että ymmärtäisin mitenkään, että haukka ei söisi sitä löytämäänsä saalista. Lapsetkin pannaan kouluihin kesytettäviksi.

Yksi sukulainen kasvatti suomenpystykorvia. Se oli joskus ehkä 1950-60-luvuilla. Ne ovat niitä tavallisia joka pihan koiria, joita opetettiin haukkumaan saalista. Mutta miten pystykorvien kasvattajat saivat koiran olemaan syömättä haukkumaansa otusta? Toivottavasti ihmiset eivät lyöneet koiria.

Suomenpystykorva on se punaruskea koira. Meillä oli kesät kanssamme semmoinen koira, mutta se oli melkein valkoinen, muuten kuin mikä tahansa pystykorva. Grönlannissa on sennäköisiä vetokoiria.

Joka tapauksessa haukan kesyttämiseen menee aikaa. Tässä nuori opiskelijatyttö hankkii itselleen haukan ja päätti opettaa sen. Hän luki kirjoja haukanmetsästyksestä. Kun juttelin koirankasvattajan kanssa lapsena, niin tajusin, että kaikkia eläimiä ei voi kesyttää ollenkaan. Muistan silloin ajatelleeni, että ei eläimiä saa pitää sitten eläintarhoissakaan.  

Helen luki kirjaa, jossa White-niminen ihminen oli taistellut haukkaa kesyksi. Kesytyksen yksi vaihe oli ollut semmoinen, että hän piti haukkaa hereillä ja kävelytti sitä käsivarrellaan kuusi tuntia kerrallaan. Sitten oli kuusi tuntia lepoa. Kesyttäjä oli ollut uupunut. Yhdessä vaiheessa hän lausui haukalle ulkomuististaan otteita Hamletista, Macbethistä, Richard II:sta ja Othellosta.  Lukemisen oli oltava samanlaista koko ajan: ”tragedian tuntu ei saanut kuulua äänestä”.  Sen päälle se kesyttäjä (joka oli mies) lausui vielä Shakespearen sonetteja ja vihelsi virsiä. Taisi olla niin että haukat, myös kanahaukka, osaavat viheltää. Ehkä kanahaukat puhuvat keskenään viheltämällä?

Tottakai juuri kun olen ottanut tehtäväkseni sukeltaa Shakespearen teksteihin,  löydän juttuja Shakespearesta. Jostain syystä Shakespearea on  kaikkialla. Kai se alkoi sieltä teatteriopiskelijoiden ongelmista vanhan Williamin parissa. Siis tämänkertainen Shakespeare-buumi. Mutta saisi niitä olla useamminkin.

Tottakai haukankesyttäjä, siis britti, osaa pitkiä pätkiä ulkoa Shakespearen näytelmistä ja runoista! Ajatteliko hän että tottakai brittimetsän haukka ymmärtää kansalliskirjailijaa, mikäli häntä Englannissa siksi kutsutaan?


Mutta tuskin suomalainen pystykorvankasvattaja olisi osannut lausua ääneensä Aleksis Kiven tekstejä niin että koirat olisivat ymmärtäneet. Vaikka siinä laulussakin on siitä oravaisesta:
 

Makeasti oravainen
Makaa sammalhuoneessansa;
Sinnepä ei Hallin hammas
Eikä metsämiehen ansa
Ehtineet milloinkaan.

Aleksis Kivi on ehkä Suomen kansalliskirjailija. Minulla on suuria vaikeuksia lopettaa oman Kivi-kirjani lukemista. Istun se sylissäni vähintään kerran vuodessa, löydän sieltä aina jotain uutta. Kirja on ehkä noin 700-sivuinen järkäle. Suomen paras kirjailija? Aivan turha kysymys. Mutta on tuo hyvä runo.

Varistaa

Siivouksen välttely alkaa mennä vaikeaksi. En saa kuunnelluksi radiota kuin puolella korvalla. Pitäisi tehdä jotain muuta. Tekeminen on muuta kuin kirjainten näpyttelyä. Vai onko?

Radiossa oli ohjelma. Oli kutsuttu ihmisiä studioon kertomaan millaiselta näyttää 100-vuotias Suomi. Päähäni syntyi viivettä ja sekaannusta, koska kuvia ei ollut. Kun katsoin ulos ja näin vastapäisen talon harmaan profiilin aamussa, joka ei valjennut lainkaan, lähetin toivomuksen, ihan vain ääneeni sanoen (keskustelen aina radion kanssa, joskus tuntuu tulevan vastauksiakin!), että joku mainitsisi arkkitehtuurin. Sillä tavalla olisi silmien edessä jotain, joka muistuttaisi ehkä omaakin ympäristöäni.

Saisin vahvistuksen siitä, että minulle on rakennettu ympäristö. Täällä ei ole asumiskäytössä kotia, siis nominatiivimuodossa kota, tuo oli monikon partitiivi, siis epämääräinen määrä niitä asumuksia, niin siis: tämä on talo ja ympäristössä näkyy muita taloja. Talossa on kotini. En ole saamelainen.

Saamelaisten identiteettiin voisi kuulua kota, mutta jutaaminen on jäänyt taakse ja vanhan elämäntavan esti viime sotien jälkeen valvotumpi Suomen raja. Porotokat eivät enää päässeet Norjan puolelle. Tilaan Oulussa ilmestyvää Kaltio-nimisen kulttuurilehteä ja sen vuoden viimeinen numero kertoo saamelaisista, myös historiasta

Talon katon yläpuolella on taivas, mutta se on niin pimeää täynnä että sen hahmosta tai väristä ei voi sanoa juuri mitään. Talon seinäkin on vain yksinkertaisesti vaalea. Vaalea ei ole väri.

Ajattelin tähän taloon muutettuani Dessaun Bauhausin ihmisiä ja avainsanaa: asumiskone. Sen ehkä keksi Le Corbusier, arkkitehti. Sitten ajattelin Fritz Langin Metropolista. Koneiden ja muun teknologian maailmassa voi päätyä vaikka mihin. Juuri Bauhaus suljettiin kun Hitler tuli valtaan. Jotain vaaraa kansallissosialistit vainusivat taidekoulusta olevan uudelle poliittiselle järjestelmälle. Käsittääkseni Dessaussa on nyt uudelleen Bauhaus, en tiedä onko talo se sama.

Poliittinen se päätös oli varmasti, koska asemakaavoja, tonttikauppoja ja rakennuslupia myöntää pieni joukko kaupunkien (tai taajamien, mitä ikinänsä ne ovatkin) viranomaisista. Viranomaiset jäävät äänestyksissä valittujen poliittisten henkilöiden varjoon: he tekevät vain työtä. Poliitikkojen pitäisi päättää, mutta tuskin he ymmärtävät asemakaavoista kovin paljoa. He viittaavat päätöksiä tehdessään varjossa oleviin, nimettömiin ja kasvottomiin ihmisiin. Niihin, jotka he ovat itse valinneet. Näiden byrokraattien toinen nimi on asiantuntija.

Pienestä piiristä seuraa kummallisia muutoksia ihmisten ympäristöissä. Ihmisiltä katoaa maamerkkejä tai jopa talo missä he asuvat. Esimerkiksi jos olisin kiinalainen niin en yrittäisikään kiintyä taloon, jota olen kutsunut kodikseni vuosikymmeniä. Mikään ei olisi pysyvää, eikä hajoamiseen tarvita maanjäristystä, dynamiitti riittää.

Kun ei saa kiintyä ympäristöönsä, niin ihmisen luonne alkaa muuttua. Siinä on jollain tavalla kysymys luottamuksesta. Ajattelen lastenkasvatusta. Missä perheet asuvat, missä on mukavaa, missä voi ottaa kengät jalasta ja kävellä sukkasillaan keittiöön, istua alas ja kysyä äidiltä, koska isä tulee? Jos olisin kiinalainen, olisin vielä ainut lapsi. Mitenkä minulle kerrottaisiin että katerpillarit tulevat huomenna? Mutta ehkä äiti ja isäkään eivät tiedä.

Meillä on mäen rinteessä matkalla tänne terävähuippuinen, kulmahammasta muistuttava talo osoittamassa kaupungin keskustaan päin. Tai kun katsoo tarkemmin kyllä se näyttää omituiselta portilta asemanpuistoon. Ei portinvartijoita, vain terävä kulma. Aseman toisella puolen on samanlainen kulmahammas, mutta peililasia, johon puisto epäskarpisti heijastuu. Siinä on asiantuntijoiden sanattomasti ilmaisema asia: älä luule että sinulle jää yhtä ainutta puuta ihailtavaksesi. Puita, puistoa tai metsää et kyllä ole ansainnut. Minkä muun takia luulet että hotelleissa on kulmahampaat?

Oletan että kasvatuksen ydin on juuri tuossa. Emme ole ansainneet mitään hyvää vaikka olisimme tehneet aina työtä ja aina totelleet ja aina syöneet sen voileivän jonka äiti jätti lapun viereen: ”Ota kaapista maitoa ja pese astiat. Tulemme isän kanssa pian”. Sitä ennen ne talonmurskaajat tulevat. Enkä sitten enää näe heitä koskaan. Korkeat talot siirtyvät yö yöltä yhä lähemmäksi ja kun tulen koulusta, näen kaikkialla kuolleita lintuja. Lensivät päin peiliseinäistä hotellia. En ehtisi järjestää kavereiden kanssa linnuille hautajaisia, kun lakaisukoneet jo tulisivat.

Radiossa kerrottiin Helsingin tämän vuoden näyttelyistä. Kasarmintorin uusi Talvisota-patsas mainittiin jonkinlaisena suosituksena. En ole käynyt tänä vuonna Suomen pääkaupungissa. En ole käynyt muissakaan kaupungeissa, mökillä pääsin olemaan vähän yli viikon eikä se ollut näyttelytapahtuma. Täällä olen käynyt myös näyttelyissä. Pidin hirveän paljon Marjatta Hanhijoen näyttelystä, joka oli pikkuisessa Printmakers-galleriassa. Mutta taiteilija onkin melkein samanikäinen kuin minä, ehkä seinillä oli suurten ikäluokkien taidetta?

Mökillä piti haravoida ja pestä talon seinustan taolainen hääseremonia, joka on maataideteos ja meditaatiopaikka. Siinä on kaksi maasta ponnistavaa kiveä ja niitä yhdistävä köysi, hamppua, oletan, välissä on vanhoja sementtitiiliä maatumassa. Niistä syntyy toistensa lomiin kietoutuvat ympyrät. Minä en siivonnut, vaan sen hääseremonian tekijä tietenkin, olin dokumentoija. Nyt se on varmasti lumen alla jo, koska paikka ei ole tässä rannikolla. Täällä on satanut vettä ja räntää pitkin päivää. Katot ovat valkoisena, mutta reunoilta harmaa kattopelli näkyy.

Lumi sulaa nopeasti. Tässä pimeässä kaikki kissat ovat mustia, jos niitä olisi. Ehkä tuolla on vain pölykoiria, nurkissa? Aivan turhaa suunnitella suursiivousta ylihuomisen talvipäivänseisausta varten.

Tämä on uusi normaali että joka päivä ilma vaihtuu, eikä ihmispolo ja sen nivelet saa rauhoittua johonkin yhteen ilmanpaineeseen pitemmäksi aikaa. Uusi normaali liittyy ilmastonmuutoksen tuomaan säätyyppiin, joka ei ole enää yksi ja sama. Ei nähtävästi edes vahingossa.

Mökki on mökki ja sen sisältämä lämpö tulee lähinnä auringosta, jota ei juuri näkynyt ainakaan kahtena viimeisenä kesänä, kun olen päässyt käymään. Ajattelen lunta, jota siellä oli joskus niin, että ilman suksia ei päässyt pihaan. Silloin piti keväisinkin kahlata lumessa.

Siellä ei ole enää naapureita joilta voisin kysyä säiden muutoksista. Talon takana mäki ja sen mäen takana toinen mäki ja ne mäet viettävät alas järveen. Mökin ovi on pohjoiseen päin ja sieltä on yleensä tullut myrskyjä. En tiedä tuleeko edelleen.

Silloin kun pienviljelys alkoi loppua, ihmiset rupesivat hädissään hakkaamaan metsiään. Meilläkin järvi alkoi sitten tulvia. Ensimmäiseksi kuolivat näkinkengät, sitten aivan rannassa olevat koivut. Kukaan ei kertonut sitä, että joku oli alkanut myös kuivata vastarannan soita. Järven vesi muuttui tummemmaksi eikä sitä voinut enää käyttää edes perunoiden keittämiseen.

Koska en ole ikinä voinut olla mökissä läpi vuoden, niin en kuole siihen kaipaukseen, ehkä. Tästä talviolemisesta on tullut vain niin outoa. Ympärillä on nostokurkia ja räjäytystyömaita ja taloja rakennetaan niin että eristevillat nojuvat sateessa aitoihin kun niitä ei saada heti seiniin. Sitten ne ovat niitattuna seinissä talven räntä- ja vesisateissa. Sitten ihmiset alkavat valittaa päänsärkyä ja vuotavia silmiä.

Tässä työpöydällä on joskus valkoista pölyä. Räjäytykset saavat katon betonimaalin varisemaan alas. Mutta tuonne katonrajaan kiipeää entistä tarmokkaammin isoäitini tai tätini antama köynnös siinä toivossa, että katon rajassa oleva ikkuna avautuisi ja sieltä se voisi hypätä märkään, tuulessa huojuvaan koivuun. Kattoon on matkaa tästä neljä-viisi metriä, yläkerran parvesta muodostuu pitempi kulmahammas.

Hampaat ovat kyllä selvä symboli. Muistan serkkuni, joka yhdessä toisessa kaupungissa meni töihin keväällä, kun koulu oli loppunut ja todistukset annettu. Rakennuksilla oli töitä. Likan tehtävänä oli kärrätä ylös tavaraa kottikärryillä. Silloin ei tehty elementtitaloja, tiiletkin piti viedä ylös lankkuja pitkin. Häntä muistutettiin, että työssä on oltava silmät selässäkin ja jos ei olisi, ne olisi kasvatettava ja nopeasti.

Piti erityisesti katsoa, että ylhäältä ei varise kuivunutta laastia, laudanpätkiä, sahajauhoja tai pieniä nauloja, niin että alhaalla työtä tekevät eivät pudottaisi taakkojaan tai jopa horjahtaisi. Lankkutelineillä ei ollut kaiteita. Täti sitten soitti yhtenä päivänä ja sanoi että nyt se likka sen työnsä sitten lopetti. Oliko ollut pahalla päällä? Ei ollut. Mutta sieltä kolmannesta kerroksesta oli tullut lankkuja alas. No, minä kysyin. Se oli huutanut että varisee ja tulla tömähti alas. Siis putosi itse?

Olin matkalla Tukholmaan kesätöihin, mutta menin sitten lääninsairaalaan katsomaan serkkua ennen lähtöä. Se oli kipsissä ja siteissä ja yritti hymyillä. Käskin sen lopettaa ne pellehypyt ja tulla perässä Tukholmaan. Se lupasi, mutta ei tainnut vielä päästä sinä kesänä. Vein sille syksyllä Åhlensin alennusmyynnistä ostamani mekon. Vakuutin että ei sen koulussa ollut toista samanlaista. Sinne se jäi peilailemaan ja minä lähdin junalla eteenpäin.