Silmät veneissä

Vesijumppa menee vuosittain niin, että uusi alku on elokuun alussa. Silloin uimahallissa on tehty remontit mitä on aiottu ja vaihdettu altaisiin vedet. Nyt oli oikein ankara jumppa. Oli ollut kuukauden tauko. Tiedän yleensä mitä pitää yrittää välttää, mutta jumppariflikka on tehokas ja asialla, niin että en halua myöskään olla laiska.

Ongelmani on edelleen sama kuin on ollut jo viisi vuotta: kropan vasen ja oikea puoli eivät oikein toimi yhdessä. Vasen ranne, polvi ja kylkiluut olivat rikki ja käyttökelvottomat vähän liian pitkään. Näppis ei ole sama vasemmalla ja oikealla kädellä. Vasen toimii summittain, aivojen ja sormien välinen automaattinen liike ei aina toimi. En voi ikinä olla varma siitä, että tulen kirjoittaneeksi mitä olen ajatellut. Vasemman ja oikean käden ero on selvä. Aivoissa vaeltelee vaikka mitä, voin hyvin kuvitella aivojen vasemman ja oikean puolen riitelevän.

Olin unohtanut että kyynärpää on ollut joskus kipeä. Nyt osuin jotenkin siihen. Ensin en saanut kättä ylös ollenkaan. Sitten kun sain, kyynärpäähän iski oikein kipu. Tätä ei olisi tarvinnut tulla. Vaikka olin tehnyt vaikka mitä mökilläkin ja ennen kaikkea kävellyt paljain jaloin, niin en tullut hakanneeksi klapeja, niillä oli kiirus ja sitä paitsi puut olivat massiivisia, umpikieroja koivuja, siis perheen miesten työtä. Olisi pitänyt tehdä se vesurihomma, mutta siinä vastusti auringon kuumuus. 

Ulkona oli vieläkin yli 30 astetta. En kestä kuumuutta. Mutta muistan kun paljon Suomea etelämpänä olin yhtenä kesänä töissä lehdessä. Silloin oli kuumimmillaan 43 astetta. Piti taittaa lehteä siellä kellarissa. Siellä olivat myös lämminvesijohdot. Kukaan ei tuonut lämpömittaria sinne.

Minulle annettiin ohje: liiku hitaasti, keskity siihen kuin uisit ilmassa! Yritin, mutta koko ajan tuli siihen tai tähän työhön deadline. Ei semmoista voisi kuumuuden vuoksi laistaa. Katselin kavereitani. Kuuma oli niilläkin, mutta ne ottivat hyvin rauhallisesti.

Matalapaine ilmestyi tänään, se kipuilee oman lisänsä tietenkin. Aamu lähti liikkeelle hyvin. Ei tarvinnut puhua kuin aivan vähän kenenkään kanssa. Pitäisi oppia olemaan torjuva. Jostain kummallisesta napista ihmiset osaavat minua painaa, kun torjuvuuden sijasta tulen hymyilleeksi. Ehkä tämä menee niin, että ei ole ylipäänsä välttämätöntä silittää ihmisiä vastakarvaan. Tuskin se erityisesti mikään pohjoismainen piirre on, vastakarvaan silittämisen automaattisuus.

Nyt kun yritän panna kyynärpäätä pöydälle, se onnistuu, mutta kun oikaisen käsivarren siitä, kipu oikein ulvaisee. Mutta se jumppa oli hieno juttu. Meitä oli yrittämässä jumpparin  rytmiin jotain 60-100 ihmistä. Ohjelma on tehokas ja kurinalainen, järjestelmällinen. Oletan että olkapää ajatteli mennä sijoiltaan kun piti venyttää käsivarsia tangossa niin että kroppa esitti semmoista laivan keulakuvapatsasta. Kokonainen rivi ihmisiä nousi uljaasti vedestä. 

Sanoin aivan äänettä auts. Onneksi nyt oli niin kuin useimmiten: kun jumppari tietää miten vesijumpassa tehdään liikkeet ja vastaliikkeet, niin harvoin niistä mitään hankalaa tulee. Seuraavana päivänä olkapää oli arka. Mutta en olekaan ikinä aikonut keulakuvaksi.

Yritin että entäs jos panen nyt kyynärpään pöytää vasten. Sitten jos liu’utan sitä, osun johonkin eri jänteeseen. En hirveän mielelläni haluaisi kortisonipiikkiä taas. En halua lääkärille enkä usko että mikään terveyskeskus tahtoo minua edes nähdä. Olen hankalassa iässä. Olkapää alkoi yhtäkkiä totella.

Nyt on rannalla uiminen kielletty, koska jätevesiputket ovat tohottaneet jätevedet suoraan merenlahteen. Kun kävin siellä läpi sen alueen, jossa on myös raiskio siinä lähellä missä viemäriputki, aloin miettiä että ehkä se puiden kaatomafia on liikutellut viemäriputkia, jos ovat olleet tielle. Vai oliko ne jätetty väärään asentoon ja sitten tuli se iso ukkonen ja satoi kaatamalla? 

On siis tänään mentävä katsomaan että miten asiat ovat. Jumppakaverin kanssa juttelin ja kerroin joutsenen poikasista, miten mahtavat jaksaa. Ne ovat jo isompia, mutta ei kai millekään eläimelle ole hyvä saada sisuksiinsa coli-bakteereja?  Kyllä moni siellä rannalla oli kiinnostunut laskemaan oliko poikasia yhtä paljon jätevesipäästön jälkeen. Ihmiset pitävät linnuista. Ja kun nämä ovat laulujoutsenia, niin ne eivät ole myöskään vihaisia. Ehkä täällä on lintujen seuraajia, jotka laskevat niiden määrän keväisin ja syksyisin? 

Olen luultavasti kirjoittanut Julia Kristevasta ennenkin. Kun kirjan nimi on Puhuva subjekti, niin tottakai olen sitten riippuvainen siitä, kuka suomentaa ja miten: puhuminen on myös kirjoitusta. Kaikki jotain vierasta kieltä osaavat eivät ymmärrä oman kielen rekistereitä niin kuin voisivat. Tällaiset esseekokoelmat ovat suomennosten kirjavuuden takia hankalia. Joudun tekemään töitä että käsitän mitä Kristeva (ehkä) sanoo. Tiedän kyllä että ranska voi olla täynnä korulauseita ja sanontatapoja, siinä voi olla monimutkainen viittausverkosto virkkeen sisällä, mutta suomeksi silloin pitää kirjoittaa suoraan ilman noita koristeita tai miksi niitä nyt pitäisi nimittää.

Kirjan viitteet kannattaa lukea. Niissä on usein ranskaksi asioita, ymmärrän usein jotain, koska olen lukenut latinaa koulussa. Tämä nimenomainen kirja vastaa monenlaisiin kysymyksiin. Aiheena on ihminen, joka on totisesti monimutkainen olio.

Olen lukenut vuosia, ainakin  yli 20 vuotta, Julia Kristevan kirjaa  Puhuva subjekti. Tekstejä 1967-1993 (Gaudeamus 1993). Yksi teksti tuli mieleen, kun ajattelin kyynärpäätä ja olkapäätä liikkeessä ja keulakuvaa. Ja mitä silloin tapahtui. Luulen että suurin osa vesijumppaajista tietää miltä tuntuu, mutta Kristeva kirjoittaa sen. Kirjoittaja puhuu hyvin täsmällisesti (nais)ruumiin muutoksista ja tuntemuksista: 

Ensiksi on raskautta edeltävä jakautuminen. Jonka raskaus tuo näkyviin ja pakottaa jatkumaan vailla ulospääsyä.

Toisaalla – lantio: painopiste, horjumaton maa, luja kivijalka, kömpelyys ja paino joihin reidet yhtyvät, eikä mikään siitä alkaen takaa niille kepeyttä. Ja toisaalla – yläruumis, käsivarret, kaula, pää, kasvot, pohkeet, jalat: pursuava eloisuus, rytmi ja naamio, jotka jatkavat sitkeästi keskuspuun korvaamista. Elämme tällä rajalla, ristinpuun olennot.

Essee olikin oikea herkkupala, Helena Sinervo suomentajana. Siinä oli kauneutta ja herkkyyttä, jota harvoin saa lukea. Se käsitteli äitiyttä, sitä kohtaa feministisessä ajattelussa, jossa psykoanalyytikko ja semiootikko Kristeva tuntui antavan itselleen luvan henkilökohtaisen kokemuksen kertomiseen. 

Jotain on tapahtunut kielitajulleni. Se on jollain lailla herkistynyt, melkein allergisoitunut. 

Pääsin sitten loikkaamaan toiseen juttuun ja se oli liittyi käsitteeseen khôra, johon törmäsin vahingossa. Se tuntuu kertovan jonkinlaisesta psyykkisen tilan muutoksesta, tai sillä kuvataan ihmisten välistä suhdetta, siis kommunikaatiota ja sitä myös miten paljon suhteessa on tilaa ihmisten välissä. Yksi perusjuttu on lapsen ja äidin välinen suhde, josta elämä lähtee eteenpäin. Tämä on Platonilta lainattu käsite, khôra, ja tässä käsittelee psykoanalyyttista teoriaa. Liittyy myös tietenkin semiotiikkaan.

Mutta ennen kuin pääsen tarkistamaan Platonin, siihen menee nyt aikaa. Olen iloinen siitä, että muinoin käymäni Lacan- lukupiiri on ollut tarpeellinen. Myöhemmin Kristeva osoittautuu Jacques Lacanin opponentiksi. Kysymys oikeastaan jo tuli käsitellyksi. Naisen ruumis (en ole oppinut sanomaan että keho) on muutoksen tilassa niin kuin kaikkien elollisten ruumiit ovat. Tämä kielenkin syntymiseen päätyvä essee (Puhuva subjekti) oikeastaan vain kertoo sellaisista asioista, joita satun näkemään vesijumpassa, kun ryhmä ihmisiä päätyy esittämään laivan keulakuvapatsasta. Patsasmainen asento oli sivutuote, pääasia oli saada ruumis venymään.

Jäin miettimään semmoista, että vieläkö jossain tehdään laivoihin keulakuvia? Sen muistan että Välimerellä näki puuveneitä, joiden keulassa oli silmä kummankin puolen keulaa. Silmien pitää kyetä näkemään karit ennen ihmistä, joka istuu siellä veneen takaosassa.