Laivat yössä

”Viettitalous” on omituinen sana kertoa siitä, miksi joku on kuollut ja milloin ja millainen on suvun tapa surra tai olla surematta, mutta kai suremiseen menee energiaa. Ihminen on jonkinmoinen yksikkö, joka voi olla veloissa tai tienata hurjasti, siis ilman ammattia tai asemaa, vain itsessään. Siinä vihjataan ehkä siihen että ihminen ei ole “sijoittanut” itseensä tarpeeksi? Ja otti ja kuoli?

Julia Kristevan teksteissä puhutaan oidipaalisista tilanteista ja siitä miten torjutut tarpeet kompensoidaan. En ole ehtinyt kuin vähän katsoa Melanie Kleinin kirjaa – siis uudestaan – joten kun muistan että hän oli aika konkreettinen puhuessaan vauvan ja äidin välisestä suhteesta, niin saatan muistaa väärin. Kirjan nimi on Kiitollisuus ja kateus. Aivan samoin Kristeva keskittyy lapsen ensimmäisiin suhteisiin mutta vasta kirjan loppupuolella. Pienen lapsen tilanne näiden kahden psykoanalyytikon mukaan voi kertoa paljon heidän aikuistumisestaan.

Nähtävästi on niin että psykoanalyysi ja se käytännön analyysi ovat yhtä monimutkaisia kuin ovat ihmiset , melkein taustasta riippumatta. Ei persoonallisuutta voi kovin tarkasti määritellä ikinä. Silti voi olla että juuri epätarkkuus saattaa auttaa analyytikkoa osumaan oikeaan. Ihminen/ihmiset ovat jatkuvasti muuttuvia epätarkkoja olentoja. Heiluvat kuin tärähtäneessä valokuvassa.

Tässä ei ole minkäänlaisia syytöksiä tai tuomioita. En voi antaa anteeksi äidilleni eikä syissäni ole mitään epäselvää. Kuolleiden kanssa ei tarvitse yrittää varjonyrkkeillä. Äiti ei ole minkäänlainen objekti saati abjekti aivan vain siksi että häntä ei ole enää olemassa. Tietysti kuollut ihminen on poissa muutenkin. Tietenkään en ole minä ilman että äiti olisi joskus ollut olemassa. Isätkin ovat.

Keskustelen usein jonkun kuolleen kautta ihmissuhteista. Kristeva löytää pääaiheiksi Marguerite Duras’n teoksissa rakkauden ja kuoleman. Duras taisi kyllä olla vielä hengissä silloin kun Kristeva alkoi kirjoittaa analyysi-tekstejä uudesta proosasta. Kristeva näkee Duras’n traumatisoituneena ihmisenä. Ehkä hän ei niinkään kokenut hylkäämistä lapsena. Hän on enemmänkin III maailman puristukseen joutunut ihminen keskellä II maailmansotaa. Pakeni Ranskan Indokiinasta takaisin vanhempiensa maahan. 

Kun luin äsken Peter von Baghin Elokuvan historiaa, löysin myös Julia Kristevan miehen nimen: Philippe Sollers. Hän oli kirjoittanut Jean-Luc Godardin elokuvasta JLG – autoportrait de décempre 1994. Sollers on kuulunut maineikkaan Tel Quell-kulttuurilehden toimituskuntaan. 

Ehkä on mahdotonta saada myös Alain Resnais’ia käsitellyksi, mistä niitä leffoja löytyy? Von Bagh jätti  Duras’n melkein vain maininnalle. Yllätyin: Duras on näyttänyt tehneen kaikkiaan parikymmentä elokuvaa. Kuoleman tuttu on tehnyt työtä paljon. 

von Bagh kirjoittaa:

Äänet yössä ovat yhtä lailla muistin, kadotuksen ja menetettyjen mahdollisuuksien unenomainen kollaasi mutta myös kolonialismin mielenmaisema.

Kysymys on elokuvasta India Song (1974). En tiedä miten häntä on Ranskassa arvostettu, vai onko ylipäänsä. Duras vaikuttaa kyllä ihmiseltä, joka ei ole kovin paljon välittänyt siitä, onko hänellä suosiota. En ole nähnyt kuin yhden hänen elokuvistaan, tuon India Song-leffan. Se oli täydellisen tapahtumaton elokuva. Muistan sen, että musiikki häiritsi minua. Sen sijaan von Bagh pitää musiikkia hyvin tärkeänä. Elokuvien pitääkin olla häiritseviä!

Kristeva kuvaa Duras’ia tyhjäksi, hänen luomiseen tähtäävä tunteensa on tuska. Ihmisen sisin muodostuu suhteesta ensimmäiseen toiseen ihmiseen. Se on usein äiti. Ehkä Freud puhui varhaislapsuudesta, samoin esimerkiksi lacanistit, koska siinä tulee ensimmäinen vaihe suhteesta toisiin tai toiseen. Se on ratkaiseva sen vuoksi. Vauva kokee ensimmäisen hylkäämisen silloin, kun äiti lähtee muualle. Mietin mitä sitten tapahtuu vauvalle, jonka vieressä ollaan koko ajan? Tuleeko semmoisesta sitten täydellinen narsisti: jokainen tunne otetaan vastaan eikä torjuntaa tule ikinä?

Kun Kristevaa lukee niin kysymyksiä tulee jokaisesta lauseesta, melkein. Sen vuoksi tekstejä on hyvä lukea ja sen vuoksi ne myös ahdistavat. Ihmiset ovat tapauksina melkein aukottomia. Tosin ehkä analyytikot tapaavat sellaisia ihmisiä, jotka ovat jollain tavalla patologisia. Ehkä patologiat ovat jonkinlaisia kertomuksia? Mutta kertooko tarinan analyytikko vai se potilas? Sitä paitsi milloin alkaa sairaus, jos oletetaan että lapsi on syntyessään terve?

Usein ajattelen että jos Kristeva olisi noita tekstejä kirjoittaessaan tiennyt geeneistä kaiken sen mitä nyt tiedetään, ehkä hän ei olisi ollut psykoanalyytikko lainkaan. En kyllä tiedä minkälainen on tällä hetkellä psykoanalyysin maailma. 

Olen lukenut eniten Freudia, koska tässä talossa on paksu nide hänen tekstejään. Kristeva on vuosikymmeniä ollut tärkeä koska hän kirjoitti kirjan nimeltä Musta aurinko, joka käsittelee depressiota ja melankoliaa. Serkkuni maalasi taulun jonka nimi oli Musta aurinko, hänen isänsä kirjoitti kirjan nimeltä Musta aurinko. Musta aurinko on Johanneksen ilmestyskirjassa, jonka olen lukenut jo lapsena. Serkkuni isä kirjoitti myös kirjan nimeltä Tulipunaiset ratsastajat, joka sekin oli Johanneksen ilmestyskirjassa.

Kristeva kääntää Durasista puhuessaan huomionsa naisten väliseen keskinäiseen suhteeseen. Ne suhteet johtuvat vauva-tyttären ja äiti-naisen välinen suhteesta. Kristeva aloittaa pohdintansa puhuessaan Oidipus-kompleksista, hän kirjoittaa myös Sofokleen kahdesta Oidipus-näytelmästä, jotka ovat Kuningas Oidipus ja Oidipus Kolonoksessa. 

Durasista Kristeva sanoo:

Durasin tuotannosta puhuttaessa kyse on pikemminkin aina nostalgisesta saman tavoittelusta toisena tai toisen tavoittelusta samana kertojalle niin välttämättömän tuntuisessa narsistitisen kangastuksen ja hypnoosin arsenaalissa. Hän kertoo psyykkisestä pohjakerroksesta, joka edeltää toiseen sukupuoleen kohdistuvia valloituksia, ja sille perustuvat sattumoisin tapahtuvat ja riskialttiit kohtaamiset miesten ja naisten välillä. Tähän melkeinpä kohdunsisäiseen tilaan ei tavallisesti kiinnitetä mitään huomiota.

Ja siihen on omat syynsä. Sillä tässä heijastusten hautakammiossa identiteetit, ihmisten väliset sidokset ja tunteet tuhoavat toisiaan. “Tuhota, sanoo nainen.” Naisten yhteisö ei silti välttämättä ole villiyhteisö tai yksinkertaisesti vain tuhoava. Sidokset ovat pakostakin eroottisia ja niiden epävakaisuuden tai mahdottomuuden perustalta yhteisö luo kuvitteellisen yhteenkuuluvuuden ilmapiirin, joka saattaa osoittautua kepeän tuskalliseksi ja vääjäämättömän suruvoittoiseksi, sillä se upottaa narsistiseen vuolauteensa kaikki seksuaaliset objektit ja jokaisen ylevän ihanteen.

(Julia Kristeva: Puhuva subjekti, s.290, suom. Pia Sivenius)

Pitkä sitaatti on tarpeen koska kirjaa ehkä on hankala enää saada. Tuossa päädytään siihen, että naisten yhteisöjen onnistumiseen ei ehkä voi luottaa. Ne jotka ovat käyneet tyttölyseota, todennäköisesti tietävät mistä kaikesta kasvavien tyttöjen maailma koostuu. Se ei ole erityisen rauhanomaista. Mutta keskimäärin jotain kasvua tapahtui. Se taas johtui enimmäkseen muutamista opettajapersoonista, jotka pystyivät joskus edes vilahdukselta näkemään tytöissä jonkinlaista inhimillistä olemusta. Muistan hyvin väkivallan, jota sai väistellä. Sitä oli oppilaiden välillä enimmäkseen, ei niinkään  fyysistä, vaan henkistä nujertamista.

Koulujen kanssa on lopulta aika yksinkertaista. Joko niistä selviää järjissään, tai sitten ei. Tai sitten menee niiden läpi niiden koskettamatta oikeastaan ollenkaan. Ehkä tyttölyseoissa (poikalyseoita en uskalla edes ajatella) opitaan sitten enemmän sosiaalisia suhteita kuin opetushallituksen määräämiä aineita.

Osa Marguerite Duras’n LaivaNuit-kirjan teksteistä on tarkoitettu elokuviksi. Teksteissä itsessään on jo niin paljon kuvallista, ettei kameralla oikeastaan ole mitään tekoa:

Palasin takaisin huoneeseeni hyvin nopeasti kirjoittaakseni teille. Suljin ovet ja ikkunat. Seison tässä teidän kanssanne katsoen rantaa kuin ensimmäistä kertaa. Astuin kauemmas peilistä. Katson itseäni. Silmät ovat siniset, kuulemma, hiukset mustat. Näettekö? Siniset, silmät, mustien hiusten alla. Miten rakastankaan teitä, sitä miten näette minut. Olen niin kaunis, melkein itselleni vieras. Minä hymyilen teille ja sanon teille nimeni.

Minun nimeni on Aurélia Steiner. Olen teidän lapsenne.

Te ette tiedä minun olemassaolostani.

(Marguerite Duras: LaivaNuit, Le Navire Night et autres textes, 1979, suom. Kristina Haataja, Like 1997

Ohjaaja Alain Resnais kiinnostui Duras’n teksteistä. Syntyi elokuva nimeltä Hiroshima, Mon Amour. Mutta Duras’n leffoja voisi olla kiinnostava nähdä. Joissakin ihmisten on tyydyttävä tuijottamaan mustaa kangasta ja kuunneltava henkilöiden dialogia. Laajaa levitystä eivät tainneet koskaan saada. Näin Duras’ista tehdyn haastattelun joskus televisiosta. Hän oli siinä jo aika vanha, mutta vaikutti selväpäiseltä ihmiseltä. Suri sitä ettei juuri enää pääse kodistaan ulos. Katsoisin sitä haastattelua nyt vähän eri silmin.

Minulla on omassa käsikirjastossa paljon kirjoja, joiden kanssa olen kulkenut vuosikymmenet. Niitä lukiessa pääsee lähemmäksi esimerkiksi länsimaisen kulttuurin ydintä. Duras ja Kristeva ovat mielessäni aivan siinä ytimessä, ymmärtäviä ja tuntevia ihmisiä.

Näiden kirjojen lukemisen aikana posliinikukka riehaantui jo toiseen kukintaan kesän aikana. Syksy ei ole vielä tullut ja kun olen taas kotona niin tulen kulkeneeksi sen köynnöksen ohi. Puhun ääneen, koska kirjojen kanssa on keskusteltava. En tiedä mistä posliinikukka on ihmisten huoneisiin tuotu, mutta kukkien haju on huumaava. Tuommoinen haju on houkutellut lähelle varmasti kolibrejakin ja suuria värikkäitä perhosia. Pystyn kuvittelemaan lämpimien maiden aistimaailmaa, koska kesä on ollut kuuma. Lämpöä, hajuja ja makuja ei pääse etelässä pakoon minnekään. Ilmasto on muuttumassa nopeasti.