Laivat yössä

”Viettitalous” on omituinen sana kertoa siitä, miksi joku on kuollut ja milloin ja millainen on suvun tapa surra tai olla surematta, mutta kai suremiseen menee energiaa. Ihminen on jonkinmoinen yksikkö, joka voi olla veloissa tai tienata hurjasti, siis ilman ammattia tai asemaa, vain itsessään. Siinä vihjataan ehkä siihen että ihminen ei ole “sijoittanut” itseensä tarpeeksi? Ja otti ja kuoli?

Julia Kristevan teksteissä puhutaan oidipaalisista tilanteista ja siitä miten torjutut tarpeet kompensoidaan. En ole ehtinyt kuin vähän katsoa Melanie Kleinin kirjaa – siis uudestaan – joten kun muistan että hän oli aika konkreettinen puhuessaan vauvan ja äidin välisestä suhteesta, niin saatan muistaa väärin. Kirjan nimi on Kiitollisuus ja kateus. Aivan samoin Kristeva keskittyy lapsen ensimmäisiin suhteisiin mutta vasta kirjan loppupuolella. Pienen lapsen tilanne näiden kahden psykoanalyytikon mukaan voi kertoa paljon heidän aikuistumisestaan.

Nähtävästi on niin että psykoanalyysi ja se käytännön analyysi ovat yhtä monimutkaisia kuin ovat ihmiset , melkein taustasta riippumatta. Ei persoonallisuutta voi kovin tarkasti määritellä ikinä. Silti voi olla että juuri epätarkkuus saattaa auttaa analyytikkoa osumaan oikeaan. Ihminen/ihmiset ovat jatkuvasti muuttuvia epätarkkoja olentoja. Heiluvat kuin tärähtäneessä valokuvassa.

Tässä ei ole minkäänlaisia syytöksiä tai tuomioita. En voi antaa anteeksi äidilleni eikä syissäni ole mitään epäselvää. Kuolleiden kanssa ei tarvitse yrittää varjonyrkkeillä. Äiti ei ole minkäänlainen objekti saati abjekti aivan vain siksi että häntä ei ole enää olemassa. Tietysti kuollut ihminen on poissa muutenkin. Tietenkään en ole minä ilman että äiti olisi joskus ollut olemassa. Isätkin ovat.

Keskustelen usein jonkun kuolleen kautta ihmissuhteista. Kristeva löytää pääaiheiksi Marguerite Duras’n teoksissa rakkauden ja kuoleman. Duras taisi kyllä olla vielä hengissä silloin kun Kristeva alkoi kirjoittaa analyysi-tekstejä uudesta proosasta. Kristeva näkee Duras’n traumatisoituneena ihmisenä. Ehkä hän ei niinkään kokenut hylkäämistä lapsena. Hän on enemmänkin III maailman puristukseen joutunut ihminen keskellä II maailmansotaa. Pakeni Ranskan Indokiinasta takaisin vanhempiensa maahan. 

Kun luin äsken Peter von Baghin Elokuvan historiaa, löysin myös Julia Kristevan miehen nimen: Philippe Sollers. Hän oli kirjoittanut Jean-Luc Godardin elokuvasta JLG – autoportrait de décempre 1994. Sollers on kuulunut maineikkaan Tel Quell-kulttuurilehden toimituskuntaan. 

Ehkä on mahdotonta saada myös Alain Resnais’ia käsitellyksi, mistä niitä leffoja löytyy? Von Bagh jätti  Duras’n melkein vain maininnalle. Yllätyin: Duras on näyttänyt tehneen kaikkiaan parikymmentä elokuvaa. Kuoleman tuttu on tehnyt työtä paljon. 

von Bagh kirjoittaa:

Äänet yössä ovat yhtä lailla muistin, kadotuksen ja menetettyjen mahdollisuuksien unenomainen kollaasi mutta myös kolonialismin mielenmaisema.

Kysymys on elokuvasta India Song (1974). En tiedä miten häntä on Ranskassa arvostettu, vai onko ylipäänsä. Duras vaikuttaa kyllä ihmiseltä, joka ei ole kovin paljon välittänyt siitä, onko hänellä suosiota. En ole nähnyt kuin yhden hänen elokuvistaan, tuon India Song-leffan. Se oli täydellisen tapahtumaton elokuva. Muistan sen, että musiikki häiritsi minua. Sen sijaan von Bagh pitää musiikkia hyvin tärkeänä. Elokuvien pitääkin olla häiritseviä!

Kristeva kuvaa Duras’ia tyhjäksi, hänen luomiseen tähtäävä tunteensa on tuska. Ihmisen sisin muodostuu suhteesta ensimmäiseen toiseen ihmiseen. Se on usein äiti. Ehkä Freud puhui varhaislapsuudesta, samoin esimerkiksi lacanistit, koska siinä tulee ensimmäinen vaihe suhteesta toisiin tai toiseen. Se on ratkaiseva sen vuoksi. Vauva kokee ensimmäisen hylkäämisen silloin, kun äiti lähtee muualle. Mietin mitä sitten tapahtuu vauvalle, jonka vieressä ollaan koko ajan? Tuleeko semmoisesta sitten täydellinen narsisti: jokainen tunne otetaan vastaan eikä torjuntaa tule ikinä?

Kun Kristevaa lukee niin kysymyksiä tulee jokaisesta lauseesta, melkein. Sen vuoksi tekstejä on hyvä lukea ja sen vuoksi ne myös ahdistavat. Ihmiset ovat tapauksina melkein aukottomia. Tosin ehkä analyytikot tapaavat sellaisia ihmisiä, jotka ovat jollain tavalla patologisia. Ehkä patologiat ovat jonkinlaisia kertomuksia? Mutta kertooko tarinan analyytikko vai se potilas? Sitä paitsi milloin alkaa sairaus, jos oletetaan että lapsi on syntyessään terve?

Usein ajattelen että jos Kristeva olisi noita tekstejä kirjoittaessaan tiennyt geeneistä kaiken sen mitä nyt tiedetään, ehkä hän ei olisi ollut psykoanalyytikko lainkaan. En kyllä tiedä minkälainen on tällä hetkellä psykoanalyysin maailma. 

Olen lukenut eniten Freudia, koska tässä talossa on paksu nide hänen tekstejään. Kristeva on vuosikymmeniä ollut tärkeä koska hän kirjoitti kirjan nimeltä Musta aurinko, joka käsittelee depressiota ja melankoliaa. Serkkuni maalasi taulun jonka nimi oli Musta aurinko, hänen isänsä kirjoitti kirjan nimeltä Musta aurinko. Musta aurinko on Johanneksen ilmestyskirjassa, jonka olen lukenut jo lapsena. Serkkuni isä kirjoitti myös kirjan nimeltä Tulipunaiset ratsastajat, joka sekin oli Johanneksen ilmestyskirjassa.

Kristeva kääntää Durasista puhuessaan huomionsa naisten väliseen keskinäiseen suhteeseen. Ne suhteet johtuvat vauva-tyttären ja äiti-naisen välinen suhteesta. Kristeva aloittaa pohdintansa puhuessaan Oidipus-kompleksista, hän kirjoittaa myös Sofokleen kahdesta Oidipus-näytelmästä, jotka ovat Kuningas Oidipus ja Oidipus Kolonoksessa. 

Durasista Kristeva sanoo:

Durasin tuotannosta puhuttaessa kyse on pikemminkin aina nostalgisesta saman tavoittelusta toisena tai toisen tavoittelusta samana kertojalle niin välttämättömän tuntuisessa narsistitisen kangastuksen ja hypnoosin arsenaalissa. Hän kertoo psyykkisestä pohjakerroksesta, joka edeltää toiseen sukupuoleen kohdistuvia valloituksia, ja sille perustuvat sattumoisin tapahtuvat ja riskialttiit kohtaamiset miesten ja naisten välillä. Tähän melkeinpä kohdunsisäiseen tilaan ei tavallisesti kiinnitetä mitään huomiota.

Ja siihen on omat syynsä. Sillä tässä heijastusten hautakammiossa identiteetit, ihmisten väliset sidokset ja tunteet tuhoavat toisiaan. “Tuhota, sanoo nainen.” Naisten yhteisö ei silti välttämättä ole villiyhteisö tai yksinkertaisesti vain tuhoava. Sidokset ovat pakostakin eroottisia ja niiden epävakaisuuden tai mahdottomuuden perustalta yhteisö luo kuvitteellisen yhteenkuuluvuuden ilmapiirin, joka saattaa osoittautua kepeän tuskalliseksi ja vääjäämättömän suruvoittoiseksi, sillä se upottaa narsistiseen vuolauteensa kaikki seksuaaliset objektit ja jokaisen ylevän ihanteen.

(Julia Kristeva: Puhuva subjekti, s.290, suom. Pia Sivenius)

Pitkä sitaatti on tarpeen koska kirjaa ehkä on hankala enää saada. Tuossa päädytään siihen, että naisten yhteisöjen onnistumiseen ei ehkä voi luottaa. Ne jotka ovat käyneet tyttölyseota, todennäköisesti tietävät mistä kaikesta kasvavien tyttöjen maailma koostuu. Se ei ole erityisen rauhanomaista. Mutta keskimäärin jotain kasvua tapahtui. Se taas johtui enimmäkseen muutamista opettajapersoonista, jotka pystyivät joskus edes vilahdukselta näkemään tytöissä jonkinlaista inhimillistä olemusta. Muistan hyvin väkivallan, jota sai väistellä. Sitä oli oppilaiden välillä enimmäkseen, ei niinkään  fyysistä, vaan henkistä nujertamista.

Koulujen kanssa on lopulta aika yksinkertaista. Joko niistä selviää järjissään, tai sitten ei. Tai sitten menee niiden läpi niiden koskettamatta oikeastaan ollenkaan. Ehkä tyttölyseoissa (poikalyseoita en uskalla edes ajatella) opitaan sitten enemmän sosiaalisia suhteita kuin opetushallituksen määräämiä aineita.

Osa Marguerite Duras’n LaivaNuit-kirjan teksteistä on tarkoitettu elokuviksi. Teksteissä itsessään on jo niin paljon kuvallista, ettei kameralla oikeastaan ole mitään tekoa:

Palasin takaisin huoneeseeni hyvin nopeasti kirjoittaakseni teille. Suljin ovet ja ikkunat. Seison tässä teidän kanssanne katsoen rantaa kuin ensimmäistä kertaa. Astuin kauemmas peilistä. Katson itseäni. Silmät ovat siniset, kuulemma, hiukset mustat. Näettekö? Siniset, silmät, mustien hiusten alla. Miten rakastankaan teitä, sitä miten näette minut. Olen niin kaunis, melkein itselleni vieras. Minä hymyilen teille ja sanon teille nimeni.

Minun nimeni on Aurélia Steiner. Olen teidän lapsenne.

Te ette tiedä minun olemassaolostani.

(Marguerite Duras: LaivaNuit, Le Navire Night et autres textes, 1979, suom. Kristina Haataja, Like 1997

Ohjaaja Alain Resnais kiinnostui Duras’n teksteistä. Syntyi elokuva nimeltä Hiroshima, Mon Amour. Mutta Duras’n leffoja voisi olla kiinnostava nähdä. Joissakin ihmisten on tyydyttävä tuijottamaan mustaa kangasta ja kuunneltava henkilöiden dialogia. Laajaa levitystä eivät tainneet koskaan saada. Näin Duras’ista tehdyn haastattelun joskus televisiosta. Hän oli siinä jo aika vanha, mutta vaikutti selväpäiseltä ihmiseltä. Suri sitä ettei juuri enää pääse kodistaan ulos. Katsoisin sitä haastattelua nyt vähän eri silmin.

Minulla on omassa käsikirjastossa paljon kirjoja, joiden kanssa olen kulkenut vuosikymmenet. Niitä lukiessa pääsee lähemmäksi esimerkiksi länsimaisen kulttuurin ydintä. Duras ja Kristeva ovat mielessäni aivan siinä ytimessä, ymmärtäviä ja tuntevia ihmisiä.

Näiden kirjojen lukemisen aikana posliinikukka riehaantui jo toiseen kukintaan kesän aikana. Syksy ei ole vielä tullut ja kun olen taas kotona niin tulen kulkeneeksi sen köynnöksen ohi. Puhun ääneen, koska kirjojen kanssa on keskusteltava. En tiedä mistä posliinikukka on ihmisten huoneisiin tuotu, mutta kukkien haju on huumaava. Tuommoinen haju on houkutellut lähelle varmasti kolibrejakin ja suuria värikkäitä perhosia. Pystyn kuvittelemaan lämpimien maiden aistimaailmaa, koska kesä on ollut kuuma. Lämpöä, hajuja ja makuja ei pääse etelässä pakoon minnekään. Ilmasto on muuttumassa nopeasti.

Silmät veneissä

Vesijumppa menee vuosittain niin, että uusi alku on elokuun alussa. Silloin uimahallissa on tehty remontit mitä on aiottu ja vaihdettu altaisiin vedet. Nyt oli oikein ankara jumppa. Oli ollut kuukauden tauko. Tiedän yleensä mitä pitää yrittää välttää, mutta jumppariflikka on tehokas ja asialla, niin että en halua myöskään olla laiska.

Ongelmani on edelleen sama kuin on ollut jo viisi vuotta: kropan vasen ja oikea puoli eivät oikein toimi yhdessä. Vasen ranne, polvi ja kylkiluut olivat rikki ja käyttökelvottomat vähän liian pitkään. Näppis ei ole sama vasemmalla ja oikealla kädellä. Vasen toimii summittain, aivojen ja sormien välinen automaattinen liike ei aina toimi. En voi ikinä olla varma siitä, että tulen kirjoittaneeksi mitä olen ajatellut. Vasemman ja oikean käden ero on selvä. Aivoissa vaeltelee vaikka mitä, voin hyvin kuvitella aivojen vasemman ja oikean puolen riitelevän.

Olin unohtanut että kyynärpää on ollut joskus kipeä. Nyt osuin jotenkin siihen. Ensin en saanut kättä ylös ollenkaan. Sitten kun sain, kyynärpäähän iski oikein kipu. Tätä ei olisi tarvinnut tulla. Vaikka olin tehnyt vaikka mitä mökilläkin ja ennen kaikkea kävellyt paljain jaloin, niin en tullut hakanneeksi klapeja, niillä oli kiirus ja sitä paitsi puut olivat massiivisia, umpikieroja koivuja, siis perheen miesten työtä. Olisi pitänyt tehdä se vesurihomma, mutta siinä vastusti auringon kuumuus. 

Ulkona oli vieläkin yli 30 astetta. En kestä kuumuutta. Mutta muistan kun paljon Suomea etelämpänä olin yhtenä kesänä töissä lehdessä. Silloin oli kuumimmillaan 43 astetta. Piti taittaa lehteä siellä kellarissa. Siellä olivat myös lämminvesijohdot. Kukaan ei tuonut lämpömittaria sinne.

Minulle annettiin ohje: liiku hitaasti, keskity siihen kuin uisit ilmassa! Yritin, mutta koko ajan tuli siihen tai tähän työhön deadline. Ei semmoista voisi kuumuuden vuoksi laistaa. Katselin kavereitani. Kuuma oli niilläkin, mutta ne ottivat hyvin rauhallisesti.

Matalapaine ilmestyi tänään, se kipuilee oman lisänsä tietenkin. Aamu lähti liikkeelle hyvin. Ei tarvinnut puhua kuin aivan vähän kenenkään kanssa. Pitäisi oppia olemaan torjuva. Jostain kummallisesta napista ihmiset osaavat minua painaa, kun torjuvuuden sijasta tulen hymyilleeksi. Ehkä tämä menee niin, että ei ole ylipäänsä välttämätöntä silittää ihmisiä vastakarvaan. Tuskin se erityisesti mikään pohjoismainen piirre on, vastakarvaan silittämisen automaattisuus.

Nyt kun yritän panna kyynärpäätä pöydälle, se onnistuu, mutta kun oikaisen käsivarren siitä, kipu oikein ulvaisee. Mutta se jumppa oli hieno juttu. Meitä oli yrittämässä jumpparin  rytmiin jotain 60-100 ihmistä. Ohjelma on tehokas ja kurinalainen, järjestelmällinen. Oletan että olkapää ajatteli mennä sijoiltaan kun piti venyttää käsivarsia tangossa niin että kroppa esitti semmoista laivan keulakuvapatsasta. Kokonainen rivi ihmisiä nousi uljaasti vedestä. 

Sanoin aivan äänettä auts. Onneksi nyt oli niin kuin useimmiten: kun jumppari tietää miten vesijumpassa tehdään liikkeet ja vastaliikkeet, niin harvoin niistä mitään hankalaa tulee. Seuraavana päivänä olkapää oli arka. Mutta en olekaan ikinä aikonut keulakuvaksi.

Yritin että entäs jos panen nyt kyynärpään pöytää vasten. Sitten jos liu’utan sitä, osun johonkin eri jänteeseen. En hirveän mielelläni haluaisi kortisonipiikkiä taas. En halua lääkärille enkä usko että mikään terveyskeskus tahtoo minua edes nähdä. Olen hankalassa iässä. Olkapää alkoi yhtäkkiä totella.

Nyt on rannalla uiminen kielletty, koska jätevesiputket ovat tohottaneet jätevedet suoraan merenlahteen. Kun kävin siellä läpi sen alueen, jossa on myös raiskio siinä lähellä missä viemäriputki, aloin miettiä että ehkä se puiden kaatomafia on liikutellut viemäriputkia, jos ovat olleet tielle. Vai oliko ne jätetty väärään asentoon ja sitten tuli se iso ukkonen ja satoi kaatamalla? 

On siis tänään mentävä katsomaan että miten asiat ovat. Jumppakaverin kanssa juttelin ja kerroin joutsenen poikasista, miten mahtavat jaksaa. Ne ovat jo isompia, mutta ei kai millekään eläimelle ole hyvä saada sisuksiinsa coli-bakteereja?  Kyllä moni siellä rannalla oli kiinnostunut laskemaan oliko poikasia yhtä paljon jätevesipäästön jälkeen. Ihmiset pitävät linnuista. Ja kun nämä ovat laulujoutsenia, niin ne eivät ole myöskään vihaisia. Ehkä täällä on lintujen seuraajia, jotka laskevat niiden määrän keväisin ja syksyisin? 

Olen luultavasti kirjoittanut Julia Kristevasta ennenkin. Kun kirjan nimi on Puhuva subjekti, niin tottakai olen sitten riippuvainen siitä, kuka suomentaa ja miten: puhuminen on myös kirjoitusta. Kaikki jotain vierasta kieltä osaavat eivät ymmärrä oman kielen rekistereitä niin kuin voisivat. Tällaiset esseekokoelmat ovat suomennosten kirjavuuden takia hankalia. Joudun tekemään töitä että käsitän mitä Kristeva (ehkä) sanoo. Tiedän kyllä että ranska voi olla täynnä korulauseita ja sanontatapoja, siinä voi olla monimutkainen viittausverkosto virkkeen sisällä, mutta suomeksi silloin pitää kirjoittaa suoraan ilman noita koristeita tai miksi niitä nyt pitäisi nimittää.

Kirjan viitteet kannattaa lukea. Niissä on usein ranskaksi asioita, ymmärrän usein jotain, koska olen lukenut latinaa koulussa. Tämä nimenomainen kirja vastaa monenlaisiin kysymyksiin. Aiheena on ihminen, joka on totisesti monimutkainen olio.

Olen lukenut vuosia, ainakin  yli 20 vuotta, Julia Kristevan kirjaa  Puhuva subjekti. Tekstejä 1967-1993 (Gaudeamus 1993). Yksi teksti tuli mieleen, kun ajattelin kyynärpäätä ja olkapäätä liikkeessä ja keulakuvaa. Ja mitä silloin tapahtui. Luulen että suurin osa vesijumppaajista tietää miltä tuntuu, mutta Kristeva kirjoittaa sen. Kirjoittaja puhuu hyvin täsmällisesti (nais)ruumiin muutoksista ja tuntemuksista: 

Ensiksi on raskautta edeltävä jakautuminen. Jonka raskaus tuo näkyviin ja pakottaa jatkumaan vailla ulospääsyä.

Toisaalla – lantio: painopiste, horjumaton maa, luja kivijalka, kömpelyys ja paino joihin reidet yhtyvät, eikä mikään siitä alkaen takaa niille kepeyttä. Ja toisaalla – yläruumis, käsivarret, kaula, pää, kasvot, pohkeet, jalat: pursuava eloisuus, rytmi ja naamio, jotka jatkavat sitkeästi keskuspuun korvaamista. Elämme tällä rajalla, ristinpuun olennot.

Essee olikin oikea herkkupala, Helena Sinervo suomentajana. Siinä oli kauneutta ja herkkyyttä, jota harvoin saa lukea. Se käsitteli äitiyttä, sitä kohtaa feministisessä ajattelussa, jossa psykoanalyytikko ja semiootikko Kristeva tuntui antavan itselleen luvan henkilökohtaisen kokemuksen kertomiseen. 

Jotain on tapahtunut kielitajulleni. Se on jollain lailla herkistynyt, melkein allergisoitunut. 

Pääsin sitten loikkaamaan toiseen juttuun ja se oli liittyi käsitteeseen khôra, johon törmäsin vahingossa. Se tuntuu kertovan jonkinlaisesta psyykkisen tilan muutoksesta, tai sillä kuvataan ihmisten välistä suhdetta, siis kommunikaatiota ja sitä myös miten paljon suhteessa on tilaa ihmisten välissä. Yksi perusjuttu on lapsen ja äidin välinen suhde, josta elämä lähtee eteenpäin. Tämä on Platonilta lainattu käsite, khôra, ja tässä käsittelee psykoanalyyttista teoriaa. Liittyy myös tietenkin semiotiikkaan.

Mutta ennen kuin pääsen tarkistamaan Platonin, siihen menee nyt aikaa. Olen iloinen siitä, että muinoin käymäni Lacan- lukupiiri on ollut tarpeellinen. Myöhemmin Kristeva osoittautuu Jacques Lacanin opponentiksi. Kysymys oikeastaan jo tuli käsitellyksi. Naisen ruumis (en ole oppinut sanomaan että keho) on muutoksen tilassa niin kuin kaikkien elollisten ruumiit ovat. Tämä kielenkin syntymiseen päätyvä essee (Puhuva subjekti) oikeastaan vain kertoo sellaisista asioista, joita satun näkemään vesijumpassa, kun ryhmä ihmisiä päätyy esittämään laivan keulakuvapatsasta. Patsasmainen asento oli sivutuote, pääasia oli saada ruumis venymään.

Jäin miettimään semmoista, että vieläkö jossain tehdään laivoihin keulakuvia? Sen muistan että Välimerellä näki puuveneitä, joiden keulassa oli silmä kummankin puolen keulaa. Silmien pitää kyetä näkemään karit ennen ihmistä, joka istuu siellä veneen takaosassa.