Lasisen pään lukemisia

Katson tanskalaista sarjaa, josta tulee mieleeni Munkin näytelmä Sana, vai oliko se Sanat? Muistaakseni se näytelmä meni jossain Tampereen teatterissa 1960-luvun puolivälin maissa ellei jo ennen. Joka tapauksessa siinä sarjassa on kysymys evankelisluterilaisen mielenmaiseman kummallisuuksista. Vääristymistä ja tuskaa on paljon, mutta eivät käsikirjoittajat ole tosikoita. Minusta sarja on käsikirjoitettu todella hienosti.

Elokuvasarjassa viitataan myös Sören Kierkegaardiin, jota en ole ikinä lukenut. Minulla on hänen kirjoittamansa Viettelijän päiväkirja kirjahyllyssä. Sen on suomentanut peräti V.A. Koskenniemi, joten tuskin voin syyttää huonoa suomennosta lukuhaluttomuudestani. Televisiosarjassa (jonka viimeinen osa tulee tänä iltana Ylen kanavalta 1) väitetään, että Kierkegaardia käytetään myös Tanskan yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Kuulostaa aika ihmeelliseltä tapaukselta, jos hän on filosofi. Ehkä hän ei ollut filosofi?

Hän kyllä on kertonut kärsineensä raskasmielisyydestä koko elämänsä. Hänen vanhempansa olivat hänen syntyessään aika vanhoja, isä 57- ja äiti 45-vuotias. Ehkä vanhempien korkea ikä on riskitekijä tulevalle lapselle? Nyt pitää sitten miettiä Kierkegaardia. Mutta mikä oli se tämän Munkin etunimi?

Otin yläkerrasta mukaan alakertaan slangisanakirjan. Pitää käydä joitakin juttuja Jennifer Eganin kirjassa Manhattan Beach vielä läpi, sitä kohtaa kun menevät  sotatarvikelaivalla jossain Mozambikin tietämillä. Vai olikohan se sittenkin Cape Hornin kohdalla? Siinä ihmiset luovat suhteen toisiinsa ja se tapahtuu kielen rekistereillä. Siis englannin. 

Sanakirja oli mustan pölyn peitossa. Täällä tuota pölyä on ollut kaikesta tästä rakentamisesta ja alkujaan siitä, että tekivät tuon täysin turhan uuden kadun läpi meidän kaupunginosaamme. Tämän kaupungin herrat ja rouvat käyttävät kaupunginosaamme läpikulkupaikkana! Täällä ei ollut tuon kadun rakentamisen aikaan edes thai-hierontapaikkoja!

Olen saanut istutuksi ensimmäistä kertaa tämän flunssan aikana aloillani ja  etsityksi noita tekstinpätkiä. Paitsi tuosta Websteristä löysin yhden: azimuth. Se on vissiin zeniitti. Tai sen vastakohta. Tässä kirjassa on paljon sanoja merestä ja laivoista. Mutta vielä parempi on se, että dialogin avulla Egan selvittelee henkilöidensä suhteita.  

Merimiehet ovat kamalia kiroilemaan. Elizabeth Seaman on sotatarvikelaivan nimi ja irlantilainen seilori on nimeltään Eddie Kerrigan. Hänen tyttärensä Anna esiintyy läpi kirjan. Eddie kyllästyi köyhään elämään New Yorkissa ja vain lähti. Oletan että hän on ollut merillä ennenkin. Ei edes Pearl Harborin jälkeen ole voinut olla niin, että kallisarvoisen lastin kuljettajina olisi ammattitaidotonta porukkaa.

Eddie hyppää tähän laivaan vuonna 1943 ja tulee takaisin vasta sairaalassa ja kuntoutuksessa oltuaan kun laiva on joutunut torpeedohyökkäyksen kohteeksi Mozambikin ja Madagaskarin välisessä salmessa. Laiva oli käynyt tankkaamassa Kapkaupungissa. Matkalla tehdään tuttavuutta ja Ed on ennen ollut matkalla yhdessä puosun kanssa, sen sijaan sähköttäjä on hänelle uusi tuttavuus. Sanailu on hienoa, siinä ovat kyllä käytössä englannin kielirekisterit hyvin rikkaasti, Sparks valittaa maidon vähäisyyttä:

”I’ll crawl across broken glass for a cup of milk like an opium addict for a pipe.”

”You might find opium better.”

     Sparks snorted. ”It’s bad enough needing food and sleep and cigarettes, having to drag this fucking leg around. I can’t afford a habit like that.”

”I’ve seen cripples in opium dens.”

” Sure you have − trying to forget that they are cripples! How’s that for smarts - you’ve got a brace for your fucking leg and a monkey on your fucking  back, and you think you’ve solved your fucking problem when all you’ve really done is stuck your head up your arse.”

(——)

”Your mother must have loved you, Sparks,” Eddie said.

”What on God’s green earth makes you say such a thing?”

” Just a hunch.”

”Well, you’d best taking those hunches of yours and stuffing them in your ear. My ma was the ward’s chief lush. She once puked in my bed trying to give me a good-night kiss! Holy mother of Christ, she was a pig, my ma, an absolute pig.”

” It’s a bad luck ” Eddie said. ”Talking that way about your mother.”

”The bad luck was having such a mother,” Sparks said.

Ja niin edelleen. Dialogi on elävää ja aivan ilmeisesti tähän yhteyteen sopivaa ja kohdallaan, tuntuu suorastaan autenttiselta. Mutta englannin rekistereitä on muitakin, esimerkiksi puosun korkeakulttuurinen tapa puhua. Hieno kirja varsinkin niille jotka ymmärtävät englannin erilaisia rekistereitä. Eikä tätä kirjaa lukeakseen niitä tarvitse erityisesti osatakaan, kunhan osaa oppia ja tuntee englantia nyt ainakin koulusta. Tässä puosun ja Eddien välistä dialogia:

”Making conversations has its uses, I will grant you, ” the bosun said. ”In the present case, however, the explanation strikes me as disingenuous for the simple reason that it ignores our unwavering acrimony. We are, as it were, beyond making conversations. Ipso post facto your statement cannot be taken at face value.”

”Do you talk this way to everyone?”

”What can be the purpose of your question, Third?” the bosun erupted, losing his bookmark and throwing up his hands in frustration. ”Do you intend it rhetorically or literally?”

”Literally,” Eddie said, not entirely certain of the difference.

Egan rakentaa tässä laivan miehistöstä pienoisyhteiskuntaa,  myös yhteiskuntaluokat näkyvät. Puosu oli mustaihoinen mies eikä tietenkään suostunut jalallaankaan astumaan Kapkaupungin apartheid-viidakkoon. Merimiehet eivät ole sokeita. Samalla kirjailija pohjustaa kirjan käännettä, joka tapahtuu siinä salmessa sitten. Saksalaiset sukellusveneet odottivat vielä tätä yhtä alusta. 

Laivan yhteisö on ehtinyt jo muodostua aika selväksi kun miehistö joutuu hyökkäyksen uhriksi. Egan ei tavoittele seikkailu- tai sotakirjan tarinallisuutta, mutta ehkä juuri sen vuoksi se näkyy ja sotakohtauksesta tulee elävä. Kirjan lopussa on pitkä lista eri arkistoja ja muuta taustamateriaalia, jota kirjailija on tarvinnut tämän kirjan kirjoittamiseen. Näin paksussa kirjassa on oltava selvä luuranko.

Tuskin kukaan nykyään valittaa rajojen rikkomista, genre-rajojen, romaaneissa. Toinen maailmansota alkaa olla historiaa. Sota suurimman osan aikaa kuuluu taustakumuna, lavastuksena New Yorkin satama-alueella, mutta sotatarvikkeiden laivaus oli oleellinen osa oikeata sotaa. Olin syvästi pettynyt kun tajusin, että rahtialusta nimeltä Elizabeth Seaman ei ollut olemassa ollenkaan. Googlaaminen tuotti viitteeksi vain Jennifer Eganin.

Potkaisin itseäni: kirjahan on romaani! Se ei ole tietokirja. Se kertoo, millainen oli maailmanlaajuinen sota, mutta romaani se on. Tässä tieto nivoutuu yhteen perheeseen.  Kirjan kannalta oli välttämätöntä että Eddie säilyy hengissä tavatakseen ensimmäistä kertaa vuosiin tyttärensä Annan. 

Luin kirjaa kovassa kuumeessa, pää oli alkuvaiheessa lasia ja jokainen liike sattui. Opin jollain hassulla tavalla välttämään silmien liikuttamista, siis jatkuvasti, muistin kääntää niskaani, en silmiäni. Nukuin ja näin omituisia unia ja heräsin ja rupesin lukemaan kirjaa uudelleen. Manhattan Beach on 438 sivun paksuinen. Siinä oli pitelemistä. Käsiä särki riivatusti, kuume kipuili ihan kaikissa nivelissä. Ja nyt sattuu niskaan.

On tärkeätä lukea kirjaa nyt, kun yhdeltä suurvallalta on katoamassa pohja typerän (poliittisen ja valtiollisen) järjestelmän myötä. Kyse ei ole ainoastaan presidentinvaaleista, kyllä ongelmat vaikuttavat perustuslaillisilta. Sellaista on ilmassa muuallakin. 

Tässä kirjassa näytetään sitä Amerikkaa, joka on antanut mahdollisuuden sekasorron kehittymiseen. Korruptio on pääosassa. Egan käsittelee sodanaikaista New Yorkia: vastakkain asettuvat esimerkiksi nuorten naisten tarve elää itsenäistä elämää ahneiden gangstereiden raivatessa tietä  kohti isompia omaisuuksia ja rikkauksia. 

Ja onneton Eurooppa − kaikki sen sodat! Olisi niin paljon parempi jos maailma tarttuisi yhdessä työhön ja ongelmat saataisiin ratkaistuksi. Nyt vähän kaikkialla, myös Aasiassa ja Afrikassa miljonäärikerhot rikastuvat, kun samalla pitäisi ruokkia satoja miljoonia ihmisiä ja olisi keksittävä miten sateet saadaan tulemaan jälleen. Maailman kaikki monsuunisateet! Ja on pelastettava pohjavedet!

Ilmasto muuttuu ja nopeammin koko ajan. Näistä on puhuttu jo 1960-luvulla. Kukaan ei ole halunnut kuunnella. Tai aivan joku pieni porukka ehkä. Sellainen jolla ei ole valtaa.

Seuraan jotain pääni aloittamaa linjaa, joka todennäköisesti liittyy uniin. Ehkä flunssavirukseni astui johtoon aivoissa ja käy väsytyssotaa, johon tietysti liittyy kaikenlainen surrealistinen aineisto? Illalla ennen nukkumaan menoa luin loppuun Melanie Kleinin kirjan Kateus ja kiitollisuus. Siinä käytiin niin paljon läpi unia ja varsinkin analyytikkoon liittyviä unia, että oma nukkumiseni oli taas katkonaista.

Ehkä lapset saavuttavat eheytensä vielä. Osaavat nukahtaa kaikessa rauhassa. Mutta entä Syyrian lapset, entä rohinga-kansan lapset? Heidän mukanaan kuolee tulevaisuus ja toivo.

Exit N

En tiedä miten tässä käy, yksinolemisessa, mutta on oltava taukoja. Iso miinus omassa olemisessani on syysmyrsky, jalkoihin sattuu ja käveleminen on hankalaa. Osaanpa sentään kävellä! Sitten ovat valot ja äänet ja puhe pukuhuoneessa ja vesijumpan aikaan lihasten kinnaus. Sauna ja vesi, aivan oikeita elementtejä.

Sitten voin istua tässä ja kirjoittaa. Pidän lohikäärmepuusta joka kasvaa tässä Papan kirjoituslipaston (Monumentiksi ristityn) vieressä ja on jo korkeammalla, ylimmät lohikäärmepuun pari tupsua, siis se nuolee kohta Malevitšin Punaista neliötä. Se Malevitš me löydettiin roskiksesta joskus parikymmentä vuotta sitten.  Kirjoituskoneen hakkaaminen oli ajoittain oikeasti raskasta. Tämäkin sattuu selkään ja niskaan, mutta aivot saavat tehdä enimmän työn nyt. 

Ajattelen lintuja, jotka lentelivät hätäisinä eilen talipalloille ja takaisin oksille. Ne tietävät ilman muutoksen paljon ennen meitä. Tämä on ylellistä. Minun ei ole tarvinnut olla liiterissä tekemässä polttopuita iltaa varten. Ei ole tarvinnut kantaa vettä navetan edessä olevasta kaivosta. Ei ole tarvinnut hoitaa lehmiä kuudelta aamulla ja sitten käydä vielä toisen kerran se sama läpi. 

Mietin vähän aikaa kuka oli radiossa puhumassa iltapäivällä kirjailijan kurjasta kohtalosta. Päätyi olemaan Antti Nylèn puhumassa kirjastaan nimeltä Häviö. Kirjan nimi kuulostaa Thomas Bernhardilta, jolla oli semmoinen kirja kuin Haaskuu ellei se ollut Hakkuu. Nylèn ei kyllä kuulosta yhtä  epätoivoiselta tai kyyniseltä kuin Bernhard, vaikka en ole kyllä kuullut hänen puhuvan koskaan, hän on kirjoittanut esimerkiksi kissoista hyvin lämpimästi. Mutta kyllä hän pohtii kirjailijan elämää ja maailmaa vähän synkästi. En ole varma siitä onko hän oikeasti synkkä, mutta onhan taiteilijassa ilman palkkaa jotain kummallista aina. 

Minä olen aina tiennyt että palkkaa ei tule, mutta entä jos ihminen on aivan tavaton lahjakkuus ja päätyy sitten tekemään työtään siitä huolimatta, että kukaan ei maksa palkkaa. Apurahat ovat ainut mahdollinen raha, koska kirjat eivät myy. Ihmiset eivät enää osta kirjoja. Sen lisäksi kirjakaupat eivät ota kirjoja myyntiin. On täysin sattumanvaraista kuka sattuu saamaan kirjaansa johonkin näkyville. Päädyn ajattelemaan, että taiteilijanpalkkaa ei voi olla, koska taiteilijantyötä ei voi konrolloida, se syntyy ihmisten päässä. Sitä paitsi se vie koko elämäniän. Maa ei tahdo niskaansa semmoisia ajattelijoita.

Mutta miten kirjastot enää pystyvät toimimaan kun kirjakaupatkaan eivät toimi? Ei ole olemassa enää kirjallisuuskritiikkejä ja loppui sekin kirjastojen kirja-arvio -julkaisu. En muista enää miksi sitä kutsuttiin. Arvosteleva kirjaluettelo? Olen niitä joskus selaillutkin, koska olen aina lyöttäytynyt kirjastovirkailijoiden seuraan, kun olen voinut. Se on fiksua porukkaa. 

Pimeyden aikaan kirjoitan paljon. Olen tyytyväinen itseni seurassa. Se ei tarkoita sitä että olisin tyytyväinen itseeni, mutta tarkoittaa sitä että en ole jatkuvassa ristiriitatilanteissa ja varsinkin motiivien suhteen. Olen oppinut menemään ulos ja tuulettamaan päätäni.  Kun meren rannalla tuulee, tuuli vie turhat jutut päästä pois. 

Mutta en muista lapsena ja nuorena kuulleeni, että kirjeiden tai päiväkirjan kirjoittaminen on jonkinlainen hyve ja kuuluisi jotenkin sivistyneeseen elämään. Olen ymmärtänyt että sivistys ei ole mitenkään korkeassa kurssissa enää. Mikä ihmisiä estää panemasta itseään viemäriin? Mutta kun puhuttiin lukutaidottomuudesta, niin puhuttiin siitä, että ihmiset eivät kirjoita kirjeitä tai päiväkirjaa. Miten mahtaa olla tutkimuksen laita?

Lapsi oli aamulla rantautunut Kuala Lumpurista. Tai jostain sieltäpäin. Sen päälle meni töihin.  Muistutin lasta Medvedevin Venäjän lukemisesta. Arvasin ettei se ole sitä kirjaa lukenut läpi. Laiskamato! Mutta kuulosti se täyspäiseltä silti.

Muistin sen elokuvaohjaajan eilen, Andrei Zvjagintsevin, ja ajattelin sitä elokuvaa nimeltä Leviathan. Se oli kovasti raamatullinen elokuva kyllä. Kysymys ei ole kumminkaan ortodoksikirkosta, vaan yleisinhimillisestä näkökulmasta. Siinä oli kertomus yhdestä perheestä ja sen tuhoutumisesta, mutta myös paljon enemmästä. Kun siinä oli kyse Kuollan niemimaan maisemista ja niistä ihmisistä siellä, niin se osuu lähelle. Se ei kuitenkaan ole maantieteellinenkään asia. Siinä perheessä perheen äiti tappaa itsensä. Perheen isä joutuu vaimon murhasta vankilaan, niin että syntyy vaihteeksi taas yksi orpo poika Venäjälle. Kukaan ei välitä.

Samaa teemaa Zvjagintsev käy läpi myös uudemmassa elokuvassa, jossa kuvataan keskiluokkaista venäläisperhettä ja nyt keskellä Moskovaa. Siinäkin lapsi tuhoutui. Satun tietämään jotain perheen sisällä syntyvästä vihasta. Joka jää henkiin, voi yrittää pysytellä erossa konflikteista. Suomi ei eroa perhejutuissa kovin paljon muusta maailmasta.

Olen miettinyt, millaisia isojen ihmisapinoiden yhteisöt ovat olleet. Ehkä niissä on ollut tappamista aivan yhtä lailla? Ajattelen tuota Venäjän ”oikeudellista nihilismiä” josta puhutaan tuossa Medvedevin Venäjä-kirjassa (kirjoittajat Susanna Niinivaara ja Hanna Smith, Siltala 2011). En tiedä mikä siinä hannaa, mutta ilmeisesti 500 vuoden aikana mitään kehitystä ei ole tapahtunut. Kyllä kai riippumaton, oikeudenmukainen oikeudenkäynti on yhteiskunnan yksi tukipilari. Ihmisapinoilla semmoista ei vielä ole ollut, vaikka kyllä kai isoilla apinoilla on aika kattava kielijärjestelmä itsekullakin. 

Surullista tämä on tietenkin ennen kaikkea. Venäjällä olisi vaikka kuinka hieno ja dynaaminen maa, ihmiset menisivät eteenpäin. Naapurihan se on kuitenkin. Eniten harmittaa, että en tiedä millaista kirjallisuutta siellä nyt kirjoitetaan. En usko että ihmiset ovat siellä kirjoittamista ja lukemista lopettaneet.

Kaikenlaisia on. Viralliset tahot poistivat melkein kaikki somalit täältä. Täällä on harmaata heidän lähdettyään. Sellainen elämä mitä ne pitivät! Ja värikkäät vaatteet, valopilkut! Ja lapset, joiden kanssa istuin portailla lukemassa läksyjä! Nämä ihmiset ovat köyhiä ja pettyneitä elämäänsä, siis suomalaiset, ja siitä sitten päätös poistaa somalit. 

Huomasin uutisista että myös Tanska on ajatellut panna ulkomaalaisia yksinäiselle saarella, Australia oli ensimmäinen. He eivät työnnä kaikkia sinne, vain sellaiset, jotka ovat tehneet jonkun rikoksen. Se iloinen Tanska jonka tapasin vuonna 1971 syksyllä on häipynyt. Vieraanväriset ovat uhka. Mutta kysymys on varmaan myös kielestä. 

Läheltä liippaa tuota ihmisapinalaumojen yhteisöllisyyttä. Joskus aina välillä olen miettinyt sitä Jane Goodall-tutkijaa, että ehkä hän on ihmisapinoiden kanssa kommunikoidessaan oikeasti ajatellut kohdanneensa jonkun entisen ”paremman” ihmisen. Kuitenkin hän on ehdottomasti puhunut heistä kuin kaltaisistaan, sukulaisista, arvostavasti. Hän tunsi ne simpanssinsa. Simpanssit eivät ole korruptoituneita.

Näinä aikoina olen ihmetellyt mahtaako hän olla hengissä enää. Amerikka on niin täynnä ääniä, että yksi ihmisapinatutkija ei ehkä kuulu enää. Ehkä tuuli kääntyy vielä, tulevat paremmat ajat.

Amerikasta kuului eilen että N oli kuollut muutama päivä aikaisemmin. Ajattelin tänä aamuna että ehkä hän on tullut katsomaan miten minä voin. Hymähtelin, mutta kuitenkin sanoin ääneen hänen nimensä. Uskovaisten mielestä kuollut on olemassa vielä jonkin aikaa sen jälkeen kun on kliinisesti kuollut. Minä en usko niihin juttuihin eikä uskonut myöskään N, joku pastori oli tullut katsomaan hoitokodin potilaita ja kysynyt haluaisiko N laulaa hymnin. N: "I've had enough religion!”, se nyt vielä puuttuisi, kun kuolemisessakin on hommaa!

N sanoi joskus pari vuotta sitten peruvansa ajatuksen, että asuttaisiin kaikki taas yhdessä. Ennen hän kyllä toivoi että meillä olisi yhteinen kommuuni uudestaan. Nyt hänen mielestään Amerikka on muuttunut kammottavaksi  ja painajaismaiseksi paikaksi.

N näki sen selvästi. Mutta vaikka hän olikin kuolemansairas, niin eivät aivot olleet vielä kuolleet. Hän oli aivan viimeiseen asti puhunut ystävien kanssa, sitten nukahti eikä enää herännyt. Ei juuri kipuja.

Nyt kun hän on poissa ja moni muukin siinä maassa on jo sairastunut, jotkut varmasti putoavat suorilta jaloiltaan, niin tuskin sinne on enää menemistä. Nyt ovat nämä maanjäristyksetkin. Alaskassakin järisi. Katselin eilen tietä joka oli romahtanut  ja Anchoragen kaupunkiin johtavaa vuonoa ja siellä vuonossa kulkevaa suurta kauppa-alusta, kiertämässä niemeä. Osin jääkansi vuonon päällä. Mutta kun on vuorovesi niin se rikkoo jäitä. Siksi siellä ehkä on sitten se satama.

Täällä on satanut yöllä lunta. Valokuvieni maisemat ovat aika varmasti nyt olemassa. Tämä on N-päivä. Noiden 50 vuoden takaisten ystävien olemassa olo on tärkeä sen takia, että he eivät edustaneet vain sattumanvaraista ystäväpiiriä, vaan kaikki tekivät työtä edistääkseen maailman oikeudenmukaisuutta. Jokainen meistä taisteli sen puolesta. Olimme hyvin  nuoria tietenkin.

Maailman tärkein projekti oli saada rauha tulemaan. Se oli yhteistä sen kaukaisen pienen maan, Vietnamin, ja minun ja ympärillä olevien muiden ihmisten mielestä. Siksi N oli sitä mieltä, että ei nyt kannata tulla. Eikä sitten enää ehditty nähdä.