Bruno Ganzin kuoleman jälkeisenä päivänä

Kuulo meni pois kaksi viikkoa sitten. Se ei ole palautunut ennalleen kuin aivan vähän. Mutta pääsin sairaalan korvapolille, missä lääkäri sanoi että äkillisiä kuulonmenetyksiä on ja ne voivat äkillisesti myös peruuntua. Korvan sisällä tai ehkä kallossa humisee aika ajoin lujaa. Äänet lainehtivat, joskus tuntuu että uppoan aivan hetikohta, herään keskellä yötä ja tolkutan itselleni että osaan uida.

Eilen kykenin joka tapauksessa ensimmäistä kertaa kuuntelemaan radio-ohjelmaa, mutta netissä. Isot stereot tuntuvat juuri nyt hajoittavan sanoja ja sanaketjuja liikaa. Normaali kokemukseni radiosta on tietenkin se, että äänisuunnittelijat eivät osaa tasapainottaa ääntä. Kuulovammaisista viis. Mutta musiikin kuuntelussa ei ole ongelmia. Todennäköisesti kuulen omiani, mutta se ei haittaa, kun en kerran opiskele musiikkia. Minulla on kyllä kuulokojeet korvissa, ilman niitä en oikein selviä mistään kuulemisesta.

Kuulovammaisilla on kaksiosainen hoitokäytävä, tai oikeastaan kolmiosainen. Ensin on päästävä terveyskeskukseen. Se tarkoitti marssimista kolme kertaa sinne ja takaisin. Puhelin oli tullut hyödyttömäksi. Kun en voinut yrittää sopia aikaa puhelimitse, oli käveltävä. Terveyskeskukset tai sairaalat eivät saa lähettää edes tekstareita. Joku semmoinen kuin kanta-palvelu saa. Ehkä siellä on jokin byrokraattinen kynnys? Pääsin aika nopeasti lääkärille. Korvapolia piti odotella toinenkin viikonloppu ja sitten pääsin sairaalaan. 

Kuulontutkijat ovat huippuihmisiä. Ne tietävät ja osaavat kaiken. Ne pystyvät antamaan ohjeita, ne lukevat suunnilleen kuuron ajatuksia. 

Lääkäri oli kiva, mutta ei se saa sille mitään että jos kuulo on mennyt 11-vuotiaana, niin sen saaminen takaisin on onnenkauppaa ja sitä paitsi olisin välttynyt siltä ellen olisi sairastanut kaikkia niitä lastentauteja (ei ollut rokotuksia!). Muistan oikein hyvin miltä tuntui kun hinkuyskän yskä ei loppunut millään ja luulin tukehtuvani. Muistan kun en pysynyt pystyssä kun sikotauti oli tehnyt päästä lasia, kuume oli korkea ja piti pidellä seinistä kiinni. Kesällä 1956 käytiin isän kanssa korvalääkärillä joka sanoi että hermo on kuollut toisesta korvasta. Toisessakin on huono kuulo. Hän sanoi optimistisesti että kun tyttö tulee vanhaksi, sitten tuota parempaa korvaa voi auttaa kuulokojeella. Ehkä sellaisia sitten oli jo, mutta ei lapsille? Sinä kesänä en kuullut enää saunasirkkaa, joka asui mökin savusaunassa.

Nyt kuulokojeet tekevät puheesta puuroa sillä lailla, että kuulostaa kuin puhuvien ihmisten kaulan ympärille olisi kiedottu muutama sihisevä käärme. Kahta erilaista korvaa yritetään saada synkroniin, ja seurauksena on paksuja ja viheltäviä s-äänteitä, vaikka puhuvat päät selvästi eivät käyttäneet sanaa jossa s-kirjainta edes oli. Saati se vesijumppakaveri joka yritti puhua minulle.

En ole tässä muutaman päivän epätoivon ja ihmettelyn välisenä aikana ehtinyt muuta arvella kuin  että ehkä tämä on nyt sitä kuuluisaa sähkötautia, joita maailman sähköyliherkät ja siis ilmeisesti luulosairaat ihmiset haluavat korjattavan. Miten sitä voi olla sähköyliherkkä ja pystyy silti istumaan lampun alla lukemassa? Ehkä nämä (useimmiten ilmeisesti naiset?) eivät vain yksinkertaisesti osaa keskittyä lukemiseensa? Mutta minä en käsitä mistä ne ässät tulevat. Näissä kuulokojeissahan on sähköpatterit. Ehkä ne lukuisat käärmeet sihisevät niissä? Mutta en ole ikinä ollut luulosairas enkä sellaiseksi aio ruvetakaan koskaan. Vanhenemisessa on muutenkin vaivansa.

Mutta. Eilen aamulla sain kuunnelluksi  Kalle Haatasen nimellä kulkevan radio-ohjelman. Sen esittely on tuossa alla. En yrittänyt niitä kahta kuulokojetta, vain yhtä. Se pelasi sihisemättä. Pystyin keskittymään ja puhe oli ikivanhasta asiasta, vapaasta tahdosta:

”Mitä on vapaa tahto? Tämä on filosofian klassinen kysymys, jota on pohdittu jo antiikista saakka. 

Vapaan tahdon olemusta on pohdittu niin filosofiassa, teologiassa kuin muissakin tieteissä.

Vapaan tahdon problematiikka kuuluu myös heikkotahtoisuus. Usein ihminen tietää mitä pitäisi tehdä mutta tekee silti jotain muuta. Mutta onko heikkotahtoisuus laiskuutta vai pahe? Onko heikkotahtoinen vastuussa heikkotahtoisuudestaan, jos ei kuitenkaan voi sille mitään? 

Vapaan tahdon ideaa ovat vastustaneet etenkin deterministit. He on pohtineet sitä, voiko täysin vapaata tahtoa ollakaan, koska ihmisten tekoja ohjaavat monet ulkopuoliset tekijät. Perinteinen determinismi lähti siitä, että jokainen tapahtuma on jollain tavoin seurausta siitä, mitä on ennen tapahtunut, ja ihmisen tahto ei voi tätä lainalaisuutta rikkoa. Mutta osa filosofeista on sitä mieltä, että determinismi ja vapaa tahto eivät sulje toisiaan pois. 

Akatemiatutkija Aku Visala on tutkinut vapaan tahdon olemusta ja sen yhteensopivuutta deterministisen ajattelun kanssa. Hän on nyt Kalle Haatasen vieraana.” (Ylen Radio 1 informaatiota)

Muistan kuinka isäni viimeisinä vuosinaan, kun vielä olin Suomessa eikä hän ollut vielä kuollut, äityi luennoimaan minulle filosofiaa, jota sitäkin hän oli jossain vaiheessa lukenut yliopistossa. Hän ei kyllä puhunut determinismistä, vaan fatalismista. No, aste-ero. Olin ilahtunut siitä, kun kuulin selvästi nuoren filosofitutkijan puheessa samanlaisia painotuksia kuin isälläni oli joskus 1960-luvun puolivälissä.  

Tämä Aku Visala käänteli ja väänteli milloin mitäkin puolta tuossa asiassa, eli mikä asettuisi vapaan tahdon esteeksi tai miksi semmoista edes pitäisi olla jotenkin niin vaikka että ”no voi olla että ihmistä kutsutaan laiskaksi kun hän tietää että keittiö pitäisi ehdottomasti siivota, mutta miten semmoinen yhtäkkiä tullut laiskuus ylipäänsä määritellään?” (en osaa äänittää radiosta mitään).  Jotakin tuon tapaista, kuunnelkaa itse.  

Hän (samoin kuin muinoin isäni) löysi jatkuvasti uusia puolia ihmisessä ja ihmisten tavoissa toimia. Ihmiset elävät ideamaailmoissa vaikka eivät sitä itse tajuaisikaan.  Ideoiden yhteyden tajuaminen tuo esille vähän täydemmän ihmisyyden sellaisessa mahdollisessa maailmassa, jossa ajattelu on nautinto ja olemassaolon keskus. 

Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Isän fatalismi johtui tietysti siitä, että hän oli silloin noin 45-vuotiaana loppuunkulunut ja uupunut. Hän oli ehkä tajunnut että tulee pian kuolemaan. Istuin hänen kanssaan vieraassa kaupungissa happiteltassa, hän oli saanut ensimmäisen infarktinsa joskus pari vuotta aiemmin. Oli hän ollut armeijassa sodan ajan lukuunottamatta Lapin sotaa, mutta ei siitä tullut prenikoita eikä asemaa. Vasta vuonna 1944 hän pääsi opiskelemaan. 

Se matka Jyväskylän korvalääkärille hänen kanssaan oli hieno. Matkustettiin linja-autolla ja junalla ja koko ajan puhuttiin. Siinä vaiheessa hän ei vielä puhunut fatalismista vaan siitä hienosta asiasta, että historia ja arkeologia senkun kehittyvät. Onnitteli minua siitä että olin syntynyt rauhan vuonna, koska tulisin näkemään ja ymmärtämään ja muistamaan enemmän kuin hän ikinä.

Isä sanoi tunteneensa sen korvalääkärin ennen sotia. Lääkärit eivät menneet sotimaan koska heidän piti olla hoitamassa vammautuneita sotilaita.  Sanoin että eivät kai aikuiset kaikkea hoida sotimalla, että jos sinä rupeaisit katsomaan rauhan kannalta asioita? En tiedä tuliko isän pää käännetyksi, mutta muistan että silloin hän hymyili. Hänellä oli vihreät silmät ja ne rupesivat kiilumaan kuin hämärässä kulkevan kissan silmät silloin kun hymyili tai oli hirveän innostunut. Kissan näki silmistä. Isä kun innostui niin siihen vihreään tuli hohde. Niin kuin se joku jalokivi joka on vihreä, en muista mikä.

Mutta tulin kokeneeksi eilen aamulla saman kuin monta kertaa yliopiston luennoilla kun luennoitsija oli innostunut aiheestaan. Maailma rupesi valkenemaan. Oli siinä hetkessä istuminen sen arvoista. Tiesi kuuntelevansa ainutlaatuista puhetta, jossa asia liittyy toiseen ja jossa filosofi tulee rakentaneeksi pitkän sillan tavallisesta lauantaiaamusta aivan äärettömiin juttuihin. 

Ennen kuin kuuloni romahti pysyvästi joskus parikymmentä vuotta sitten, pidin tapanani käydä kuuntelemassa luentoja missä niitä nyt vain pidettiinkin. Myös vanhassa yliopistossani, jos onnistuin löytämään joltakin tutulta tai sukulaiselta yösijan. Sitten tuli semmoinen aika, jolloin rupesin vaatimaan luennoitsijoilta täydellistä puhetta, tahdoin että filosofiasta, sosiologiasta tai taidehistoriasta puhuva hallitsee myös puhetaidon, että luennoitsijat ovat opiskelleet Demostheneen puhetaitoa. Ehkä he eivät silti mene myrskyävän meren äärelle pitämään puhetta kiviä suussaan. Niin kuin legenda kertoo. 

Ei siinä mikään auttanut. Kuulokojein päädyin kuuntelemaan radiota. Onneksi olen koko elämäni ollut kiinni Suomen yleisradiossa. Kuunnelmista oli vaikeampi saada enää tolkkua, mutta puheohjelmista nyt sentään. Mutta kyllä tämä Aku oli selvyydessään ja innostuneisuudessaan ehdottomasti niitä parhaita. On hyvä että meillä on Yleisradio. Minäkin pystyn ainakin toistaiseksi kuulemaan niitä juttuja. Ja onneksi on Areena, niin että en ole myöskään monelta suunnalta tulevan äänen, stereoiden, armoilla.

Mutta muistan hyvin vielä ajan jolloin saatoin istua kuulokkeet korvilla ja kuunnella pimenevässä elokuun illassa Avaruusromua. Kuulokojeiden päälle ei kuulokkeita saa. Radio oli pikkuinen taskuradio jonka appivanhemmat lähettivät juuri mökkiä varten. Se taisi olla lapsen lahjakorissa jonain jouluna, mutta hän oli kiinnostuneempi ehkä AC/DC:stä (?) tai Kiss-yhtyeestä kuin tylsästä radiosta.  Jos rock-radiota ei vielä ollut? Tai ehkä se ei noita yhtyeitä sattunut soittamaan? 

Avaruusromua on hieno ohjelma. Se tulee vissiin tänä iltana taas. Ellen etsi verkosta  Wim Wendersin leffaa nimeltä In weiter Ferne, so nah! vuodelta 1993. Siinä näyttelee eilen kuollut Bruno Ganz, tosin sveitsiläinen, mutta saksaa puhui kuten myös Wim Wenders. Olen nähnyt sen leffan kerran. Se on jatko-osa Wendersin leffaan Berliinin taivaan alla. Silmissä on häiriöitä myös, harmaakaihi on kasvamassa uudestaan. Mutta ehkä näen paremmin kuin kuulen.

Tälle nuorelle korvalääkärille yritin kuvailla mitä on synestesia vähän tämmöisen eideetikon kannalta. Kun kuulo loppuu, ihminen rupeaa näkemään hurjia juttuja. Ei siinä todellisuus mene jengoiltaan, se vain alkaa elää ja hengittää uudella tavalla.

Grossman ja nasiiri Simson

Tuntuu kummalliselta että joudun lukemaan paitsi päätäni niin myös kroppaani koko ajan. Siihen liittyy jännitys niskassa, ne vaikutukset ovat fyysisiä. Voiko päätään lukea? Ei kai mutta ei tämä ole kivaa. Vaikuttaa siltä että minulla on pää, jossa on aivot ja se toimii käskijänä, mutta eivät käskyt aina tehoa, koska jotain kautta tulee selkäruodolle tietoa, että nyt pitää yrittää torjua stressiä, vaikka sitä ei pääni mukaan olisikaan. Se liioittelee. Kuulo joka tapauksessa meni melkein kokonaan viikko sitten.

Päässä kyllä kohtaavat kaikki aistit. Sydän on yksi ylityöllistetty elin, joka menee rikki kun ei saa tarpeeksi happea ympäristöstään eikä liiku tarpeeksi. Tai ei syö oikein. Tuskin sillä hirveästi on tekoa tunteiden kanssa, paitsi siis stressin kautta. Mutta kun ei ole stressiä! Ja silti loppui kuulo.

Mikael Toppelius (1734-1821), Haukiputaan kirkko.

Wikimedia

Tämä Tuomareiden kirja on jännittävä, aukkoja täynnä koko juttu.  Kirjuri kirjannut vain kaiken tarpeellisen. Siinä näkyy hyvin omituinen maailma. Jumaliin uskotaan joka käänteessä. Se israelilaisten ( en tiedä kutsuivatko he silloin jo itseään sillä nimellä) Jahve on mustasukkainen, jos joku rupeaa palvelemaan Astartea tai Baalia. Juuri luin Gideonin yrityksestä saada Baalin ja Aseran palvelijat tapetuksi. Jahven tai Jehovan kansa yritti voittaa midianilaiset, amalekilaiset ja itäisen maan paimentolaiset. Tuomari Gideonin keräämät manasselaiset, asserilaiset, sebulonilaiset ja naftalilaiset soturit suunnittelivat midianilaisten jne. tuhoamista, mutta jumala tahtoi olla parempi ja karsi joukkoja. Jumala päätti valita ne vettä koirien lailla latkivat tyypit sotureiksi.

 Raamatun lista noiden pakanoiden jumalista on aika epämääräinen. Siinä lukee näin: 

Israelilaiset rikkoivat jälleen Herraa vastaan. He palvelivat baaleja ja astarteja sekä aramealaisten, foinikialaisten , moabilaisten, ammonilaisten ja filistealaisten jumalia. He hylkäsivät Herran ja lakkasivat palvelemasta häntä.

Vuoden 1933 Vanhan testamentin suomennos ei myöskään mainitse muita jumalia kuin Baalin ja Astarten. Jostain syystä tuossa käytetään monikkoa. Tarkoittaisi siis että sekä Baal- että Astarte-jumalia on monia? Ehkä jumalat ovat erilaisia eri heimojen parissa? Olin ymmärtänyt että aramea on kieli. Nyt kyllä alkaa kiinnostaa, oliko noita kieliä puhuvia rajattu oikein sopimuksin, oliko heillä rajamuureja? Mitä Raamatun kirjoittajat ovat oikeastaan tarkoittaneet jumalien palvelemisella? Hankalaksi tämän miettiminen tulee ihan vain sen takia, että yksityiskohtia ei anneta.

Minulla ei tietenkään ole aavistustakaan siitä, miten nimiä äännetään, tai mitä milläkin nimellä ylipäänsä tarkoitetaan. Uuden Raamatun suomennoksen (1993) viimeisillä sivuilla on kyllä karttoja. Mutta kartoissa ei näy olevan kaikkien heimojen alueita, Moab ja Ammon näkyvät. Ammonista tulee mieleen Ammon Ra, joka on käsittääkseni egyptiläinen jumala tai kuningas, mikä voi olla sama asia. 

Olen lukenut Raamatun vuoden 1965 kesänä. Kun alamarginaalissa on viitteitä toisiin Vanhan testamentin kohtiin, ne pitäisi käydä läpi. Mutta jos katsoo viitettä jostain muualta, niin sitten  vasta meneekin pyörälle päästään. Alan tajuta myös mitä tarkoittaa eksegetiikka. Onneksi minua ei ole missään vaiheessa yritetty pakottaa uskomaan mitään jumalia.  Ovat ne kyllä olleet ympärillä ja niistä on puhuttu. Kirkkohissaa pystyi lukemaan pitkinä kertomuksina.

Sillä tavalla David Grossman on kirjoittanutkin tuon kirjansa, kertomuksena, mutta myös kysymyksinä tarinan hahmoista (Leijonahunaja. Simsonin myytti. Suom. Kristiina Lampola, Tammi. 2006). Grossman on kirjailija. Juutuin tutkimaan yhtä ja samaa Tuomareiden kirjaa, mutta siinä oli sama juoni: Israelilla oli jumala, joka oli jatkuvasti tyytymätön kansaansa. Huomasin todella puhuttavan noista Israelin heimoista: Daan, Asser, Isaskar, Sebulon, David ja Benjamin. Ja muutamia muita, ne piti lapsena osata ulkoa. 

Simson on vasta Tuomareiden kirjan luvussa 13. Siinä käytetään syntyvästä lapsesta nimitystä nasiiri. Nimitys tarkoittaisi jumalalle vihkiytynyttä ihmistä. Sellainen kyllä on ”pyhä mies”, mutta saattaa se tarkoittaa jotakuta muutakin, joka työkseen vapauttaa israeliitit pakanoiden vallasta. Esimerkiksi soturia?

Israelilaiset ovat kovasti korkea-jumalisia, vaikka ovat aina asuneet muiden keskellä. Mahtoiko juutalaisilla sama juttu Jahven kanssa niin kuin kristityillä myöhemmin, että on lähetyskäsky ja kaikki kansat ja maat pitää panna kumartamaan juuri tätä yhtä jumalaa?

Tulin ajatelleeksi yhtä asiaa, joka selittäisi pluraalin tuossa ”baaleissa” ja ”astarteissa”. Voi olla kysymys ikonoklastisesta laista. Juutalaisilla ei ole jumalastaan kuvaa. Jos he sitten ajattelivat että kun Baalin alttareita ja niihin liittyviä esineitä on erilaisia ja kaikkialla, niin sitten ne ovat myös vähän erilaisia jumalia vaikka samalla nimellä. Kristityilläkin on ollut tekeminen että Mariaa ei yksistään hirveästi kumarrettaisi. Ehkä kysymys on sitten vain naisten asemasta?

Mutta Simsonin pitkät hiukset olivat hänen suojansa. Mikähän siinä oli? Niitä lettejä ei saanut leikata. Ja sitä paitsi: Simsonin tuomarin työstä ei puhuta mitään.

Tarina on vanhaa juurta: enkeli on ilmoittanut vaimolle että tämä pitkästä lapsettomuudesta huolimatta tulee raskaaksi ja että sitä lasta on hoidettava niin kuin hän käskee. Kun lapsen nasiiriudesta oli ilmoitettu jo äidille, niin ei voi sanoa että lapsi, Simson, olisi itse vihkiytynyt. Jostain syystä, jota syytä David Grossman ei mieti, Simson saa kuitenkin olla kanssakäymisessä naisten kanssa. Ja käyttääkin oikeutta hyväkseen.

Simson löytää ensimmäiseksi filistelialaisen naisen ja pyytää isäänsä hankkimaan hänelle vaimoksi. Vanhemmat protestoivat, koska heidän mielestään vaimon pitää olla omaa heimoa. Filistelialaisilla on eri jumalat. Simson ei saa koskaan leikata hiuksiaan. Hiuksissa on joku taika.

David Grossman sanoo että Simsonilla oli kahdeksan isoa lettiä. Tai seitsemän. Sitten vaimoksi ei tullutkaan se filistelialainen vaan  joku toinen ja sitten vielä Delila. Delila onnistui keksimään lettien salaisuuden, filistelialaiset tulivat, Simsonin silmät puhkaistiin ja hänestä tehtiin orja.  Hän onnistui kumminkin romauttamaan kaupungin portit ja paljon ihmisiä jäi alle.  Ihmiset olivat tulleet katsomaan kun orjia kiusattiin. Ihmisiä kuoli nyt enemmän kuin hän oli koskaan ennen saanut surmatuksi. Ja hän oli surmannut hirveän lauman vihollissotilaita heiluttamalla aasin leukaluuta.

Vaikuttaa siltä että Simson oli lähinnä soturi. Hänet tunnetaan siitä että hän repii leijonan kappaleiksi pelkästään käsillään. Mehiläiset tekivät pesänsä leijonan raatoon. Simson kulki sitten myöhemmin samaa reittiä ja löysi mehiläiset ja vei niiltä hunajaa. Hunajan hän vei käsissään vanhemmilleen, jotka nuolivat sen hänen käsistään.

Tätä yksityiskohtaa Grossman pitää tärkeänä. Ehkä siinä on kyse erityisestä suhteesta lapsen − jo miehen silloin − ja vanhempien välillä. Grossman pitää kohtausta kauniina ja liikuttavana. Vanhemmat nuolemassa hunajaa lapsen käsistä! Ehkä tässä vain kerrotaan yksinkertaisesti siitä, että vanhemmat rakastavat sitä lastaan? Ehkä se tarkoittaa myös luottamusta? Jostain syystä Simson ei kertonut vanhemmilleen leijonan tappamisesta. 

Grossman on tutkinut asiaa, hänen pohdintansa vaikuttaa jonkinlaiselta kansatieteelliseltä pitkältä esseeltä. Nyt sattuu olemaan niin että suomentaja on ollut tarkka viitteiden pitäjä. Luotan suomentajaan joka kirjoittaa näin:

Juutalaisten suhde nasiiriuteen on ambivalentti. Toisten mielestä se edustaa niin korkeaa henkistä tasoa, että kaikki eivät voi saavuttaa sitä. Näin esimerkiksi profeetta Aamos: ”minä herätin teidän pojistanne profeettoja ja nuorista miehistänne nasiireja.” (Aamos 2:11”, ja  Talmudissa rabbi Eleazar (Bavli ta’anit 11a). Toisten mielestä taas askeesin harjoittaminen ja erottautuminen maailmasta ovat suuri synti: esimerkiksi Talmud-oppinut Shamuel sekä rabbi Eleazar Ha-Kappar (Ta-anit 11a).

Sitaatti kertoo että suomentaja tuntee myös juutalaisuutta, eikä pelkästään osaa hepreaa. Ratkaisu on erinomainen: ensimmäiseksi tulevat Vanhan testamentin jakeet, ne jotka kertovat Simsonin tarinan. Sitten tulee David Grossmanin pitkä essee, oikeastaan tutkielma, siitä mitä mahdollisesti myytti kertoo. 

En ymmärrä miksi en muista kuulleeni Tammen sarjasta, jossa käsitellään myyttejä.  Tässä listataan hyviä kirjailijoita: Chinua Achebe, Karen Armstrong, Margaret Atwood, A.S. Byatt, David Grossman, Milton Hatoum, Natsuo Kirino, Alexander MacCall Smith, Tomás Eloy Martínez, Viktor Pelevin, Ali Smith, Donna Tartt, Su Tong, Dubravka Ugresić, Salley Vickers, Jeanette Winterson. Jostain syystä en ollut hereillä, koska taatusti tästä on kirjoitettu. 

Oli hyvä idea lukea ensin Juudas, Amos Ozin viimeinen suomennettu kirja, ja sitten tämä kirja. Kummassakin tutkitaan vanhoja tekstejä. Ehkä kyky uppoutua vanhoihin hepreankielisiin teksteihin on oleellinen osa juutalaisuutta. Suomenkin synnyttämiseksi piti luoda ensin eepos. Kalevalan kerääjiähän oli muitakin kuin Lönnrot. Uskomukset ja myytit ovat oleellista aineistoa oli sitten kulttuuri  ja kieli mitä tahansa ja missä tahansa.

Tässä Grossmanin opuksessa näkyy kyllä myös kirjailijan herkkyys löytää tarina ja sen vahvat osat, käännekohdat ja ristiriitaisuudet. Siksi se Grossmanin pitkä tutkielma tarvittiin tuohon. Minusta on hienoa että hän löysi syitä analysoida Simsonin lapsuuden perhettä. Hän ainakin yritti päästä parin tuhannen vuoden taakse. Kaikki semmoista yrittäneet tietävät että ei siinä ikinä täysin onnistu. Ajat muuttuvat aina.