Valokuvia ja muita vahvoja kuvia

Etsin yhden vanhan valokuvan henkilöä. Tiesin sukunimen. Ja etunimi oli kadoksissa,  mieleen tuli aivan ensimmäiseksi Esko, koska vanhempien kirjojen kirjahyllyssä oli Nummisuutarit. En ole kyllä sitäkään lukenut koskaan. Lukemattomia kirjoja tulee varmaan aina olemaan enemmän kuin luettuja.

Arvelin että ei voi olla Esko, koska nimi oli niin näkyvissä. Sitten kurkistin äidin kirjoittamaan lapsuus-muistokirjaan (Elämän aamun auetessa) ja siinä sanottiin että yksi kummi oli Esko. Tiedän että se on hän siinä kuvassa. Minulla ei ole sitä kuvaa missään kansiossa, vaan sen on joku ottanut tätini kameralla. Vuosi on todennäköisesti ollut 1944. Isä ja äiti ovat siinä keskellä, kaikilla on sotilaspuvut, siis miehillä, mutta ei enää niitä hihamerkkejä tai niitä väkäsiä kauluksissa.

Se kuva pitäisi skannata ja suurentaa. Sitten siihen pitää taakse saada nimet. Pitää löytää oikeata mustetta joka säilyisi. Mutta pelkään sitä valokuvaa. Siinä näkyy niin selvästi mitä tulee tapahtumaan. Pappa on selvästi sairas. Katse on hengetön. Mamma näyttää onnettomalta. Samoin se toinen täti, jonka kanssa olin kuvassa sitten kuusi-seitsemän vuotta myöhemmin.

Kummisetä yrittää hymyillä. Hänen edessään vinosti vasemmalla on Eevi, Mamman veljen- tai siskontyttö, isän ja sedän ja tätien serkku. Kameran omistanut täti on nuori likka ja ja katsoo äitiä ja pitää kukkakimppua kädessän isän ja äidin takana. Hän on selvästi innostunut nuoresta rakkaudesta.

Mutta en nyt kyllä tiedä, tuleeko kuvasta skannaamallakaan isoa. Se on niin dramaattinen että soisi sen onnistuvan. Mammasta on olemassa myös iso valokopio, jossa hän istuu keinutuolissa talossa, jonne hänen piti muuttaa yksin kun Pappa kuoli. Mietin sitä kuolemaa. Hän ei ole ehkä tajunnut kuolevansa. Todennäköisesti vanhapari ei saanut keskustelluksi elämäänsä valmiiksi ennen kuolemaa.

Ajattelen hänen sairauttaan. Isä ja hänen vanhempi siskonsa olivat varmoja siitä, että hän ei enää kestänyt kolmatta Suomen sotaa. Hän oli pasifisti eikä sellaisen ihmisen elämä ole ollut helppoa.

Katsoin sitä kuvaa. Sitten katsoin Paukkulan kuvaa vuodelta 1942 tai niillä main. Se ei ole kulissi. Siinä meidän suuren perheen olohuoneen salissa on ikkunan edessä isot pylväät. Pylväitä pitkin kiipeää joitakin oikeita köynnöksiä. Ehkä se on posliinikukka? Ehkä aivasteluistani huolimatta pidän sen vahvasta tuoksusta, koska tunnistan sen? Sitten siellä on vielä takarivissä Osmo, se toinen kummini.

Skannaus onnistui, mikä on kyllä omituista. Viimeksi kesti kauan ennen kuin skannaus lähti käyntiin. Ei siinä mitään vikaa ollut, olin tyrkännyt jonkun namiskan väärään paikkaan. Mutta näin väärin siitä pienestä kuvasta: kameran omistajatar ei hymyile, vaan katsoo vakavan näköisesti äitiä. Vuodesta olen sikäli varma että sotilaspukuja tuskin enää käytettiin kovin paljon myöhemmin. En minä sotilaspukuja tunne, tietenkään.  

Paavolaisen Synkästä yksinpuhelusta opin sen, että kaikilla oli yleensä aina sotilaspuku. Tuskin niitä kaulusväkäsiä on otettu pois vaikka olisi vielä ollut joku työ jossain varuskunnassa esimerkiksi.

Tulee mieleen myös toinen kysymys. Mikä oikeastaan on rakkauden merkitys? Sitä on vaikea nähdä tuosta kuvasta. Se keskuspari, kyllä, isä ja äiti, mutta kun tietää että isän vanhempi sisko oli ollut sotaleskenä jo 3-4 vuotta. Mamma ja Pappa eivät ole kovin onnellisen näköisiä. Leski-täti näyttää uupuneelta.

En ymmärrä missä tuo kuva on ollut. Miksi minulla ei ole sitä? Kuvia on paljon, mutta tuollaisia paljon puhuvia on aika vähän. Voisin kuvitella että kamera on vältellyt tuota taloa ja asuntoa. Kyllä muutkin kuin perhe ovat tienneet missä kunnossa Pappa on.

Olavi Paavolaisen dandiys ei ehkä ollut sillä lailla kukoistuksessaan sodan aikana kun kaikki kärsivät, hän asui samassa talossa, mutta ei tervehtinyt perhettä. Kun en itse ole häntä nähnyt, niin en tiedä. En ole tavannut ketään muita kuin muutamia vanhoja Kiilan jäseniä, kun olin tädin kanssa vappulounaalla joskus kauan sitten Helsingissä. Ne vaikuttivat mukavilta ja aivan tavallisilta ihmisiltä. Voi tietenkin olla että jostain syystä dandyn olemus on ollut tädin mielestä käytöshäiriöön viittaava asia. En tiedä.

Tädin kanssa tulin aivan pieneksi osaksi jotakin sotaa edeltänyttä aikaa, viimeiset vapaat vuosikymmenet ennen sotaa ja sen jälkeen tulevaa rutistusta, että ihmiset selviäisivät jotenkuten pula-ajan läpi hengissä edes. Turtiainen vaikutti mukavalta vanhalta sedältä. Vasta paljon myöhemmin sain tietää että hän oli ollut turvasäilössä siinä vankilassa, jonka pihapiirissä asuin aivan pienenä. En tiedä saivatko poliittiset mitään ylimääräisiä kävelylenkkejä itselleen. Eniten he olisivat varmaan tahtoneet kirjoja.

Suomessa oli sodan jälkeen väkivaltapiikki. Muistan kun pyykkituvan naiset päivittelivät raakoja murhia ja olivat tyytyväisiä siitä että murhaajilla ei ollut työoikeutta. Silti moni nainen huudahteli niitä raakoja murhaajia. 

Ehkä siellä on vaikuttanut oikeasti pelko. Mutta en muista itse tunteneeni sitä, sen kyllä että oli joskus ikävää, kun Pekan äiti vei lapset matkoille sinä pääsiäisenä ja seuraavanakin. Ihmiset matkustivat toiseen päähän Suomea lomillaan.  Niin minunkin perheeni matkusti kesälomilla.

Sitten ajattelen että eivät kai ne pyykkituvan naiset ole voineet oikeasti pelätä. Ne olivat kaikki olleet lottina sodassa tekemässä jotain, vähintään Taivaskalliolla vartioimassa taivasta niin kuin minun äitini. Ja jos eivät olleet, olivat kotitaloissaan ajamassa tukkeja metsästä, että saatiin talveksi ruokaa. Se minulle kerrottiin että kaikki kutoivat sukkia ja villapaitoja rintamalle.

Minä en osaa kutoa sukkia tai lapasia. Tein kaikki kavennukset aina väärin koulussa ja harmaa villa tuhriutui tummaksi, koska käsitöitä oli kaunokirjoitustunnin jälkeen ja sormet olivat musteessa. Opettaja  antoi numeroksi viisi. Kaunokirjoitusvihko oli täynnä mustetahroja, joten kädentaidon numerot laskivat keskiarvoa. Minulla ei ollut minkäänlaista tulevaisuutta. 

Kun luin joskus keväällä Günther Grassin Grimmin Sanat-opuksen, niin ajattelin paitsi kaikkia niitä saksan sanoja myös samojen veljesten kokoamia satuja. Niissä miltei aina joku jahtaa pieniä lapsia. En tiedä mitä ne pyykkituvan naiset pelkäsivät, mutta sen olin jo ymmärtänyt että olen samaa sukupuolta. Vankilaystäväni Pekka ei tuntenut tarvetta istua kuuntelemassa niitä naisia. Me  juostiin ja ja pelattiin potkupalloa.

Näin televisiosta Jean Cocteaun elokuvan Orfeus. Huomasin että elokuva pitää nähdä kyllä ehdottomasti ainakin alkuunsa kerran viikossa. Sitten ehkä kerran kuussa. Se näkyy olevan useammassakin paikassa netissä. Tosin ei suomeksi tekstitettynä. 

Kieli oli kaunista. Mutta siinä surrealistiporukassa oli paljon kielen käyttäjiä, myös Cocteau. Tuota elokuvakokemusta pitää nyt miettiä vielä paljon. Leffan valot ja varjot olivat juuri sitä mitä muistan lapsena valvoessani nähneeni katossa. Hienointa oli tietysti ajan käsittely, se ei ollut mikään aikakausi, eikä voinutkaan olla.

Aikuisten satu? Siinähän kuollaan oikein lahjakkaasti ja sitten herätään taas henkiin saman tien. Elokuvassa on laulaja-runoilija Juliette Greco, Juliette Kreikkalainen.  Muistan hänet 1950-luvun lauluista. Kreikkalaisissa näytelmissä kuollaan, mennään Haadekseen ja sitten tullaan sieltä pois jos jumalat antavat luvan.

Orfeus lupasi olla katsomatta Eurydikea. Kun he lähtivät pois,  Eurydike pani kätensä Orfeuksen hartioille siinä leffassa. Niitä paikkoja joihin ihmiset joutuivat takaisin, vaihdettiin koko ajan. Sillä sinänsä ei ole merkitystä, ne paikat tuntuivat merkityksellisiltä joka tapauksessa. Kuvauksellisia rauniotaloja, tiilikasoja ja semmoista.

Kun olin 15-vuotias, onnistuin näkemään Mustan Orfeuksen. Olin kerta kaikkiaan haltioitunut. En usko että olisin käsittänyt kaikkea mitä Cocteau pani leffaansa vielä silloin. Marcel Camus taisi hänkin olla ranskalainen, mutta Mustassa Orfeuksessa ollaan Rion karnevaaleissa. Se idea toimi oikein hyvin, koska siinä kuvataan kuolemaa ja rakkautta. Ne ovat aina lähekkäin. Mustassa Orfeuksessa rakkaus oli ensirakkkautta, mutta Cocteaun Orfeuksessa avioliitto oli vaarassa Orfeuksen vaeltelujen vuoksi. 

Surrealistit ovat aina nauraneet kuolemalle. Tietysti Camus’n leffa oli monella tavalla romanttisempi, mutta romantiikkaa katkoi Camus’n halu nähdä Brasilia kulttuurien kiehuvana keitoksena. Siinä on pitkä episodi Bahian maakunnan afrikkalaisesta uskonnollisesta riitistä, jossa annetaan eläinuhri. Se on se manala jonne Orfeus menee. Elokuva on vuodelta 1960 ja jo silloin tajusin että Camus oli saanut tallennetuksi jotain hyvin ainutlaatuista.

Cocteaun porukka on älyllisempää lajia. Surrealisteja ovat, tietenkin. Monet vitsit menevät nopeasti, esimerkiksi sen kulttuurikapakan mellakka. Siinä on todennäköisesti jotain 1950-luvun politiikkaan liittyvää jota on vaikea muistaa enää. Kuinka moni muistaa Algerian sodan ja OAS kampanjoi pommiattentaatein vähän kaikkialla?   

Mutta Cocteaun surrealistisissa maisemissa alettiin mennä eksistentialistiseen suuntaan jo.  Siitä kertoo erityisesti se että Juliette Greco oli mukana. Piti nyt ainakin tajuta että kuolleista voi herätä ja ruveta taas toimimaan niin kuin ennenkin. Sen lisäksi kuolema on tässä leffassa nainen, Camus’n leffassa se on mies, kaunis ja pitkäsäärinen, muistaakseni pituushypyn Olympia-voittaja, mustaihoinen hänkin.

Nämä Orfeus-leffat tehtiin 10 vuoden välein, Cocteaun vuonna 1951 ja Camus’n 1960. Suomessa ilmestyi Eeva-Liisa Mannerin runokirja nimeltä Orfiset laulut vuonna 1960. Näin Manner kirjoittaa Eurydikena:

Kuin pelto kaipasin tuulta

tähkistä uneksien,

ja yhä olen tyhjä.

Vain musiikki

kulki ylitseni

kuin lento,

tuulen kuvitelma.

Miten hauras on lyyra

naisen toveriksi!

Me tarvitsemme myrskyn.

Täällä tuulee nyt kolmatta viikkoa. Ei ole satanut. Pyykit kuivuvat hitaasti, yöllä on kylmä.  On aika lähteä paikkaan jossa tuuli suhisee puissa. Kaupungissa on liian vähän puita. Rakennukset eivät huoju. Mutta merellä on varmasti myrsky. Saisi sataa, oikein kunnolla.

Ajan arvailua

Kun olin lapsi, vanhat ihmiset lukivat aina pitkään ja hartaasti päivän lehteä ja kertoivat kuka oli kuollut. Naisten kuolemaa päivittelivät eniten. Kun he olivat paljon minua vanhempia, niin ajattelin että puhuivat ylipäänsä kuolemasta koska se on se viimeinen juttu. Sellainen päiviteltävä asia. Että sekin meni! 

Pitäjän on täytynyt olla pieni, koska isoäiti ja täti tunsivat kaikki kuolleet. Sitten muistin että ihmisiä on ollut vähemmän. Sairaudet veivät paljon ihmisiä jo lapsina. Tädillä oli tulirokon jälkitautina sydäntauti. Ei ollut rokotuksia vielä.

Vaikuttaa siltä että kuva on otettu ulkona. En tiedä miten on mahdollista että en ole nähnyt kuvaa ennen. Sain laatikon muutama vuosi sitten, suurin osa kuvista oli  isän nuoremman siskon kuvia. Mutta muutama kuva on isompia, valokopioita. En tunnista käsialaa, niin että en tiedä kenellä on ollut alkuperäinen kuva. 

Kaikki kirjekuoren kuvissa  näkyvät paitsi minä yhdessä kuvassa ovat kuolleet. Kuvissa on myös yksi 100-vuotiskuva, isän isoisän kuva. Se kuva on otettu vuonna 1947.

En tiedä miksi joku halusi että saan nämä kuvat. Siellä on paljon selviä kuvia, eikä ole enää muita kuin minä, joka osaa sanoa keitä valokuvien ihmiset ovat. Nämä liittyvät kahden suvun historiaan. Mutta valokuvaaja on ollut tätini. Sen vuoksi kuvia pitää katsoa vähän tarkemmin. Jokaisella kuvalla on syynsä. Kuvien teettäminen maksoi paljon, niitä ei otettu pelkästään huvin vuoksi. Ne olivat tärkeitä, koska muisti sai niistä ruokaa.

En osaa myöskään nyt liittää mitään suuria tunteita noihin kuviin, paitsi että on outoa olla ainut joka pystyy sanomaan keitä ihmiset ovat. Aikaa on kulunut. Ja kuvissa olevat ovat vähintään edellistä sukupolvea.

Sen näen että kun olen  tädin kanssa samassa kuvassa, niin olen surkean, laihan ja elämän alkuun pettyneen 6-vuotiaan minäni aivan aito kuva. Katson poispäin, luen senaikaisesta itsestäni sellaista, että en ole halunnut olla ympäröivän maailman kanssa missään tekemisissä. Muistan että osasin jo aivan pienenä mennä kokonaan pois, johonkin sellaiseen tilaan jossa en ollut kenenkään kanssa, mutta en oikeastaan myöskään mitenkään itseni sisällä.

En muista kuvan ottamista. Mutta muistan sen, että isän nuoremmalla siskolla on ollut kamera. Kamerat eivät olleet halpoja.

Miksi hänellä oli äidinisän Sortavalassa otattama kuva? Nuorimies on siinä merimiespuvussa. Hänhän seilasi kauppalaivoilla, lähetti kotiinsa postikortteja. Takana lukee että ennen vuotta 1918. En tiedä miksi juuri ennen sitä. Ellei sitten ole niin että sen jälkeen kaikki muuttui.

Sitten muistan yhtäkkiä, päivää myöhemmin, että se kuvaaja-täti  ja äitini pitivät toisistaan. Isän sisko oli äitiä nuorempi, mutta ei aivan hirveän paljon. Jäljelle jäänyt perhe asui juuri rakennettua taloa  ja serkku kävi metsän rajassa näkyvää kansakoulua. Muistan kun katsoin yläkerran makuuhuoneesta ja odotin koska hän tulee koulusta. Se maisema oli kaunis alkusyksyn lämpimässä. Syksyn sänkipelto siinä ikkunan alla loisti valoa.

Merkintöjen täytyy siis olla isän nuoremman siskon käsialaa. Äiti on ilmeisesti antanut vanhemmistaan saamansa kuvat ja  kameran omistanut on ottanut kopiot. Silti ihmettelen että en ole missään ennen nähnyt näitä kuvia. Minun ja  toisen tädin kuva on vuodelta 1951, en muista kuvan ottamista, mutta isoisän eläkeläistalo valmistui vuonna 1947,  siellä talossa jäljelle jäänyt suku kokoontui. Missähän kuvan nega mahtaa olla? 

En ole mitenkään erityisen morbidi, mutta piti avata tuo kirjekuori, kun luin että runoilija ja suomentaja Kirsti Simonsuuri oli kuollut. Ajattelin häntä ja avasin kirjekuoren, jossa olivat valokopiot sukulaisistani. Piti saada silmäni johonkin, josta oli aikaa. Ajan kulku ei tunnu lineaariselta. Sen kulku on kuin seinäkellossa jonka patteri alkaa loppua. Viisari kulkee milloin nopeasti, milloin hitaasti. Kello menettää rytminsä. Sen pitäisi mitata aikaa, sekunti kestää yhtä kauan kuin jos sanoo ääneensä yk-si.

Yläkerrassa on hänen suomentamansa Aiskhyloksen Oresteia, se suomennettiin teatteriryhmä “Raivoisien ruusujen” esitystä varten. Näin sen esityksen. Se oli osan aikaa jonkinlainen  kulkue, näyttelijät kulkivat yleisön edessä paikasta toiseen Helsingissä joskus 90-luvulla. Olin siellä ja kuljin paikasta toiseen, mukanani poikani, joka harrasti teatteria niihin aikoihin, aika lapsena vielä. Esityksessä oli ainoastaan naisnäyttelijöitä. En tiedä mitä poika oli esityksestä mieltä.  

En tiedä minkä takia oli välttämätöntä tehdä se esitys pelkästään naisten voimin. Ehkä siinä tahdottiin muistuttaa siitä, että naisille ei teattereissa löydy rooleja. Varsinkaan ei vanheneville naisnäyttelijöille. Kirjan muodossa Simonsuuren Oresteia ilmestyi vuonna 1991, Loven kustantamana. Sovittajaryhmä (Marja Kaarina Mykkänen, Ritva Siikala, Solja Kievari) ilmoittaa kirjan alussa, että esitykseen tehdyt lyhennykset eivät näy kirjan tekstissä. 

Muistan ajatelleeni Oresteian nähdessäni että mitähän “Pohjoisen yökirjan” kirjoittaja on sittemmin ollut mieltä ylipäänsä naisten mahdollisuudesta tehdä työtä Suomessa. Hän oli Oulun yliopistossa kirjallisuuden professori, lähti sieltä  pois ja koko maasta, Pohjoinen yökirja kertoo Oulun ajasta. Minusta valoisinta hänen tuotannossaan olivat ne Ateenan vuosien tekstit, se Akropolis. Ateena-instituutti oli kuin hänelle luotu työpaikka, mutta ne taitavat olla korkeintaan 5-vuotisia työpaikkoja. 

Simonsuuri kirjoittaa Oresteian jälkisanoissa näin:

“Aiskhylos korostaa, että ihminen toimii aina tiettyjen välttämättömyyksien alaisena, jotka hänen on vaistomaisesti tajuttava voidakseen tehdä tekojaan oikein. Miehet ja naiset ovat ‘kuolevaisia’, sidottuja maahan ja luontoon, toisin kuin jumalat. He ovat tilassa, josta he pyrkivät pois tappamalla  vanhempiaan, miehiään, veljiään, vastustajiaan ja siten tietämättöminä luulevat raivaavansa tieltään kuolevaisuuden rajoittavia esteitä.”

Simonsuuren suomennos on hieno, siitäkin hänet tullaan kyllä muistamaan. Joku jo tuolla netissä jo sanoi että hän muistutti kreikkalaista jumalatarta. Niistä jumalattarista ei kyllä ole säilynyt valokuvia.