Rottia ja ihmisiä

Ja sitten taas mennään eteenpäin. Vai mennäänkö? Luin kertomusta nenetsi-retkistä, joita tehtiin vuonna 1927-28, ehkä vähän muulloinkin. Neuvostoliittoa ylistetään tekstissä ja mustavalkokuvat ovat hienoja. Samanlaisia kuvia oli Kai Donnerin Siperia-kirjassa.

Mutta se ylistys saa miettimään heti, mikä on retkikuntien tieteellinen osaaminen. Olivatko ne erityisesti etnografisen kartoittamisen perään? Retkikunnan johtajana oli V.Evladov.  Lyhyt sitaatti:
”No matter how much they hurried, it was decided to celebrate the 1st of May (International Workers’ Day - ed.) solemnly. As much so as it was possible in camping conditions the team members gathered in the choom (skin tent) of the herders to a common supper. At the holiday table Evladov and Spitsyn reminisced about the ”May Day meetings” of the past, told the native herders how workers celebrate the 1st of May in big cities. Kalmykov translated their stories into the Komi (Zyrien) language. ”(Julkaisun copyrightit: P.V. Evladov, photographs 1998; T. I. Pika, compiling 1998;  Sovetsky Sport Publishing House 1998)

Luin Kai Donnerin yrityksistä saada Petrograd/Leningradin vallanpitäjiltä ja yliopistoinstituuteilta, lupaa jatkaa nenetsien, joita silloin kutsuttiin samojedeiksi, etnografista tutkimusta. Kirjeenvaihtoa siitä episodista oli Louherannan väitöskirjassa, joka on Ylen sivustolla. Siellä on myös erinomaisia otteita Donnerin Siperia-teoksista, kuunneltavissa monen tunnin verran.

Venäjän vallankumouksen jälkeen Kai Donneria ei ollut oikein olemassakaan entisissä instituuteissa, mutta Evladoville annettiin lupa lähteä. Erityisesti kiinnittää huomiota tuon Vapunpäivän lopun juttu: venäjänkielinen puhe käännettiin komin kielelle, vaikka nenetseillä on oma kieli. Komit puhuvat suomensukuista kieltä, nenetsit eivät. Ehkä tarkoitus oli saada poropaimenet tuntemaan itsensä työläisiksi?

Mutta ehkä Venäjällä seuraavaksi ruvetaan tekemään etnografista tutkimusta siitä, millaisia tapoja ja tottumuksia neuvostoihmiset aikoinaan oppivat. Nenetsit ovat siellä kyllä edelleen olemassa, ehkä he olisivat sopivia etnografeja seuraavaksi. Harmittaa Kai Donnerin puolesta.

Luen myös Günther Grassin opusta, jonka suomennoksen saimme 1987, Oili Suomisen: Rottarouva  (Die Rättin), rupesin Grimm-veljesten innoittamana miettimään sanan taustaa. Ruotsiksi se on råtta ja suomeksi rotta ja englanniksi rat. Mutta sitten on esimerkiksi sana raatihuone, joten pitää ruveta miettimään miten suuri rottapopulaatio on missäkin kaupungissa ollut.  Kaikenlaisia ihmisen näköisiä ja muotoisia rottia?

Lähes kaikki Grassin kirjat ovat nimenomaisesti magnum-opuksia, eikä Rottarouva tee poikkeusta. Grimmin veljekset eivät pelkästään keränneet satuja vaan myös aloittivat Saksan etymologisen sanakirjan tekemisen. Grass ja Grimmin veljekset maistelivat saksan kieltä päivittäin ja kirjoittivat siitä. Murteita kuulemma saksassa riittää.

Olen varmaan ostanut kirjan jostain divarista, tiedän etten ole lukenut sitä ennen. Olen aina sitten Kampelan lukemisen tykännyt Grassista. Uneni ovat nyt olleet kummallisia, kun olen liikkunut niissä vähän kaikkialla. Grass sanoo miltei joka luvussa ainakin pari kertaa että ”niin sanoi rottarouva joka tuli uniini”. Grass väittää saaneensa joululahjaksi joskus lapsena rotan, jollaista hän toivoi kovasti. Kirjassa käydään läpi erilaisia rottalajeja, mutta ainakin kirjan rottarouvan sanomisista selviää että kyllä: he, rotat, ovat selvinneet neutrinopommista ja nyt ”humaaniaikojen” jälkeen Danzig/Gdanskissa on kaikenvärisiä rottia. Ehkä laboratoriorotat ovat vain minkä tahansa rottalajin albiino-mutaatio?

Neutrinopommit olivat niihin aikoihin ajankohtaisia ja siitä seurasi se, että ilmeni mistä syystä rottarouva oli Grassin unissa. Grass oli nimittäin maatakiertävällä radalla, mutta ei saanut enää yhteyttä kehenkään missään maan pinnalla, siis ihmiseen, mutta sitten rottarouva tuli hänen uniinsa ja Grass sai tietää olevansa ainut jäljellä oleva ihminen. Oletan että rottarouvan luonne tulee paremmin esiin loppupuolella kirjaa. Gdansk ja Danzig siellä ovat ja kasubien maa, tietenkin. Niin ja myös Lyypekki.

Pitää nyt vielä muistuttaa että Günther Grassin kaikkia kirjoja on luettava varovasti. Paitsi rottarouvaa, niin kirjassa esiintyy myös täysgotiikan mestarimaalari Lothar Malskat. Grass käy myös keskusteluja hänen kanssaan. Tietenkin Malskat on kotoisin siitä lähistöltä, Königsbergista.

Lothar Malskat oli oikeasti elossa (kuoli 1988) ja aikamoinen veijari. Sai työkseen korjata Lyypekin Marienkirchenin maalaukset jotka tuhoutuivat II maailmansodan pommituksissa.  Maalaukset olivat freskoja. Nuori Malskat sai tehtäväkseen korjata freskot ja rupesi töihin. Oli niin surkea tilanne että kirkon freskoista ei ollut oikein mitään näkyvissä enää, joten nuori gotiikan mestari Malskat veti seinät valkoisiksi ja rupesi maalaamaan sitten uusia täysgotiikan töitä.

Kirkon juhlallisissa avajaisissa oli esimerkiksi Konrad Adenauer. Töitä tultiin katsomaan sieltä sun täältä. Hyvin ihmeenkaltaisia ne ilmeisesti olivatkin. Yhdessäkin kuvassa tepasteli muun muassa kalkkuna. Sellaisista ei oltu kyllä Euroopassa kuultukaan gotiikan aikaan. Kolumbuskin lähti vasta 1400-luvun lopulla valloittamaan Amerikkaa.

Malskat kuvitteli että joku huomaa hänen jujunsa. Ei huomannut. Hän joutui ilmiantamaan itsensä ja yrityksen joka hoiti projektin juoksevia asioita. Tuomarit eivät ottaneet uskoakseen että mitään sellaista voi ikinä tapahtua. Lopulta kalkkuna huomattiin ja taiteilijanero joutui vankilaan. Sittemmin ilmeni että maalari oli väärentänyt myös nykytaiteilijoiden töitä.

Joka tapauksessa Günther Grass käy tapaamassa maalaria siellä korkealla telineillä ja:
”Eiei! minä huudan ja laskeudun telineiltä. Tämän me hoidamme ilman rottia ja kyyhkyjä. Ei tässä tarvita mitään Jumalan ruoskana toimivaa ruttoa. Ihminen on kehittynyt noista Malskatin täysgotiikan ajoista. Aivan omin voimin, oman itsensä herrana, vihdoin täysivaltaisena hän voi itse tehdä lopun itsestään, vieläpä niin perusteellisesti ettei tähteiden tarvitse jäädä kitumaan. Siksi hän jo käy luonnon ja sen luomien kimppuun. Sillä jo ennen ihmistä pitää saada tuhotuksi tämä metsä, sen herkkä aluskasvillisuus, tuo järjenvastainen pakopaikka, tuo Kuningas Rastaanparran arvaamaton valtakunta…”
(Rottarouva, s. 310)


Näin se käy. Malskatin tapaisia veijareita on Suomessakin ollut käräjillä, mutta eivät kai ole sentään täysgotiikan mestareita olleet. Sellainen maalaustaide kyllä todennäköisesti tuo leivän, vaikka välillä joutuukin vankilaan.

Rottarouva on hurja kirja. Siellä on vaikka mitä ja enemmänkin. Mutta pitää olla varovainen. Ei romaaneissa välttämättä aina ole kyse fiktiosta.

Valokuvia ja muita vahvoja kuvia

Etsin yhden vanhan valokuvan henkilöä. Tiesin sukunimen. Ja etunimi oli kadoksissa,  mieleen tuli aivan ensimmäiseksi Esko, koska vanhempien kirjojen kirjahyllyssä oli Nummisuutarit. En ole kyllä sitäkään lukenut koskaan. Lukemattomia kirjoja tulee varmaan aina olemaan enemmän kuin luettuja.

Arvelin että ei voi olla Esko, koska nimi oli niin näkyvissä. Sitten kurkistin äidin kirjoittamaan lapsuus-muistokirjaan (Elämän aamun auetessa) ja siinä sanottiin että yksi kummi oli Esko. Tiedän että se on hän siinä kuvassa. Minulla ei ole sitä kuvaa missään kansiossa, vaan sen on joku ottanut tätini kameralla. Vuosi on todennäköisesti ollut 1944. Isä ja äiti ovat siinä keskellä, kaikilla on sotilaspuvut, siis miehillä, mutta ei enää niitä hihamerkkejä tai niitä väkäsiä kauluksissa.

Se kuva pitäisi skannata ja suurentaa. Sitten siihen pitää taakse saada nimet. Pitää löytää oikeata mustetta joka säilyisi. Mutta pelkään sitä valokuvaa. Siinä näkyy niin selvästi mitä tulee tapahtumaan. Pappa on selvästi sairas. Katse on hengetön. Mamma näyttää onnettomalta. Samoin se toinen täti, jonka kanssa olin kuvassa sitten kuusi-seitsemän vuotta myöhemmin.

Kummisetä yrittää hymyillä. Hänen edessään vinosti vasemmalla on Eevi, Mamman veljen- tai siskontyttö, isän ja sedän ja tätien serkku. Kameran omistanut täti on nuori likka ja ja katsoo äitiä ja pitää kukkakimppua kädessän isän ja äidin takana. Hän on selvästi innostunut nuoresta rakkaudesta.

Mutta en nyt kyllä tiedä, tuleeko kuvasta skannaamallakaan isoa. Se on niin dramaattinen että soisi sen onnistuvan. Mammasta on olemassa myös iso valokopio, jossa hän istuu keinutuolissa talossa, jonne hänen piti muuttaa yksin kun Pappa kuoli. Mietin sitä kuolemaa. Hän ei ole ehkä tajunnut kuolevansa. Todennäköisesti vanhapari ei saanut keskustelluksi elämäänsä valmiiksi ennen kuolemaa.

Ajattelen hänen sairauttaan. Isä ja hänen vanhempi siskonsa olivat varmoja siitä, että hän ei enää kestänyt kolmatta Suomen sotaa. Hän oli pasifisti eikä sellaisen ihmisen elämä ole ollut helppoa.

Katsoin sitä kuvaa. Sitten katsoin Paukkulan kuvaa vuodelta 1942 tai niillä main. Se ei ole kulissi. Siinä meidän suuren perheen olohuoneen salissa on ikkunan edessä isot pylväät. Pylväitä pitkin kiipeää joitakin oikeita köynnöksiä. Ehkä se on posliinikukka? Ehkä aivasteluistani huolimatta pidän sen vahvasta tuoksusta, koska tunnistan sen? Sitten siellä on vielä takarivissä Osmo, se toinen kummini.

Skannaus onnistui, mikä on kyllä omituista. Viimeksi kesti kauan ennen kuin skannaus lähti käyntiin. Ei siinä mitään vikaa ollut, olin tyrkännyt jonkun namiskan väärään paikkaan. Mutta näin väärin siitä pienestä kuvasta: kameran omistajatar ei hymyile, vaan katsoo vakavan näköisesti äitiä. Vuodesta olen sikäli varma että sotilaspukuja tuskin enää käytettiin kovin paljon myöhemmin. En minä sotilaspukuja tunne, tietenkään.  

Paavolaisen Synkästä yksinpuhelusta opin sen, että kaikilla oli yleensä aina sotilaspuku. Tuskin niitä kaulusväkäsiä on otettu pois vaikka olisi vielä ollut joku työ jossain varuskunnassa esimerkiksi.

Tulee mieleen myös toinen kysymys. Mikä oikeastaan on rakkauden merkitys? Sitä on vaikea nähdä tuosta kuvasta. Se keskuspari, kyllä, isä ja äiti, mutta kun tietää että isän vanhempi sisko oli ollut sotaleskenä jo 3-4 vuotta. Mamma ja Pappa eivät ole kovin onnellisen näköisiä. Leski-täti näyttää uupuneelta.

En ymmärrä missä tuo kuva on ollut. Miksi minulla ei ole sitä? Kuvia on paljon, mutta tuollaisia paljon puhuvia on aika vähän. Voisin kuvitella että kamera on vältellyt tuota taloa ja asuntoa. Kyllä muutkin kuin perhe ovat tienneet missä kunnossa Pappa on.

Olavi Paavolaisen dandiys ei ehkä ollut sillä lailla kukoistuksessaan sodan aikana kun kaikki kärsivät, hän asui samassa talossa, mutta ei tervehtinyt perhettä. Kun en itse ole häntä nähnyt, niin en tiedä. En ole tavannut ketään muita kuin muutamia vanhoja Kiilan jäseniä, kun olin tädin kanssa vappulounaalla joskus kauan sitten Helsingissä. Ne vaikuttivat mukavilta ja aivan tavallisilta ihmisiltä. Voi tietenkin olla että jostain syystä dandyn olemus on ollut tädin mielestä käytöshäiriöön viittaava asia. En tiedä.

Tädin kanssa tulin aivan pieneksi osaksi jotakin sotaa edeltänyttä aikaa, viimeiset vapaat vuosikymmenet ennen sotaa ja sen jälkeen tulevaa rutistusta, että ihmiset selviäisivät jotenkuten pula-ajan läpi hengissä edes. Turtiainen vaikutti mukavalta vanhalta sedältä. Vasta paljon myöhemmin sain tietää että hän oli ollut turvasäilössä siinä vankilassa, jonka pihapiirissä asuin aivan pienenä. En tiedä saivatko poliittiset mitään ylimääräisiä kävelylenkkejä itselleen. Eniten he olisivat varmaan tahtoneet kirjoja.

Suomessa oli sodan jälkeen väkivaltapiikki. Muistan kun pyykkituvan naiset päivittelivät raakoja murhia ja olivat tyytyväisiä siitä että murhaajilla ei ollut työoikeutta. Silti moni nainen huudahteli niitä raakoja murhaajia. 

Ehkä siellä on vaikuttanut oikeasti pelko. Mutta en muista itse tunteneeni sitä, sen kyllä että oli joskus ikävää, kun Pekan äiti vei lapset matkoille sinä pääsiäisenä ja seuraavanakin. Ihmiset matkustivat toiseen päähän Suomea lomillaan.  Niin minunkin perheeni matkusti kesälomilla.

Sitten ajattelen että eivät kai ne pyykkituvan naiset ole voineet oikeasti pelätä. Ne olivat kaikki olleet lottina sodassa tekemässä jotain, vähintään Taivaskalliolla vartioimassa taivasta niin kuin minun äitini. Ja jos eivät olleet, olivat kotitaloissaan ajamassa tukkeja metsästä, että saatiin talveksi ruokaa. Se minulle kerrottiin että kaikki kutoivat sukkia ja villapaitoja rintamalle.

Minä en osaa kutoa sukkia tai lapasia. Tein kaikki kavennukset aina väärin koulussa ja harmaa villa tuhriutui tummaksi, koska käsitöitä oli kaunokirjoitustunnin jälkeen ja sormet olivat musteessa. Opettaja  antoi numeroksi viisi. Kaunokirjoitusvihko oli täynnä mustetahroja, joten kädentaidon numerot laskivat keskiarvoa. Minulla ei ollut minkäänlaista tulevaisuutta. 

Kun luin joskus keväällä Günther Grassin Grimmin Sanat-opuksen, niin ajattelin paitsi kaikkia niitä saksan sanoja myös samojen veljesten kokoamia satuja. Niissä miltei aina joku jahtaa pieniä lapsia. En tiedä mitä ne pyykkituvan naiset pelkäsivät, mutta sen olin jo ymmärtänyt että olen samaa sukupuolta. Vankilaystäväni Pekka ei tuntenut tarvetta istua kuuntelemassa niitä naisia. Me  juostiin ja ja pelattiin potkupalloa.

Näin televisiosta Jean Cocteaun elokuvan Orfeus. Huomasin että elokuva pitää nähdä kyllä ehdottomasti ainakin alkuunsa kerran viikossa. Sitten ehkä kerran kuussa. Se näkyy olevan useammassakin paikassa netissä. Tosin ei suomeksi tekstitettynä. 

Kieli oli kaunista. Mutta siinä surrealistiporukassa oli paljon kielen käyttäjiä, myös Cocteau. Tuota elokuvakokemusta pitää nyt miettiä vielä paljon. Leffan valot ja varjot olivat juuri sitä mitä muistan lapsena valvoessani nähneeni katossa. Hienointa oli tietysti ajan käsittely, se ei ollut mikään aikakausi, eikä voinutkaan olla.

Aikuisten satu? Siinähän kuollaan oikein lahjakkaasti ja sitten herätään taas henkiin saman tien. Elokuvassa on laulaja-runoilija Juliette Greco, Juliette Kreikkalainen.  Muistan hänet 1950-luvun lauluista. Kreikkalaisissa näytelmissä kuollaan, mennään Haadekseen ja sitten tullaan sieltä pois jos jumalat antavat luvan.

Orfeus lupasi olla katsomatta Eurydikea. Kun he lähtivät pois,  Eurydike pani kätensä Orfeuksen hartioille siinä leffassa. Niitä paikkoja joihin ihmiset joutuivat takaisin, vaihdettiin koko ajan. Sillä sinänsä ei ole merkitystä, ne paikat tuntuivat merkityksellisiltä joka tapauksessa. Kuvauksellisia rauniotaloja, tiilikasoja ja semmoista.

Kun olin 15-vuotias, onnistuin näkemään Mustan Orfeuksen. Olin kerta kaikkiaan haltioitunut. En usko että olisin käsittänyt kaikkea mitä Cocteau pani leffaansa vielä silloin. Marcel Camus taisi hänkin olla ranskalainen, mutta Mustassa Orfeuksessa ollaan Rion karnevaaleissa. Se idea toimi oikein hyvin, koska siinä kuvataan kuolemaa ja rakkautta. Ne ovat aina lähekkäin. Mustassa Orfeuksessa rakkaus oli ensirakkkautta, mutta Cocteaun Orfeuksessa avioliitto oli vaarassa Orfeuksen vaeltelujen vuoksi. 

Surrealistit ovat aina nauraneet kuolemalle. Tietysti Camus’n leffa oli monella tavalla romanttisempi, mutta romantiikkaa katkoi Camus’n halu nähdä Brasilia kulttuurien kiehuvana keitoksena. Siinä on pitkä episodi Bahian maakunnan afrikkalaisesta uskonnollisesta riitistä, jossa annetaan eläinuhri. Se on se manala jonne Orfeus menee. Elokuva on vuodelta 1960 ja jo silloin tajusin että Camus oli saanut tallennetuksi jotain hyvin ainutlaatuista.

Cocteaun porukka on älyllisempää lajia. Surrealisteja ovat, tietenkin. Monet vitsit menevät nopeasti, esimerkiksi sen kulttuurikapakan mellakka. Siinä on todennäköisesti jotain 1950-luvun politiikkaan liittyvää jota on vaikea muistaa enää. Kuinka moni muistaa Algerian sodan ja OAS kampanjoi pommiattentaatein vähän kaikkialla?   

Mutta Cocteaun surrealistisissa maisemissa alettiin mennä eksistentialistiseen suuntaan jo.  Siitä kertoo erityisesti se että Juliette Greco oli mukana. Piti nyt ainakin tajuta että kuolleista voi herätä ja ruveta taas toimimaan niin kuin ennenkin. Sen lisäksi kuolema on tässä leffassa nainen, Camus’n leffassa se on mies, kaunis ja pitkäsäärinen, muistaakseni pituushypyn Olympia-voittaja, mustaihoinen hänkin.

Nämä Orfeus-leffat tehtiin 10 vuoden välein, Cocteaun vuonna 1951 ja Camus’n 1960. Suomessa ilmestyi Eeva-Liisa Mannerin runokirja nimeltä Orfiset laulut vuonna 1960. Näin Manner kirjoittaa Eurydikena:

Kuin pelto kaipasin tuulta

tähkistä uneksien,

ja yhä olen tyhjä.

Vain musiikki

kulki ylitseni

kuin lento,

tuulen kuvitelma.

Miten hauras on lyyra

naisen toveriksi!

Me tarvitsemme myrskyn.

Täällä tuulee nyt kolmatta viikkoa. Ei ole satanut. Pyykit kuivuvat hitaasti, yöllä on kylmä.  On aika lähteä paikkaan jossa tuuli suhisee puissa. Kaupungissa on liian vähän puita. Rakennukset eivät huoju. Mutta merellä on varmasti myrsky. Saisi sataa, oikein kunnolla.