Käsinkirjoittamisesta

Luin George Eliotin romaanin  Daniel Deronda, joka on yhdeltä osaltaan kehityskertomus. Se on perinpohjainen kasvukertomus sen lisäksi että se on ilmiselvä aateromaani, se ydin ei häviä sen melkein tuhannen sivun mittaan minnekään. Mutta siinä se on sitten kädenmitan päässä  ja aina on uusi lehti käännettävänä.

Kirjoitan muistikirjaan kaikesta lukemisestani. Käsinkirjoittaminen tekee luetun elävämmäksi.

George Eliot kirjoitti myös käsin. Koko sen pitkän kirjan matkan. Piti sitä tarinaansa siinä käden mitan päässä. Omalla kädellä saa piirtää niitä kirjaimia. Kynän on paras olla hyvä.  Hyvien kynien metsästys käy työstä. Olen nähnyt laatukuvia säätyläisnaisesta, joka istuu korkean kirjoituspöydän ääressä selkä viivasuorana ja kirjoittaa mustekynällä. Useimmiten varmaan kirjeitä. Mutta George Eliot kirjoitti kirjoja, käänsi niitä muista kielistä englanniksi ja kirjoitti lisää kirjoja aivan omasta päästään. 

Jos vain oppii kirjoittamaan lyhyitä viestejä sormenpäillään ja oppii käyttämään vain paria sormea, niin ei siinä käsiä käytetä niin kuin voisi. Niin moni lapsi oppii kirjoittamisen älypuhelimellaan. Kaunokirjoituksen opetus oli loistava idea. Niin suuret ikäluokat opetettiin ja siitä tuli käsialan alku. Käsialasta voi nähdä miten on milloinkin ajateltu kustakin asiasta. Joku voi olla lennokas, joku taas todella hatara. Mieliala näkyy kun kirjoittaa käsin. Kyllä käsialasta näkee myös luonteen, vaikka grafologiaa harva enää harrastaakin.

Tekstaus, jota lapsille opetetaan nyt, ei ole kyllä mistään kotoisin. Tottakai muistan sen millaista oli kun en saanut kättä kirjoittamaan niin kuin liitutaululla näkyi. Opettaja oli semmoinen otus joka osasi kirjoittaa virheettömästi: kirjain liittyi seuraavaan ja ne kaaret olivat horjumattomia.

Todella kaunis ja täydellinen kaunokirjoitus tuntui kyllä myös esittämiseltä. Se ei ollut jollain lailla totta. Se oli sievistelyä. Tietenkin siinä piti näyttää meille, että tällainen teistä tulee kun opitte kirjoittamaan nätisti. Siinä nousi sisu että en rupea ikinä samanlaiseksi. Se ensimmäinen opettaja tukisti minua ensimmäisellä väliajalla kun en oppinut paikkaani rivissä.

Menin kotiin ja sanoin että en mene enää kouluun. Minun hiuksiini oli helppo tarttua, kun ne ovat niin pörröt. Ei kellään muulla ollut sellaista tukkaa. Pian opin että tällaista tukkaa on pidettävä vaikka pinneillä paikoillaan tai huivilla.

Että siis minun piti oppia paikkani rivissä. Se tarkoitti sitä, että piti tietää kuka on vähän lyhyempi ja kuka taas vähän pitempi kuin minä ja mennä siihen väliin. Muut lapset olivat aivan tuntemattomia. Niistä ei ollut myöskään avuksi, jos olisin tiennyt sellaista pyytää. Mutta minulla ei ollut aavistustakaan miksi piti seistä pituusjärjestyksessä. Siitä olen aivan varma, että lapselle voi selittää asiat niin että niissä on järkeä. Ei lapsi ole järjetön.

En oppinut lukemaan enkä kirjoittamaan. Kunnes äiti huomasi että osaan kaiken ulkoa enkä osaa lukea. En tuntenut kirjaimia, paitsi joitain, siis niitä joita oli Pikku Marjan eläinkirjassa, siinä Laura Latvalan kirjassa. En suunnannut tarmoani kirjoittamisen välttelemiseen, vaan päinvastoin: kun käsitin mistä on kysymys, rupesin lukemaan ja kirjoittamaan. Kun kirjoitin kirjaimia, jotka liittyvät toisiin, ajattelen kokonaisia ajatuksia ja käsitän mitä olen tekemässä. Kun kirjoitan muistiinpanoja,  ja tentti on tulossa, muistan lukemani kun olen kirjoittanut käsin. Käsittämällä jonkun asian sen myös muistaa.

Mutta parasta oli kyllä se, että päästiin muuttamaan pois. Meillä oli pihalla hyvä lapsiporukka. Kun tuli suru siitä, että kavereita ei enää ole, niin rupesin kirjoittamaan kirjeitä. Minulla oli luokkatoveri, jonka kanssa kirjoitin. Käsitin miten voin nopeasti kirjoittaa kokonaisia tapahtumia ja ajatuksia ja tiesin että hän siellä toisessa päässä ymmärsi heti mistä puhuin.

Elena Ferrante siinä Napoli-kirjasarjassaan käsittelee ystävyyttä, kahden tytön välistä. Mutta eivät pojatkaan statisteja ole. Muistan hyvin millaista se oli. Meitä oli kaikenikäisiä, tyttöjä ja poikia. Laulettiin, lausuttiin loruja, hassuteltiin. Mentiin jonossa seuraa-johtajaa, eikä kukaan määrännyt ketään. Lapset loksahtivat niihin koloihin mihin sopivat. Oma pääni tuotti juttuja koko ajan. Ja toiset vastasivat. Sitten vaihdettiin suuntaa.

Meitä saattoi olla vain joku pari lasta siinä pihan perällä, silloin puhuttiin. Meillä oli sellainen kertomusleikki että ”mitä jos” ja ”näin sellaista unta että” tai ”meidän naapurissa maalla oli” ja ”joulupukkia ei ole olemassa”. Tuo viimeinen oli paha juttu ja tapahtui kun oltiin menossa kouluun.

Koulu oli punainen rakennus, johon käveltiin hotellin ohi. Koulun ympärillä oli aita ja siitä näkyi keskussairaala. Muistan sen matkan vieläkin. Tajusin tottakai että koulutoverini ei valehdellut. Se tarkoitti sitä että vanhemmat olivat valehdelleet.

Meillä ei ollut mitään coca-cola -pukkeja tietenkään. Ne meidän pukit olivat vanhoja ukkoja, joilla oli päällään nurinkäännety sisäturkki, lampaantaljasta tehty, päässä karvalakki. Sen korvat repsottivat auki. Pukilla oli nokinen naama. Se köhi että oli ollut savusaunassa. Tiesin mikä savusauna oli, enkä uskonut. Sitten toisaalta uskoin. Pikkuveli onnistui sotkemaan itsensä miltei kokomustaksi savusaunassa, kun taas muut lapset ja aikuiset olivat kiiltävän puhtaita. Joulupukki oli siis hölmö tai lapsellinen.

Ymmärsin että vanhemmat narrasivat. Mutta en tietenkään kertonut heille että tiedän.

Meitä taas oli paljon ja aika nopeasti opittiin.  Kun aikuista katsoo ja se alkaa puhua nopeammin ja levottomasti ja kävelee edestakaisin eikä tiedä missä pitäisi käsiään, lapsikin käsittää että on pidettävä varansa.

Minulla on tuossa kirjoituspöydän yläpuolella kutsukortteja näyttelyihin. Yhdessä on lapsia ja keskellä sokea tyttö. Näkevät katsovat häntä säälivästi. Aikuisia ei näy kuvassa. Sokean tytön takana tyttö soittaa kannelta. Lapsilla on pitkät mekot ja nuorakengät. Taustalla kohoaa mäki ja sen päällä rivi  tuulimyllyjä. Kuvan on maalannut Beda Stjernschantz ja sen nimi on ”Kaikkialla ääni kaikuu”. Taulu näyttää olevan vuodelta 1895, Antellin kokoelmista.

Siinä näkyy tyttöjen piiri. Piirissä oleminen näyttää aika lailla samalta kuin minullakin lapsena. Tytöistä näkee että he tuntevat toisensa hyvin. Ei tarvitse kuvitella mitä he puhuisivat, läheisyyden näkee.

Mäellä oli tuulimyllyrivi. Sitten oikeassa reunassa on puu, enkä tiedä mikä se puu on. En muista nähneeni. Lasten vaatteetkaan eivät vaikuta suomalaisilta. Ehkä taiteilija on maalannut taulun jossain ulkomailla. Muistaakseni hän on kuulunut Pariisin suomalaistaiteilijoiden porukkaan ainakin jonkin aikaa. Ellen Thesleff mainitsee jossain kirjeessä, että Beda oli käymässä Firenzessä, luin kirjasta. Olen nähnyt taulun Ateneumin taidemuseossa ja se on hieno. Näyttää tytöt siinä kasvunsa alussa.

Kortista välittyy kertomus. Tytöt tulevat tietenkin, tottakai, muuttamaan siitä paikasta pois. Ehkä he ovat jossakin sisäoppilaitoksessa jo silloin. Ja vaikka heillä on siinä kuvan hetkessä toisensa ja siinä oleminen on täyttä elämää, niin juuri sellaisena se ei jatku.

Elämällä on esitettävänä muitakin kysymyksiä kuin se, uskooko joulupukkiin.  Tytöt oppivat tarttumaan käsillä oleviin töihin. Sitten he toivottavasti löytävät jostakin rauhallisen nurkan että voivat kirjoittaa vähän siihen siniruutuiseen vihkoon, joka on koulukirjojen alla. Se vihko ehkä säilyy aikuiselle ihmiselle. Ja jos ei tyttö ehdikään aikuiseksi, niin ehkä joku osaa lukea hänen käsialaansa.

Kaamoksen lukemista ja kirjan

Nyt joulupäivänä 2019 mietin, oliko äiti tänään vuonna 1939 ajamassa pyörällä asemalle ilmatorjuntahommiin. Hän täytti silloin 15 vuotta. Tuskin siinä huushollissa on ollut liiemmälti aikaa tai varaa juhlia kenenkään syntymäpäiviä. Työvelvollisuudet oli hoidettava. Matkaa äidillä oli kotoa ehkä 12 kilometriä. Oli sentään pyörä!

Olen kyllä nähnyt niitä paksuja pitkiä villasukkia, mitä tytöt pitivät leninkiensä alla niihin aikoihin. Täti minulle kertoi myöhemmin, että koko ajan oli yli 25 astetta pakkasta ja kovimmillaan yli 40 astetta. Omenapuut kuolivat isoäidin talon ympäriltä sinä talvena. Isoisä oli rintamalla.

Ajattelen sitä 15-vuotiasta. En usko että moni nykyinen 15-vuotias pystyisi sellaiseen suoritukseen.  Semmoisiin hommiin pystyisivät todennäköisesti vain urheilijat. Tämän päivän 15-vuotias sanoisi näsäviisaasti ettei nykysodankäynnissä tähystäjiä enää tarvittaisi. 

Nyt on satanut märkää lunta. Lapset ja aikuisetkin leikkivät lumisotaa rannalla. Jotkut taas ruokkivat pullasorsia, joita taitaa olla koko ajan lisää. Ei kai niitä voi päästää kuolemaan kun ne on ensin totutettu siihen että niitä käydään ruokkimassa.

Kun tulin takaisin kävelyltä, talitintit seurasivat menoani hyppimällä puusta toiseen. Mutta myös harakat lensivät katsomaan oliko minulla ehkä jotain. Meidän pitää myös pitää huolta noista linnuista että eivät kuole. Kun luottavat meihin.

Täällä asuu väkeä, joka käy vain kääntymässä, opiskelijoita ja muuta kulkuväkeä. Pieni paikkakunta on sillä tavalla hyvä juttu, että täällä näkee miten yhteiskunta toimiiu. Se siis ei toimi kovin hyvin vaikka ehkä se toimii paremmin kuin monessa muussa maassa pienet paikat.

Jos joku yhteisö ei toimi pitkään aikaan, siitä seuraa kaaos. Sen vallassa taas ei voi tehdä oikein yhtään mitään. Joskus ennen muinoin pohjalaiset ovat ehkä ajatelleetkin perustaa oman valtakunnan. Mutta se on ollut 1000-luvulla, kun siirtolaisia rupesi tulemaan Hämeestä ja täällä olevat saamelaiset väistyivät edeltä pohjoiseen.

Että minkähän takia ne eivät tulleet toimeen? Eikö riittänyt tarpeeksi metsästettävää kummallekin pienelle kansalle? Varmaan ne ovat ymmärtäneet toisiaan aika hyvin, sukulaiskieliä kun puhuivat. Tai sitten eivät ole ymmärtäneet ollenkaan. Mutta tuskin kieli on syy olla tulematta toimeen vieraiden kanssa. Kieli on aina mahdollista oppia.

Talvipäivänseisauksen päivänä mietin saturnalioita. Valon lisääntymistä on syytä juhlia tai muuten seuraavana vuonna pimeys ei väistyisi ikinä. Sitten saamelaisilla on niitä seitoja, kivirykelmiä Lapissa ja niiden juurelle jätetään viestejä. Tai paikkaa Stonehengessä, semmoista josta valokiila osuu jostain kohden diagonaalisesti läpi kivipylväiden. Sitä on ajateltu myös kalenteriksi.

Mahtoivatko Stonehengen ihmiset kulkea kylkimyyryä pimeässä? Suomalaisilta puuttuu usein ryhti. Se voi liittyy jollain lailla uskallukseen. Mutta kyllä näin hirveässä pimeässä tarvitsee rohkeutta että jaksaa olla.

Viime viikolla oli pari yötä jolloin oli mahdollista nähdä tähti. Se paistoi kiilana silmiin ja herätti. Tai sitten heräsin muuten vain ja tähti loisti enkä sitten nukkunut. Päivällä ei kyllä valoa juuri näkynyt. Jonain aamuna kalpean kellertävä kiila.  Sitten tulivat taas paksummat pilvet.

Tietysti jo varhaiset ihmiset ovat nähneet ettei valo ole aina sama. Jo ennen homo sapiensia. Metsästäjä-keräilijät huomasivat että kasvit heräsivät talven jälkeen. Alkoivat vihertää.

Kun pääsee katsomaan sitä sorsalaumaa rannalla, se ui ryhdikkäästi kuin mikäkin laivasto aina uuden ihmisen luo. Sorsat alkavat tarvita talviruokaa. Ilmatieteen laitos lupaa kylmenevää.

Talvehtivat linnut voivat vielä aika hyvin. Kaikkia en tunnista, jotkut lentävät ryhmissä, jotkut taas pitävät etäisyyttä toisiinsa. Se varis joka kauppamatkoilla raakkui hyvän päivän, ei ole enää näyttäytynyt. Muita kyllä on. Nuoret eivät ole oppineet tervehtimistä vielä? Naakat ja varikset pitävät toisiaan silmällä. Kyllä ne tervehtimisen ymmärtävät. Ne odottavat. Näkevät kuinka muunnäköisiä on matkalla jonnekin. Seurailevat niiden uusien elämää.

Luen melkein 1000-sivuista romaania, George Eliotin Daniel Derondaa.  Olen sivulla 489. Kirja on ottanut valtaansa voimalla, jota en muista kokeneeni aikoihin. George Eliotin syntymästä on 200 vuotta tänä vuonna, hänen oikea nimensä oli Mary Ann (Marian) Evans ja hän kuoli 1880.  En minä sitä kirjaa lue kirjailijan syntymää juhliakseni, vaikka siihenkin ilmeisesti olisi syytä.

Kirjan aiheet ovat ne samat kuin nykyäänkin: naisen asema, antisemitismin syntyminen ja kehitys, luokkayhteiskunnan toimimattomuus. George Eliot kirjoitti kirjansa miehen nimellä, koska naisen mahdollisuus saada kirjoja kustannetuksi oli aika pieni. Eliotin kuvauksista on aika kaukana se kartanoromantiikka, josta myöhemmin innostuttiin iloisen Englannin laatukuvana.

Eliotin kirjassa alkupuolella mietitään miten käy Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen kun nyt tekevät rauhan. Vuosi oli 1865, sisällissota loppui. Nyt kun kirja ilmestyy suomeksi, voi nähdä että  sisällissodasta ei Amerikassa ole oikein päästy vieläkään. Ei tarvitse kuin lukea Yhdysvaltain uutisia. Orjuus loppui mutta ei afrikkalais-amerikkalaisilla ole vieläkään samanlaisia mahdollisuuksia ihmisarvoiseen elämään kuin valkoisilla.

Juuri nyt olen lukemassa juutalaisuudesta. Englantiin oli muuttanut paljon juutalaisia ja he toivat uskontonsa ja kulttuurinsa mukanaan.  On tuossa juutalaisuuden mystifiointia, mutta saarivaltiossa suhtauduttiin tulokkaisiin myötämielisesti. Euroopan mantereella oli vähän erilainen tilanne. Tämä ei ole historiankirja, vaan tarina.



Tässä muodossa menneisyyteen katsominen on kivaa. Olen taas sama lukija kuin olin joskus 12-vuotiaana: kirja on sukeltamista uuteen maailmaan. Ei ole pahitteeksi viihtyä kirjan parissa!

Menneisyys ei ole vieras manner. Kirjallisuus voi olla elävää historiaa ja sen takia miltei 1000 sivun matkaan on hienoa heittäytyä. Mutta osansa on kaamoksella. Sitä joutuisi muuten koko ajan riuhtaisemaan itsensä ulos. Keväällä sitten! Sitten voi räpytellä silmiään valossa. 

Marraskuu sumussa

Näin jo taas seuraavan merkittävän elokuvan. Se oli Pasolinin Medeia. Näkyy olleen tuotantovuosi 1969. En ole nähnyt sitä, koska en ollut Suomessa silloin. Mutta ei sitä ole myöskään ollut elokuvakerhojen ohjelmissa sitten myöhemmin. Syy on ehkä siinä tolkuttomassa väkivallassa, jota Medeiassa on aivan riittämiin. Samoin on vihjauksia seksistä. Muistaakseni elokuvakerhoihin otettiin elokuvia, jotka oli yleensä sallittu yli 12-vuotiaille. Pasolinia ei ehkä olisi sallittu?

Pasolini antaa runoutensa kukkia tässä työssä. Kuvauspaikka näyttää olleen Turkki. En saanut selvää siitä täsmälleen. Talot on rakennettu kuin valtaviin termiittikekoihin ja sellaisia on ainakin Pohjois-Anatoliassa. Pasolini ei ole ehkä ajatellut asiaa historiallisesti, mutta kaiken järjen mukaan Kultaisen taljan tarina menee jonnekin meren taakse.  Siinä ovat siis Jason ja Medeia. Juuri oli radiossa haastateltavana niitä vanhasta kreikasta suomentajia, jotka suomensivat Sofokleen näytelmät. En kuullut mitä heillä on ohjelmassaan nyt. Ehkä Euripides ja siis esimerkiksi Medeia.

Pasolinin tarinassa siellä hyvin kuivassa ilmanalassa ihmisillä on värikkäät vaatteet, heillä on Minotaurus-jumaluus, heillä on eri heimoja, joilla on jonkin verran kahinoita. Ihmisiä tapetaan. Heitä myös uhrataan: pää poikki ja nopeasti. Elokuvasta ei selviä oliko uhri yhteisön hyvinvoinnin vuoksi vai oliko nuori poika tehnyt jonkin rikoksen.

Elokuva pitäisi nähdä vielä uudestaan. En ymmärtänyt ottaa muistikirjaa. Leffan värikkyys ja hirmuinen eksotiikka otti ylivallan. Pitänee ottaa ja katsoa mitä Riane Eisler sanoo niistä alueista. Se ikivanha Vähä-Aasia! Sitten jäin miettimään tietenkin Pasolinin runoutta. Sitä tuskin on paljon suomennettu ikinä. 

Heräsin siihen, että on kalpea valo taas. Näyttää sataneen lunta. Ei ehkä sada juuri nyt. Mutta säiden vaihtelu jatkuu. Jossain Oulun korkeudella menee raja: siitä ylöspäin on talvi. Talvessa parasta on se että lumi valostaa. Jostain syystä pimeä ei nyt nukuta.

On mentävä vesijumppaan, sitten pitää yrittää saada kuuloa kohdalleen ja näköä seuraavalla viikolla. Aikataulut nyt vähän heittävät. Ehkä keskityn siivoamaan tänään ja siinä ohella sitten voin kuvitella jatkavani lukemista.

Tajusin eilen, että digitaalisilla välineillä kuulee paremmin kuin analogisen radion kautta. Tarvitsen tämän induktio-silmukan, mutta sen pitäisi johtaa ääntä mistä ikinänsä sitä hakee. Se on riippuvainen jotenkin tuosta äänen lähteestä. Ehkä se siis tarkoittaa volyymia, ehkä en saa sitä säädetyksi oikein? En tiedä. Jostain syystä Mozartin pianokonsertot ovat ruvenneet antamaan ryhtiä lukemiselle.

Ei ole totta että Mozart on kevyt. Mozart on aika pirullisen raskas, koska se on jatkuvasti niin monimutkainen. Mutta jotenkin, ehkä sävelkuluiltaan, se kuitenkin nostaa tajunnan tasoa niin että saankin yhtäkkiä kiinni asioista, jotka ovat kirjassa läsnä koko ajan. Ne ovat käsittääkseni kyllä nyansseja, tarinassa on kyllä selvä rakenne. Tosin George Eliotin kirjoittaminen (The Mill on the Floss) on ollut keskittyneempää kuin mitä se on monilla nykyajan kirjoittajilla: hänellä on ollut aikaa. Hän on kyennyt istumaan missä onkin istunut ja keskittymään.  Ja keskittyneeseen lukemiseen tarvitaan juuri tämäntasoista tekstiä. Kuuntelen sitä kyllä, siis kieltä.  Olen ollut aina synesteetikko.

En tiedä onko tätä suomennettu. Eliot on kirjoittanut tuon noin 150 vuotta sitten. En tunne hyvin vanhempaa englanninkielistä kirjallisuutta, etenkään proosaa. Se on tuntunut koukeroiselta. Tässähän on vieressä Venäjä ja  romaanitaiteen kukoistus, kaikki ne suuret Turgenjevista lähtien.  Olisivatko he lukeneet englanninkielistä kirjallisuutta? Romaanin muoto on selvä oikeastaan aivan heti.  Siis heti kun alkoi olla ihmisiä, joilla pysyi kynä kädessä. Tarinoitahan on kaikkialla. Venäläisiin tutustuin 1970-luvun alussa.

Onneksi on Eurooppa. Koska siellä on paljon kieliä, niin myös kirjallisuus on moninaista. Sitä on varmasti käännetty muille kielille, ristiin pitkin Eurooppaa, mutta porvaristo on ollut olemassa melkein kaikissa maissa ja sen ihmisillä on ollut kielitaitoa. Jostain kumman syystä Venäjällä nimenomaan naisten lukemista paheksuttiin, ei niinkään moraalin vuoksi, vaan siksi, että romaanit ja niiden lukeminen syövyttäisivät porvarisnaisten aivot pois.  Ehkä miehet lukivat vähemmän? Mutta jotain tuossa on takana, koska koulun suomen tunneilla muistettiin mainita, että romaanit − ja romanssit − ovat  olleet miesten mielestä vahingoksi Euroopan naisille. Kai meille on sanottu että Euroopan? Tuskin suomalaiset ajattelivat olevansa erityisen eurooppalaisia 1950-luvulla. En minä ainakaan.

Eurooppa on hyvä paikka siksi että kansallisuuksia, joilla on oma valtio, on niin paljon. Nyt kun on ollut pitkä rauhan aika, tuntuu miten tärkeä tämä maanosa on. Tietysti on pelkkä vahinko, että on sattunut syntymään tänne. Ei sitä voi tietää miten olisi käynyt minulle tai keskikoulun koulukavereille, jos olisimme sattuneet syntymään Venäjällä tai Amerikassa. Kumpikin olisi voinut olla mahdollinen paikka, koska suomalaisia on siellä.

Väentungos ei tee maailmaa helpoksi paikaksi. Mutta olisiko EU voinut yksinään aloittaa ilmastonmuutoskampanjan? Ei olisi. YK on edelleen tärkein instituutti. Isot maat tuntuvat juuri nyt olevan aika vastuuttomia. Kiina myös. Se että se on kääntynyt vähän paremmaksi viime aikoina, ei ole vähentänyt vähemmistöjen vainoamista. Kestää nähtävästi kauan ymmärtää että vainot vievät ihmisiltä kyvyn nähdä miten pitää elää. 

Yhteiskunta ei toimi jos se on pelkkä sortokoneisto. Voi olla että Kiina on tehnyt möhläyksen siinä suhteessa, että se on antanut keskiluokan paisua niin isoksi kuin tuntuu olevan. Se tekee osasta yhteiskuntaa vastuutonta porukkaa.

Tuskin ihminen on syntyjään aggressiivinen tai tahtoo pahaa kellekään. Tuskin se tahtoo pahaa eläimille tai luonnollekaan. Mutta väkeä on syntynyt kerta kaikkiaan liikaa. Linkolahan sanoi että on hakattava ne kädet irti pelastusveneestä, koska kaikki eivät voi säästyä. Ehkä tilanne tulee olemaan niin epätoivoinen.

Ja: ehkä se onkin jo. Miten muuten on selitettävissä se, että Eurooppa yrittää olla päästämästä Afrikasta tulevia pakolaisia tänne? Eihän EU niin sano, mutta se ei pääse yhteisymmärrykseen siitä, miten tulevat pakolaiset jaetaan maiden kesken. Lopputulos on samanlainen, masentava.

Ei ole hyvä ajatus että Afrikka, valtava manner, jätetään köyhyyteen. Siellähän ilmastonmuutos näkyy ensimmäiseksi, varsinkin savanneilla, jotka kuivuvat. Miten ruoka riittää kaikille? Ilmaston muutos on käynnissä jo, se ihmisten tekemä. Ei sitä enää pääse peruuttamaan enää. Eikä kukaan pääse sitä pakoon, vaikka olisi miljardööri.

Milloin maailmassa oli todella hyvät elinolosuhteet? Mihin asetetaan aikajana esimerkiksi Euroopassa? Olisiko se 1500-luku tai 1700-luku? Vai pitäisikö aikajana asettaa jonnekin Rooman valtakunnan aikaan? Oliko silloin kaikilla tarpeeksi elämiseen? Mutta orjiahan niillä oli ja järjestelmä oli hierarkisista yhteisöistä koostuva Rooman valta. Pakkohan Rooman oli hyväksyä ne valloittamansa provinssit valtakuntaansa, kaikkia ei voinut orjuuttaa. Viljaakin tarvitsivat kaikki.

Mutta kyllä kai orjuus oli yleistä. Olen käsittänyt taloustieteestä, että orjuus koneiden sijaan tuotantovälineenä ei ole kestävä järjestelmä. Ihmisillä on sitä paitsi arvonsa. Orjalle annettiin sen verran ruokaa ettei hän ihan heti kuole. Tuskin hänestä oli huippuhyväksi tuotantovälineeksi.

Valtioiden pitäisi käsittää että demokratiaan perustuva järjestelmä takaa myös kapitalisteille jonkinmoisen työrauhan. Joskus 50 vuotta sitten Suomessa sanottiin eräiden yhtiöiden edustavan valtiomonopolistista kapitalismia (VaMoKap), jota en kyllä käsittänyt, mutta ehkä tarkoittivat sellaisia kuin Valtion Rautatiet, Outokumpu tai Posti. En ole varma. Olen katsonut tänään uutisista vanhojen järjestöihmisten kasvoja. Minusta he ovat vähän hämmentyneen näköisiä.

Sitä kai ei voida välttää että ihmisyhteisöt ovat olleet liikkeessä aina ja esimerkiksi juuri niin että joskus on repressio tai depressio ja regressio. Joskus taas mennään eteenpäin. Ihmiset ovat vain kaikenlaista tietämistä ja tekemistä keksineitä olentoja, jotka sattuivat polveutumaan apinoista ja jotka jäävät eläimiksi edelleen vaikka yrittävät olla jotain muuta tai toista. Mikä vika eläimissä sitten on? No ei mitään.


Kävelin takapihan ohi ja varis, jota kuvasin eilen, tuli pyytämään sapuskaa. Keskustelen takapihan lintujen kanssa päivittäin. Ne puhuvat myös. Ei sattunut olemaan ruokaa mukana. Pitäisi ehkä yrittää viedä niille hedelmiä ja pähkinöitä, jotka olisivat vähän parempaa ruokaa kuin talipallo.

Variksista kirjoitettiin juuri, että niille tulee valkoläikkäisiä sulkia, kun ne joutuvat syömään ihmisten jäteruokaa. Kukaan ei huoli niitä puolisoiksi.

On niin pimeä että ei näe edes ajatella. Linnut tuntuvat olevan enemmän läsnä. Niitä on enemmän. Tässä on tietenkin lähellä saaristo, ehkä ne voivat halutessaan mennä metsiin myös?  Vai eikö metsissä ole tarpeeksi niille ruokaa? Jos niin on, niin ihmiset tajuavat, että tässä maassa on hakattu liikaa metsiä.

Eivät ihmiset ja linnut niin erilaisia otuksia ole. Jos linnut joutuvat lähtemään metsistä pois, niin mihin ihmiset menevät, kun kaupungeista tulee elinkelvottomia?