Koronalukemisia ja musiikkia

Olen päässyt eletronisen musiikin sivustolle ja kuuntelen parastaikaa Philip Glassin sävellystä Metamorphosis. Käyn läpi samaan aikaan harppomalla Juhani Ihanuksen kirjaa Kauneus ja kuvotus (Gaudeamus 1987) ja tajuan että Glassin sävellys on myöhempi, vuodelta 2007, josta siitäkin on aikaa. 

Luon itselleni performanssin.  Johdan sitä itse.  Silmät vaeltavat sinne ja tänne, mutta musiikki lisää uuden ulottuvuuden. Sen avulla rytmitän kirjan aiheita.  Saan luoduksi kirjaan  uuden elementin. Eihän sitä kirjaan tule, vain mieleeni. Mutta muistan aina Glassin pianomusiikkia, kun luen Juhani Ihanuksen kirjaa.

Eteenpäin,  muuten ollaan oltu karanteenissa aivan turhaan. On hienoa huomata että meillä on paljon elävää kulttuuria, joka ei pääse kutsumatta esille. Kokemukseni tulevat itsestään. En ole konsertissa ja kirjastotkin ovat vielä kiinni.

”Kielitietoisuus, kielen muotojen, struktuurien ja arvolatausten taju problematisoi kirjoitusta.” (Ihanus)

Minun ei ei ole pakko olla asioista yhtään mitään mieltä.  Mutta kun kuljen joidenkin kokemusten, lukemisieni tai  kuuntelemisieni kautta tosioudoilla poluilla, voin joskus yrittää kuvata niitä.

Ei tämä ole ainutkertaista eikä oikeastaan edes ainutlaatuista. Voin selittää. Miltei kaikki on ollut mukanani jo 12-15-vuotiaana. Minulla oli valokuva jostain äidin tapaamisesta jonkun valokuvaajapojan kanssa. Se taas liittyi Jyväskylän kesään ja siellä käynnistyneeseen Stockhausenin konserttiin. Nyt olen keskellä Philip Glassia.

Ihminen oppii perusasiat nuorena. Ne jäävät aivoihin ja kerrostuvat. Niillä voi selittää joitakin henkilökohtaisia asioita, mutta mielestäni  kysymys on ajan kulumisesta. Minulla on jossain kirjanen nimeltä Strata joka kertoo kerroksista. Strata oli jokin kuvataidenäyttely, en muista missä tai milloin.

Äiti oli tekemässä Jyväskylässä juttua Stockhausenista. Kuvassa on tummavetinen järvi ja pinnalla ulpukoita. Ehkä muutama perhonen. Kerroin itselleni että se on ollut kuva mökkijärvestämme  ennen kuin hevosella ajettiin talvella rannan pohjalle karkeata hiekkaa painamaan mutaa rannasta pois.

Ehkä se poika on ottanut sen kuvan. Tai järvi oli jossain Jyväskylässä ja on ollut yö ja kaikki on mustaa. Perhosten on täytynyt olla yökköjä, joitakin oikein isoja kiitäjiä. Kuva on kadonnut, sitä ei ole enää missään.

Kuvia on hävinnyt yksinkertaisesti sen takia, että en ole koskaan pannut niitä piiloon. Kuva ei kertoisi vieraille mitään. Että ihmisillä onkin hirveä hinku naulata oma menneisyytensä kiinni johonkin! Joku on ehkä tarvinnut sitä valokuvaa omaksi muistikseen.  Tuskin se vieras on tiennyt Stockhausenista ja varhaisista Jyväskylän kesä-festareista.

Todellisuudessa olen ollut huolimaton ja pannut kuvan vain väärään pahvilaatikkoon. Niissä on tussilla merkitty valokuvien vuodet. Numerot  ovat haihtuneet vuoskymmeniä sitten.

Menneisyys ei pysy samana koska ihmiset muuttuvat. Ihmisillä voi aivan hyvin olla myös joitakin omia ajatuksia siitä, mutta tulkintoja ei saisi ottaa liian vakavasti. Siis esimerkiksi tämä:
”Tulkinta on osa kertomusta, kertomuksessa, ja tekstin teoria on osa tarinaa, tekstin prosessia, ei teoriaa tarinasta. Eikä unen tulkintakaan oikeastaan −  älkäämme erehtykö tässä − ole unen tulkintaa, vaan unta koskevan kertomuksen  tulkintaa, uppoutumista kielellisten viittaussuhteiden verkostoon, joista pyritään tuomaan tietoisuuteen kokemuksen reuna-alueita. Kieli on pitkään palvellut hulluuden strukturoijana, määrittäjänä, diagnosoijana ja ’parantajana’, mutta tosiasiassa kieli itse on − jo Freudinkin näkemysten myötä − paljastunut hulluuden struktuuriksi.” (Ihanus)

Kieli kai on lähinnä väline. Ei siitä tarvitse sen enempää välittää, ellei sitten rupea sen kanssa pelleilemään. Voi sitä leikkiäkin vähän aikaa mutta ei kestä kovin kauan ikinä. Kielipelit ovat erilainen modus. Niissä ei voi kulkea kaikilla tasoilla.

Minulla on vastenmielisyys kielipelejä kohtaan. Se on niin usein hölmöä brassailua. Itsetehostusta. Johonkuhun täytyy tehdä vaikutus.  Siis kun me puhumme tai jollain muulla tavalla teemme tiettäväksi olemassaolomme. Sekin ele on toivottavasti vapaaehtoinen.

Eläinten kieltä pitää tulkita,  se ei avaudu kieltä tuntemattomalle. Mikään ei ole niin kaunista kuin kissan tietynlainen oleminen, jota on paremman puutteessa kutsuttava puheeksi. No viestintää se kumminkin on.

Valailla on lauluja. Valaat myös ymmärtävät ihmisten puhetta ja todennäköisesti ihmiset ymmärtävät valaiden puhetta. Ja kalat kokoontuvat kuuntelemaan kun Väinämöinen soittaa. Runoilija Silene Lehto kirjoitti ensimmäisessä runokokoelmassaan matkastaan Vienanmerelle. Hän tahtoi nähdä maitovalaita. Ne olivat jännittäviä runoja.

En muista oliko se siinä kirjassa vai ehkä jossain dokumenttileffassa  tämä kertomus. Valaita siellä oli, mutta ne eivät tahtoneet tulla keskustelemaan. Ne kerääntyivät päät yhdessä jonkin matkan päähän ja katsoivat kulmakarvat rypyssä ihmisiä.  Ei vaiskaan. Tuskin maitovalailla on kulmakarvoja.

Mutta ihmiset nousivat nopeasti ylös ja kiipesivät odottavaan laivaan. Valailla oli kenties ollut  liian vilkasta yhteydenpitoa ihmisten kanssa ja ne nyt halusivat ehdottomasti toivottaa tämän porukan tervemenneeksi.

Kertomus kuulosti todelta, oli se sitten runokirjassa tai elokuvassa. Vaikka ihmiset olisivat omassa seurassaan (niin kuin yli 70-vuotiaat nyt), eivät kaikki viihdy. Sitten tulee konflikti tai jälkipuheita. Tai sitten episodi unohdetaan. Ehkä ihmiset pysähtyvät miettimään reaktioitaan. Sitten maailmakin muuttuu ihan vähän.  Sen tietää vasta paljon myöhemmin.


Mutta tähän tulee loppusanoiksi kielentaitaja, suomentaja Tarja Roinilan muistolle tämä: kiitos elämäntyöstä joka meille jäi! Olisin halunnut niitä kirjoja vielä enemmän. En ole siinä suhteessa yksin.

Koronakulttuuria

Huono nukkuminen enteili sadetta. Silloin pitää nousta ylös ja ruveta lukemaan. Viime yönä luettavaksi joutui Eino Railon Yleisen kirjallisuuden historia. Kirjanmerkki oli kreikkalaisen kirjallisuuden kohdalla, kun teos on kirjallisuushistorian ensimmäinen osa vuodelta 1933. Ja olen tutkinut kreikkalaisia. Kirja on isoisäni  Pappa-Aukustin kirjastosta. 

Railo kertoo pitkään ja laveasti helleenien yleisestä kulttuurista ja kulttuuritahdosta ja on sitä mieltä että se edustaa arjalaista ajattelua. En ole varma kirjoittiko hän juuri niin, mutta perusteli sen kuitenkin sillä että helleenit asuivat sillä alueella jossa nykyaikainen kulttuuri on syntynyt. Olin jo panemaisillani kirjan takaisin hyllyyn (joka on isoisäni tekemä) kun arvelin että tässä tulee nyt Helsingin yliopiston mentaalihistoriaa 1930-luvulta. Se ei erityisemmin kiinnosta minua. Sen takia sitä pitää yrittää ymmärtää.

Railo selostaa Homeroksen Iliasta ja Odysseiaa. Hän käyttää sivuilla paljon sitaatteja silloisista suomennoksista ja ottaa esimerkkejä joissa on käytetty sodan keskellä − ja vaikka sotaa ei olisikaan − käytetään konfliktien osapuolia kohtaan hirveätä julmuutta. Hän kauhistuu sitä. Sitten kirjoittaa toteavasti:
”Pronssikauden  ihmisiltähän emme kuitenkaan saa vaatia oman aikamme humaanisuutta.”

Niinkö? Juuri tämäkin dosentti (kirjallisuudenhistorian Helsingin yliopistossa) on elänyt läpi Suomen sisällissodan. Olivatkohan ne julmuudet paljon humaanimpia?

Raakuuksien selitysyritys on se, että ihmiselle käy Hellaassakin samalla tavalla kuin muidenkin uskontojen alueella, sillä ”kosmoksen” rakenne oli tämä, ylimmästä alimpaan: Olympos> Maa> Haades> Tartaros. Tällainen rakenne suunnilleen on myös Egyptin kosmoksessa.

Rupesin kiinnostumaan mitä yliopistossa on opetettu kirjallisuustieteestä, siis maailmankirjallisuudesta vuonna 1933. Arjalaisuudella on joku rooli, mutta en käsitä miten se Kreikan antiikin kirjallisuuteen kuuluu. Enkä tunne arjalaisuuden levinneisyysalueita. Intian kyllä tiedän.

Sitten piti katsoa Ylen Areenasta dokumenttielokuva nimeltä Pieni punainen,  ohjaajana Jouko Aaltonen. Alkaa tuntua siltä että tämänkertaisesta karanteeniurakasta (edellinen käsitteli Kai Donneria Siperiassa) voi tulla kiinnostava. Tuntuu hyvältä ajatukselta kuljeskella pitkin ja poikin historiassa, niin että voi miettiä ajattelun ja aatteiden yhteyttä näihin aikoihin. Suomen maolaisten historia oli lyhyt mutta kiihkeä.

Kai Donnerin Siperia-projektin läpikäyminen tuntui minusta tärkeältä. Se alkoi yksinkertaisesti hänen poikansa Jörnin kuolemasta.

Alan ajatella semmoisesta omaan arkeeni melkein aina kuuluneesta jutusta kuin fiktiosta vaihteeksi eri tavalla. Kumpaakin tarvitaan, tarvitaan tutkimusta ja fiktiota.  Sitten tarvitaan vielä niiden keskelle syntyviä tekstejä, esimerkiksi esseitä ja runoutta. Kirjallinen maailma on tavattoman rikas.

En olisi saanut Donnerin Siperia-kirjasta irti kaikkea sitä mitä sain, ellen olisi lukenut Olavi Louherannan väikkäriä. Väitöskirja nojautuu tieteen traditioon. Se oli antropologian suhteen oikeastaan aika lailla alussa vielä joskus 1900-luvun alkupuolella ja Donner ja hänen kaverinsa käyttivät itsestään nimitystä etnografi.  Sana etnos tarkoittaa kansaa ja grafia  näyttää näkyvissä olevan ja mistä saa aineistoa tutkimukseen. Donner oli tarkka esimerkiksi esineistön luetteloinnissa ja sen hankkimisessa. Kaiken piti olla jollain lailla dokumentoitavissa. Esineistö ja kuvat käsittääkseni ovat kansallisarkistossa.

Tutkimusta oli tehty jo 1700- ja 1800-luvuilla.  Oikeastaan sitä oli tehty jo kauan sitten, koska jo ”löytöretkien” aikaan kirkko otti asiakseen ruveta raportoimaan mitä löydöistä pitäisi ajatella. Hassua että niitä pitää kutsu löytöretkiksi. Alkuperäisasukkaat olivat eläneet paikoillaan melkein aina eivätkä ne maat ja mannut olleet hukassa missään vaiheessa.

Kirkolle oli tärkeätä uskonnonharjoituksen kuvaaminen kulloisessakin paikassa, koska kirkot ovat nojautuneet paikallisiin uskontoihin saadakseen alkuasukasväestön puolelleen. Että suostukaa nyt tähän valloitukseen, niin ette joudu helvettiin.

Käytännön sovellus oli sitten semmoinen että siirtomaavallat alkoivat alun ryöstelyn jälkeen miettiä mitä mailla voisi tehdä. Ne piti tietenkin alistaa isännän hallintoalamaisuuteen. Tarkoitus tuntuu olleen koko ajan rahan saaminen valloituksista.

Tutkimukset kertovat usein riiteistä. Jesuiitoilla oli tutkijoita, ja vaikka lähtökohta oli kolonialistinen, niin kyllä Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen  elämäntapaa yritettiin dokumentoida mahdollisimman tarkkaan.

Kai Donner oli opiskellut Englannissa missä antropologiaa opetettiin täyttä vauhtia. Suomessa oltiin aloittamassa kansatiedettä, jonka saksalaisperäinen nimi oli etnologia. Suomen ja muiden pohjoismaiden tutkimusten ja julkaisujen yksi keskus sijaitsi Berliinissä. Siellä oli etnologi- ja etnografi-yhdistyksiä, jotka myös julkaisivat Siperian-kävijöiden tutkimuksia. 
Siperia kiinnosti  ilmastonsakin vuoksi eniten Pohjois-Euroopan maita ja britit ja amerikkalaiset puolestaan olivat  suunnanneet eteläisemmille alueille, niin varmasti painotuksissa on eroa. Tärkein tekijä oli ilmasto. Mikään ei Pohjois-Siperian heimoille ollut tärkeämpää kuin sopeutuminen lapsesta asti kylmyyteen.

Donner oivalsi, että samojedien oli kyettävä tulemaan toimeen keväisin pitkiä aikoja vailla oikeastaan mitään ruokaa. Oli kelirikkoaika, mikä tarkoittaa sitä, että oikeastaan minnekään ei voi lähteä hakemaan riistaa. Joet olivat jäälauttaryteikköjä.

Ihmisten ruumis sopeutui epäsäännölliseen ruuan saantiin ja oli  teki pohjoisen ihmisten aineenvaihdunnan erilaiseksi kuin mitä se oli lähempänä valtameriä, siis etelämpänä ja lännempänä heistä katsoen. Minusta on käsittämätöntä että kokonaiset perheet pystyivät sellaiseen paastoamiseen. Sitten vilkaisen pihamaalle ja mietin miten somaliasukkaidemme Ramadan sujuu.

Nyt kun DNA-näytteet ovat mahdollisia,  aletaan oppia miten kauas ja millä eväillä siperialaiset ovat liikkuneet Amerikkaan, länsi-rannikolle ja muualle. Ja mikä on ollut aikataulu.

Liukuminen fiktiosta tutkimukseen ja takaisin on hyödyllistä. Opin ehkä suhteuttamaan lukemani niin, että informanttien kertomuksista voi lukea oikeita fyysisiä todellisuuksia ja tutkimuksessa sitten päätellään, että erilaisten elämäntapojen ja maailmankatsomusten kuvaaminen ”objektiivisin” keinoin on välttämätöntä. Sana objektiivinen on sitaateissa, koska tutkijan oma persoona vaikuttaa aina tutkimuksen suuntaan ja lopputuloksiin.



Minulla riittää lukemista ja korona-karanteeni on ihanteellista aikaa. Voin keskittyä vailla ulkomaailman paineita. Mutta mitä pitäisi ajatella semmoisestakin, että pitäisi uusia ajokortti? Ihmisiä en kyllä tapaa muutenkaan.

En tiedä millä tavalla voisin uusia ajokorttini menemättä fyysisesti lääkäriin ja poliisiasemalle. Totunko minä sen kirotun maskin käyttämiseen? Eikä tässä tiedä, onko mökille enää menemistä.

Ainakin se siellä asustava savonmurretta puhuva korppi oli jo viime kesänä sitä mieltä, että ihmisten kanssa on tehty sopimus uudesta isojaosta. Korppi sanoi tykkäävänsä juuri siitä saunan takaisesta ryteiköstä. Minuun se suhtautui epäillen.

Reviirejä II

Kuuntelin radiota tällä vappuviikolla. Siinä oli kaikuja menneisyydestä, sellaisia jotka muistan, mutta joita en joka päivä muistele. Marraskuun liikkeen ensimmäiset päivät olivat marraskuussa 1967. Olivat ne kyllä uutisissa ja yliopiston kuppilassa keskusteltiin siitä.

Marraskuun liike ei ollut mikä tahansa liike.  Siinä oli kysymys ihmisoikeuksista eikä niistä oltu pidetty kovin paljon meteliä sotien jälkeen ennen kuin 1960-luvulla. Isä oli ollut sodassa, äiti ilmavalvontalottana. Mutta minä olin nuori saranakohdassa, kun alkoi  uudistusten aika.

Enkä kyllä taida unohtaa koskaan sitä näkyä jonka koin joskus niihin aikoihin. On se voinut olla edellisvuonnakin, tai seuraavana, mutta sen jälkeen olin jo poissa maasta. Olin tulossa myöhäiseltä luennolta tai kokouksesta, oli ilta mutta ei kovin myöhä. Paikka oli Tampere ja lähellä vanhaa Kauppaoppilaitosta, pieni alivuokralaiskämppäni oli siinä lyhyen  matkan päässä yliopistolta.

Siinä oli pieni mäki. Sitä horjui ylöspäin vanhan näköinen ukko, vaikka ei parikymppinen varmaan osaa sanoa kuinka vanha on vanha. Se yhtäkkiä kaatui ja ajattelin että pitää mennä apuun, sitten menin lähemmäs  ja näin ja haistoin että se oli puliukko. Niitä oli joskus bussissa, että tiesin kyllä. 

Miehen suusta tuli sininen liekki. Suu oli auki mutta silmät olivat kiinni. En uskaltanut mennä lähelle, ettei sille kävisi huonosti. En ollut ikinä käynyt edes ensiapukoulutusta.

Juoksin asuntoon ja pyysin saada soittaa ambulanssin. Sain soitetuksi ja jäin odottamaan kadulle. Minusta näytti siltä että se vanha mies kuoli. Se oli marras-joulukuuta, oli aika kylmä, selvästi pakkasta. Tiesin kyllä että järvien rannoilla veneiden alla asui miehiä. Heitä asui roskalaatikoissa. Sitten olivat alkaneet panna roskasäiliöitä pihojen perälle.

Joissakin taloissa oli jo portit, niin että sinne sisäpihalle ei päässyt enää kymmenen jälkeen illalla sisälle. Tuskin sitä taloa on enää olemassa. Sillä alueella taitaa olla aivan erilaisia taloja, ei sellaisia tiilikasarmeja.

Istuin siinä katukäytävän reunalla. Ambulanssi tuli sitten, menin niitä miehiä vastaan ja kysyin miten se mies voi. Sanoivat että kuollut. Ne ottivat sitä jaloista ja hartioista ja heittivät sen ambulanssiin. Kuulin kyllä että se kolahti. Heittivät kuin tukin tai roskasäkin. Eivät kysyneet mitään minulta. En ollut koskaan nähnyt ketään kuollutta aiemmin. Mutta jotain samanlaista oli jossain elokuvassa, jossa kuvattiin sotaa ja ruumiskasoja. Ajattelin että en olisi voinut kuitenkaan tehdä mitään. Oloni oli aika lailla avuton.

Oli reipasta puhetta radiossa. Voi olla että Marraskuunliikettä ei tullut Tampereelle lainkaan. Olin lähdössä sieltä jo pois seuraavana vuonna tai sitä seuraavana. Ei siinä kaupungissa ollut mitään vikaa, mutta ei siellä oikein tapahtunut mitään. Olin tottakai samaa mieltä Marraskuunliikkeen ja Claes Anderssonin ja Ilkka Taipaleen kanssa. Mutta en tuntenut siinä kaupungissa ketään joka olisi ajatellut sillä tavalla.

 

Silkkiuikkupariskunta. (klikkaamalla suurenee!)

Muistan sen sinisellä liekillä palaneen miehen vieläkin. Aika kamala kuolema. Semmoista  Ameriikan presidentti toivoo maansa ihmisille. Presidentin mielestä ihmisten pitäisi juoda puhdistusainetta ajaakseen korona-viruksen pois. Se on hullu tai oikeasti tahtoo tappaa sairaat siitä maasta, mikä voi olla sama asia.

Mitenkähän oli ajatellut järjestää elämänsä siitä lähtien, se presidentti? Ilman ihmisiä presidentillä ei olisi  valtuutusta mihinkään.  Miksi yhteiskunnista oli tarpeen rakentaa sellaisia pyramideja, joiden huipulla istuu yksi tai muutama ihmistä?

Niin että kyllä minä olen ajatellut myös sitä tsaarin Venäjää. Siellä piti oikein olla sotaväkeä häätämässä  ihmisiä pois omilta metsästysmailtaan, Siperiassa. Siellä hävisi varmasti myös suomensukuisia heimoja.

Ei siinä muuta tarvittu kuin tappaa elinkeino. Viimeiset menivät kun löydettiin öljyä ja jätettiin vuotavat putket korjaamatta. Hantien ja mansien kesyporot kuolivat, eikä metsästys saati kalastus onnistunut enää.

Amerikassa kävi samoin. Valkoihoiset esimerkiksi preeria-alueilla  keksivät tappaa biisonit pois. Lakota-intiaanit olivat  puhvelinmetsästäjiä. Heillä oli samanlainen talous kuin oli esimerkiksi hanteilla ja manseilla tai samojedeilla, joita nykyään kutsutaan nenetseiksi. Ei niiden kansojen tuhoaminen ei ole vaikeata. Mutta on vaikea ymmärtää että miksi niin pitää tehdä. Minkä takia Siperian ja Amerikan alkuperäisväestön ihmisoikeuksia ei voitu kunnioittaa? 

Lintu ei suvainnut näyttää naamaansa.  Nokikana?

 

Ei tietenkään silloin ollut vielä kansainvälisiä sopimuksia. Silti kansat olivat eläneet rinnakkain vuossatoja ja tuhansia. Voi olla että joskus on ollut riitoja ja pieniä taisteluja esimerkiksi metsästysmaista, mutta on kai niitä vältetty, koska sekä taigalla että tundralla että preerioilla ihmiset ovat asuneet niin hajallaan, että ne ovat tarvinneet toistensa tukea. Amerikan alkuperäisheimoilla oli soturikasteja, mutta vaikea sanoa kuinka monilla Siperian heimoilla sellainen on ollut.

Kai Donner Siperia-kirjansa loppupuolella miettimään shamanismia. Hän kysyy erityisesti tunguusien shamaanimenojen perään. Hänen mielestään heidän sekä mies- että naisshamaaninsa kärsivät epilepsiasta. Kyse on naisten hulluudesta, joka siis johtuu siitä että nais-ihmisillä on kohtu. Se tuo mukanaan hulluutta joka ilmenee epilepsiana:

”Kuten aikaisemmin mainittu, eivät naisšamaanit ole tavallisia Jenisein länsipuolella. Sitävastoin oli niitä ennen ilmeisesti sangen paljon tunguusien keskuudessa. Nykyään ei liene kuitenkaan enää asian laita niin yhtä suuressa määrässä. (Holmberg, b). Että tunguusilaiset naiset enemmän kuin naiset muiden heimojen keskuudessa sopivat šamaanikutsumukseen, johtunee ehkä siitä, että epilepsia on nähtävästi ollut sangen yleistä juuri tunguuseissa. Mahdollisesti voidaan ajatella, että myöskin  Katšan-tataarinaisissa huomattu ja kuukautisten yhteydessä ilmenevä ’fureur utérine’  (Pallas 4:582) ei ole saattanut ainoastaan aiheuttaa hysteriaa tai ekstaasitilaa, josta mainitaan eräillä tahoilla, vaan myöskin eräänlaisen taipumuksen  šamaanitoimeen.”

Tämä on nyt aivan kirjan loppupuolella. Aiemmin Donner on ylistänyt samojedi-shamaanin hienoa esitystä (viitteet ovat vain teoksiin). Ennen esitystä mies-shamaani on syönyt kärpässientä.  Onko nimenomaan tunguusi-naisilla sitten hysteriaa tai epilepsiaa? Vai eivätkö naiset ole suostuneet syömään kärpässientä?

Muuten oikein hyvä kirja, mutta tämä kyllä veti vähän jalkoja alta. Ja siis epilepsia ja hysteria!  Sitten Donner kertoo miten paljon ostjakkisamojedit ja jeniseiostjakit (siis miehet) söivät kärpässieniä ennen shamaanintyötä. Sitten hän kirjoittaa:

”On kuitenkin paljon  šamaaneja, jotka eivät katso tarvitsevansa huumaavia tai muita sitä vastaavia aineita saadakseen aikaan sen olotilan vaihdoksen, joka tekee heille mahdolliseksi pääsyn toiseen maailmaan, missä he sitten tapaavat kaikki ne henget, jotka vaikuttavat ihmisten oloon ja elämään.”

Seuraavaksi on vuorossa sitten ihmissyönnin pohdiskelua. Ja sitä keitä pitää uhrata hengille. Ja miksi pitää? Tässä Donner rupeaa miettimään totemismin olemusta ja arvelee olevansa lähellä alkuperäistä luonnonuskontoa. Jotkut samojedit ovat myös keränneet päänahkoja. Kannibalismi taas johtui siitä, että ihmislihan syömisellä voi välttyä sairauksilta ja kuolemalta.

Käsittääkseni jo tiedetään joidenkin heimojen yhteys Amerikan serkkujen kanssa. Ihmiset ovat muuttaneet eestaas Beringin salmen yli Amerikan puolelle ja takaisin. Eikä kyse taida olla niinkään siirtolaisuudesta kuin siitä, että ihmiset ovat kalastaneet tai metsästäneet valaita kummankin puolen salmea. 


Alkuperäiset ihmiset  tunsivat valaiden tai esimerkiksi karibujen muuttoliikenteen pitkin Siperian ja Amerikan rannikoita.  Ovat tienneet mihin aikaan vuodesta on mitäkin eläimiä missäkin päin.