Hunajaa heinäkuussa

Hauskaa kuunnella radiosta keskustelua jostain mitä on juuri lukenut. Olin löytänyt kirjaston e-kirjojen listalta Rachel Cusk’in  romaanin Ääriviivat. Olin kyllä nähnyt kirjailijan Helsinki Lit-tapahtumassa, joka televisioitiin. Löysin sen Areenasta. Mutta en muista yhtään mitä Rachel Cusk sanoi Helsingissä keväällä 2019.

Kirjailijan nimi jäi mieleen, vaikka en ollut lukenut kirjaa. Nyt häneltä on suomennettu jo kolme kirjaa. En ole erityisen tottunut lukemaan kirjoja näytöltä vaikka olen sitäkin tehnyt, kun olen tutkinut mikrofilmejä. Mikrofilmien lukeminen käy työstä, varsinkin kun on etsimässä jotakin, eikä tiedä löytyykö sitä vai ei, esimerkiksi jonkun paikallislehden arkistosta. Ehkä paikallislehdet ja paikallisyhdistykset ovat saaneet arkistonsa nettiin?

Koronakevään aikana on olen etsinyt ja löytänyt kirjallisuutta esimerkiksi Gutenberg Projektista. Minulla on tietokonekirjasto. Se on hyvä juttu senkin vuoksi, että tietokoneen ruudulta kirjojen tekstiä voi suurentaa ja pienentää. Silmät väsyvät.

Radio on tarpeellinen tiedotusväline sen takia, että sitä kuunnellessa välttyvät hyvin kirjoista keskustelevien ihmisten äänenpainot. Muutenhan kaikenmaailman ihmisten keskusteluja ei nyt kuulekaan. Rachel Cuskin kirjoista radiossa keskusteli kolme naista. He miettivät miksi Cusk tuntui tärkeältä.  Paikka oli Ylen Radio 1:n Kulttuuriykkösessä.

”Ääriviivoissa” ei ollut tavanmukaista tarinaa. Lukijan piti keskittyä siihen mitä tekstissä oli, tai menettää suuri osa kirjan sisällöstä. Jos päästi ajatuksen harhailemaan, ei auttanut kuin selata taaksepäin löytääkseen paikan johon jäi. Tuntui kummalliselta se teksti. En yleensä ole hajamielinen kun luen uutta ja selvästi kiinnostavaa kirjaa.

”Ääriviivat” ei ollut niin kutsutusti koukuttava. Sanonnasta en pidä, koska kirjat eivät ole huumausainetta. Mutta uusia maailmoja kirjat tuovat aina, niin myös Cuskin ”Ääriviivat”.  Se oli ainut hänen kirjansa tämän kaupungin e-kirjastossa toistaiseksi. Vasta eilen kuulin että ne kolme kirjaa muodostavat jonkinlaisen kokonaisuuden.

Pää tuli aluksi kipeäksi. Kirjaston ohjelma ei ollut niitä parhaimpia. Siinä ei esimerkiksi ollut sivunumeroita. Mutta pää tuli kipeäksi todennäköisesti siksi että kirja oli outo. Tämä nyt vain ei ollut mikään kiltti ja selvä romaani, jonka voi haukata välipalaksi. Päähenkilökin jää hahmottomaksi. Arvelin että sen vuoksi kirjan nimi oli Ääriviivat. Siihen on tyydyttävä.

Päätin olla jättämättä sikseen ja ponnistella edes vähän. Jotain päähenkilö-kertojasta sentään tietää: hän on nainen ja kirjailija. Rachel Cusk on myös nainen ja kirjailija. Välttyisin tällä kertaa miettimästä sitä typerää kysymystä että kuinka paljon romaani (?) kertoo ”oikean” ihmisen elämästä. Miksi ylipäänsä pitäisi ajatella todenkaltaisuutta kun lukee fiktiivistä proosaa? Kun olin lukenut muutamia sivuja, palasin takaisin alkuun ja luin tarkemmin.

Sitten kirjoitin ylös pienen otteen, että muistaisin miten teksti kulki, ei minulla sen kummempia syitä ollut kuin se tavallinen, jonka vuoksi muistivihot täyttyvät: joku asia on herättänyt mielenkiintoni:

”Tähän hetkeen asti hän on uskonut, että suru johtuu säälistä, jota hän tuntee naista kohtaan, mutta jos hän on rehellinen itselleen, hän myöntää ajattelevansa, että kenkien edustama naiseus on häneltä kielletty. Hänestä tuntuu melkein kuin hän ei olisi nainen ollenkaan. Mutta jos hän ei ole nainen, niin mitä hän sitten on? Hän käy läpi naiseuden kriisiä, joka on samalla luovuuden kriisi, mutta toisaalta hän on aina pyrkinyt pitämään  nuo kaksi erossa toisistaan, koska on kuvitellut että ne kumoavat toisensa, sulkevat toisensa pois. Hän katsoo kotinsa ikkunasta puistossa juoksevia naisia, ja kysyy itseltään, juoksevatko he jotain kohti vai jostakin pois. Jos hän katsoo kyllin kauan, hän näkee, että he juoksevat kehää.” (s.? )

Katselin jalkojani jotka ovat paljaat, koska on kuuma. En muista kenestä puhuttiin. Lukemisen myötä nimien merkitys väheni. Minulle tulivat mieleen heti Ylen television ajankohtaisohjelmien, myös uutisten naisvetäjät, jotka joutuvat jostain syystä hoippumaan korkeilla koroilla. Jos  joku nainen näytetään seisomassa niillä koroillaan, huomaa selvästi että selkä on omituisessa asennossa. Nainen näyttää lähinnä jonkinlaiselta hominidiltä, koska tuollaisissa kengissä ei juosta bussia kiinni tai mennä kävelylle metsään. Cusk kirjoittaa: ”Kenkien edustama naiseus” ja minä sanon että selvää orjuutta.

Mutta sitten jo kerrotaan että naiseuden kriisi on samaa kuin luovuuden kriisi. Ehkä se ihminen on kirjailija. Kirjailija Cuskin suhteesta julkisuuteen en tiedä mitään. Miksi hän olisi itsestään puhunut, nimetön henkilö, joka vain kertoo tarinaa? Se kirjan henkilö, kertoja, katsoo ulos ikkunasta ja näkee naisten juoksevan kehää.

Lemmikeillä on oravanpyöriä. Niistä ei ikinä pääse pois. Ei minulla ole mitään tarvetta tietää kuka tämä ihminen on. Tiedän kenkien olevan joku outo fetissi, josta minulla ei ole mitään kokemusta. Minusta kenkiä täytyy olla ettei tule kylmä ja etteivät kivet ja männynkävyt satu jalkapohjaan.

”Ääriviivojen” lukemisesta on jo jonkin aikaa. Nyt on ilmoitettu että koronavirus-rajoituksia on höllennetty ja myös vanhemmat ihmiset pääsevät ihmisten ilmoille. Silti välimatka toisiin ihmisiin pitää edelleen muistaa. Niin se on normaalissakin elämässä mikäli sellaista on.

Tämän päivän neuroottiseen käyttäytymiseen eivät taida kuulua tuollaiset naisellisuuden harhat, esimerkiksi piikkikorkokengät. Ei voi olla niin että niiden käyttäminen on vapaaehtoista. Mutta ehkä ne vain tekevät kantajansa tärkeämmäksi ja asemastaan tietoisemmaksi kuin mitä he muuten olisivat? Vai missä se pakko on?

Siitä tuo ”Ääriviivat” kertoo, ihmisen ja hänen ympäristönsä välisestä keskustelusta. Puhe on päänsisäistä. Yksi tapaaminen menee ohi nopeasti, mutta toinen tulee jo tilalle kun sivua kääntää, toisia nopeasti luotuja tilanteita. Niissä ilmenee jokin olennainen asia.

Kirjan loppupuolella tulee esimerkiksi nainen, joka on löytänyt huoneistosta purkin ja lusikoi hunajaa suuhunsa. Kertoja on lähdössä pois ja toinen tulee asuntoon tilalle. Kertoja-kirjailija yrittää estää hunajan ahmimista ja ehdottaa ateriaa. Mutta lentokentältä tullut nainen ei tarvitse ateriaa, hän tarvitsee hunajaa.

Paikka on Ateena. En ole koskaan ollut siellä, mutta kirjan ihmiselle Ateena on itsestään selvästi tärkeä paikka olla lomalla, heillä on varaa lomamatkoihin. Olen lukenut Ateenasta ja nähnyt siitä kuvia. Opin piirtämään kun opettaja toi kreikkalaisen patsaan kopion tunnille. Kesti pitkään ennen kuin pääsin piirtämään ”oikeata” alastonmallia. Ne varhaiset piirrokseni näyttivät aivan oikeilta ihmisiltä. Patsas on jonkin olemassaolevan idea. 

Mutta itse asiasta, Rachel Cusk'in Ääriviivoista, linkki tänne, jossa Cusk käsitellään perusteellisemmin, Anitan tekstissä on linkkejä myös!



Kreikkalaista hunajaa. Olen nähnyt elokuvan jossa vanhempi mies pitää mehiläisiä, siirtelee pesiä ja sitten linkoaa hunajaa. Elokuvan ohjaajan nimi oli jotain sellaista kuin Atom Egoyan, tuntuu nimimerkiltä (esimerkiksi ”Atomi Itse”), mutta en osaa kreikkaa. Suomestakin luultavasti voi jostain ostaa kreikkalaista hunajaa. Sanotaan että Ateenassa tuoksuvat kukat ja puut ja kuumuus voimistaa tuoksuja.  En muista elokuvan nimeäkään. Joku ehkä muistaa?

Tajusin että päätä särki siksi että posliinikukka kukkii. Siinä on raskas mutta tavattoman kaunis tuoksu. Mikään muu ei tuoksu siltä. Sisälle ei kesäkuun helteiden aikana tullut kuitenkaan yhtään mehiläistä tai kimalaista. Mutta posliinikukan ikkuna katsoo länteen ja sieltä tulee valoa joka päivä.