Sukunimi Lippi ja muita nimiä

Sukunimi on Lippi, Filippo ja Filippino Lippi. Lorenzo Lippi pitää vielä tsekata. Nimi merkitsee paljon. Tai tuossa tapauksessa koko suku. Lapsi pitää panna oppimaan. Ainakin jollakin Lippi-ihmisellä on työhuone ja siellä oppilaita ja assistentteja. Taiteilijan työ oli arvostettu ammatti toisin kuin nykyään. 

Lipit toi ystävä muistiini. Filippo ja Filippino kuuluvat länsimaiden kuvataiteen ytimeen. Näin heitä yhden kuukauden Toskanan matkallani ja paljon muitakin, niin että kyllä ne tuovat uudestaan taidekirjasta nähtynä muistikuvan. Kuvat laajenevat päässä, koska se muistikuva on siellä.

Kun viime vuonna luin taas yhden Leonardo-elämänkerran, tällä kertaa amerikkalaisen Walter Isaacsonin kirjoittaman, niin muistin mitä kaikkea siihen elämänkertaan voi kuulua. Huomasin myös että jenkkikirjoittajalla oli ehkä vähän erilainen näkemys, samoin kuin miksi sitä voisi sanoa − henkinen kantti? − kuin sillä ranskalaisella, Serge Bramlylla.

Asiat ovat kyllä kaikki siinä. Se mikä puuttuu on omakohtaisuus, joka tulee kyvystä yhdistää erilaisia aikakausia toisiinsa ja suhteuttaa. Niin että näkee itsensä keskellä sitä,  on oppinut, että taiteet, kuvat ja kirjallinen näkemys myös, ovat jatkuvasti kasvava ihmiskunnan ominaisuus. Ihmisellä ei muuten mitään olisikaan. Ilman selvää kulttuurista ymmärrystä mitään ei tietenkään tulekaan.

Ei ole mitenkään synti olla amerikkalainen journalisti, niitä on paljon enkä usko että maailmassa on monta korkeatasoisempaa  lehteä kuin esimerkiksi New York Times, jota luen säännöllisesti..  Lehdistön ja muun median kautta tulee tietoon mitä tapahtuu, minkälaisia ajatuksia virtaa mistä. Sekin pitää näkyä, missä alkaa olla selvä stagnaatio, niin paha että siitä liisteristä ei kukaan pääse eteenpäin. Mutta liisterissä olemistakaan ei tietenkään voi täysin välttää aina.

Olen joskus katsonut ihmisten tapiseeraavan ja olen tyytyväinen siitä, ettei minulle ole tullut noin kammottavaa työtä eteen. En tiedä asiasta yhtään mitään paitsi että sarjakuvissa on aina joku tyyppi joka näyttää töistä tultuaan siltä että olisi varta vasten kierinyt tapeteissa tajuamatta että toisella puolen on liisteriä jo. Ehkä sen kaverit olivat vain jättäneet sille ansan. Ehkä se oli nuorin ja hölmöin ihan muuten vain.

Jos olisin perustamassa historiallis-kirjallista koulukuntaa, niin olisin samaa mieltä kuin Bramly. Mutta vain yhdessä erityisessä kontekstissä. Se koskee Dmitri Merežkovskia ja hänen neliosaista kirjasarjaansa ”Kristus ja Antikristus”. Yksi kirjoista käsittelee Leonardo da Vincia ja toinen Michelangeloa. Ellei sitten kaksi.  Jostain syystä Bramly puhuu kirjasarjasta nimeltä ”Ylösnousseet jumalat” eikä Kristus ja Antikristus, mutta Bramly onkin ranskalainen ja ranskannos voi hyvin olla jotain muuta kuin suomennos. 

Joka tapauksessa luin sen valtavan kirjasarjan ja lisäksi James Joycen Odysseuksen (suom. Pentti Saaarikoski) abikeväänä, mutta pääsin kuitenkin läpi kirjoituksista. Odysseus viittaa  kreikkalaiseen tarustoon, Merežkovski toi päähäni myös renessanssin kuvaston. Kun joutuu vastatusten oman kulttuurin käännekohdan kanssa ja sattuu elämään sellaista itse, niin päähän jää jonkinmoinen pysyvä monoliitti.  Historia ei tietenkään muutu, mutta koska minä muutun, niin mietin eri asioita kun aika kuluu eteenpäin. Monoliiteissäkin voi olla halkeamia.

Lorenzo Lippi oli runoilija barokkiajalta. En tiedä hänestä yhtään mitään. Jostain syystä ajattelen että barokki tarkoittaa sitten musiikkia. Joka tapauksessa Bramly ottaa välittäjäkseen tässä Freudin, jolla on päähänpinttymä Leonardon varhaisesta muistikuvasta ja siitä innostuu tekemään psykologisen muotokuvan Leonardosta.

Minulla on moninkertainen peili, josta heijastuu tämänkertainen kuva Firenzen renessanssista. Historioitsija voi lähteä kehittelemään ”oikeata” kuvaa, mutta tuskin sitä aivan helposti löytyy. Kirjasarjaa en ole enää löytänyt, sille vanhalle kirjasarjalle kävi niin että lainasin sen Ruotsissa opiskelevalle ystävälleni, joka otti ja hukkasi sen. Sain häneltä myöhemmin puhelun jossa hän kertoi kuolevansa AIDSiin ja olevansa pahoillaan siitä että kirjat ovat hävinneet muutoissa. Käskin hänen pysytellä hengissä koska kyllä siihen virukseen vielä tulee lääke. Hän ehti kuolla ennen lääkettä. Jostakin syystä sekin tapahtuma on ollut mielessäni ja varsinkin tämän kummallisen alkuvuoden takia. Minulla on edelleen häntä ikävä.

Tietysti se fakta ettei minulla ole omakohtaista kokemusta tapeteista sanoo paljon. En ole ollut kovin pysyvästi kiinni missään. Tämä nykyinen asunto sijaitsee kaupungin vuokra-asuntokorttelissa, joten on aivan varma että en ole missään vaiheessa saanut miettiä ”omia” tapetteja.

Minusta on ehdottomasti niin että hakeutuminen vuoskymmenten velkakierteeseen vain sen vuoksi että pitäisi omistaa jotain on absurdeinta demokraattisessa kapitalismissa aivan yhtä lailla kuin demokraattisessa sosialismissakin olisi. Kumpaakaan järjestelmää ei ole koskaan ollut olemassa.  Olemassaolo on siis koko ajan vaakalaudalla.

Vanha juttu tuosta edelleen tärkeästä huoneentaulusta jossa lukee ”Olla vai omistaa”.  Se ei olisi niin tärkeä, ellei olisi niin ilmiselvää että ihmisyhteiskunnat ovat ajamassa päin seinää huippunopeudella.

Tämän kevään aikana olen ihmetellyt yhtä asiaa. Piti oleman niin että mehiläisten ja kimalaisten populaatiot arvioidaan. Nyt on jo juhannus, kaikki kevään kukat ovat jo kukkineet enkä ole nähnyt yhtään ainutta kimalaista tai mehiläistä. Ampiaiset eivät kuulu joukkoon, siis pölyttäjiin, mutta ei niitäkään näy. Aavemaista.

Miten on mahdollista että kaupasta saa vielä hunajaa?  Juon aamuteeni hunajan kanssa. Kyse ei ole ainoastaan omituisesta tavasta. Siitä asti kun meillä oli mehiläisiä itsellämme  mökillä, olen käyttänyt hunajaa. Enkä sitten yleensä sairastu noihin tavallisiin kylmettymisflunssiin.  Hunajassa ei ole taikaa,  se vain aivan ilmeisesti lisää vastustuskykyä.


Muistan nuoren ihmisen energian, kyvyn olla yhtä niin kuin nyt esimerkiksi parastaikaa kuuntelemassani jazzissa − Ylen Areenassa on jazzia vaikka kuinka paljon! Porin viime vuoden jutut soivat. Tänä vuonna viruksen vuoksi festareita ei järjestetä.

En muista mitä kaikkea tapahtui ensimmäisissä Porin jazzeissa vuonna 1966.   Enkä ollut aivan noviisi jazzin  kuuntelemisessakaan. Aivan varmasti mentiin kavereiden kanssa ensin Liikebaariin ja sitten kuuntelemaan jameja joita oli jo siellä puistokaduilla, kulman takana.

Oltiin liikkeellä musiikin vuoksi. Kellään ystävistäni ei ollut rahaa ja oikeastaan oli vain aina se yksi hetki, se aika kun soi. Sen voimin kesti pitkät talvikuukaudet ilman sitä, poissa sieltä. Satunnaisia jameja talviaikana. Muutaman ystävän tapaaminen ohimennen.