11.7.20

Hunajaa heinäkuussa

Hauskaa kuunnella radiosta keskustelua jostain mitä on juuri lukenut. Olin löytänyt kirjaston e-kirjojen listalta Rachel Cusk’in  romaanin Ääriviivat. Olin kyllä nähnyt kirjailijan Helsinki Lit-tapahtumassa, joka televisioitiin. Löysin sen Areenasta. Mutta en muista yhtään mitä Rachel Cusk sanoi Helsingissä keväällä 2019.

Kirjailijan nimi jäi mieleen, vaikka en ollut lukenut kirjaa. Nyt häneltä on suomennettu jo kolme kirjaa. En ole erityisen tottunut lukemaan kirjoja näytöltä vaikka olen sitäkin tehnyt, kun olen tutkinut mikrofilmejä. Mikrofilmien lukeminen käy työstä, varsinkin kun on etsimässä jotakin, eikä tiedä löytyykö sitä vai ei, esimerkiksi jonkun paikallislehden arkistosta. Ehkä paikallislehdet ja paikallisyhdistykset ovat saaneet arkistonsa nettiin?

Koronakevään aikana on olen etsinyt ja löytänyt kirjallisuutta esimerkiksi Gutenberg Projektista. Minulla on tietokonekirjasto. Se on hyvä juttu senkin vuoksi, että tietokoneen ruudulta kirjojen tekstiä voi suurentaa ja pienentää. Silmät väsyvät.

Radio on tarpeellinen tiedotusväline sen takia, että sitä kuunnellessa välttyvät hyvin kirjoista keskustelevien ihmisten äänenpainot. Muutenhan kaikenmaailman ihmisten keskusteluja ei nyt kuulekaan. Rachel Cuskin kirjoista radiossa keskusteli kolme naista. He miettivät miksi Cusk tuntui tärkeältä.  Paikka oli Ylen Radio 1:n Kulttuuriykkösessä.



”Ääriviivoissa” ei ollut tavanmukaista tarinaa. Lukijan piti keskittyä siihen mitä tekstissä oli, tai menettää suuri osa kirjan sisällöstä. Jos päästi ajatuksen harhailemaan, ei auttanut kuin selata taaksepäin löytääkseen paikan johon jäi. Tuntui kummalliselta se teksti. En yleensä ole hajamielinen kun luen uutta ja selvästi kiinnostavaa kirjaa.

”Ääriviivat” ei ollut niin kutsutusti koukuttava. Sanonnasta en pidä, koska kirjat eivät ole huumausainetta. Mutta uusia maailmoja kirjat tuovat aina, niin myös Cuskin ”Ääriviivat”.  Se oli ainut hänen kirjansa tämän kaupungin e-kirjastossa toistaiseksi. Vasta eilen kuulin että ne kolme kirjaa muodostavat jonkinlaisen kokonaisuuden.

Pää tuli aluksi kipeäksi. Kirjaston ohjelma ei ollut niitä parhaimpia. Siinä ei esimerkiksi ollut sivunumeroita. Mutta pää tuli kipeäksi todennäköisesti siksi että kirja oli outo. Tämä nyt vain ei ollut mikään kiltti ja selvä romaani, jonka voi haukata välipalaksi. Päähenkilökin jää hahmottomaksi. Arvelin että sen vuoksi kirjan nimi oli Ääriviivat. Siihen on tyydyttävä.

Päätin olla jättämättä sikseen ja ponnistella edes vähän. Jotain päähenkilö-kertojasta sentään tietää: hän on nainen ja kirjailija. Rachel Cusk on myös nainen ja kirjailija. Välttyisin tällä kertaa miettimästä sitä typerää kysymystä että kuinka paljon romaani (?) kertoo ”oikean” ihmisen elämästä. Miksi ylipäänsä pitäisi ajatella todenkaltaisuutta kun lukee fiktiivistä proosaa? Kun olin lukenut muutamia sivuja, palasin takaisin alkuun ja luin tarkemmin.

Sitten kirjoitin ylös pienen otteen, että muistaisin miten teksti kulki, ei minulla sen kummempia syitä ollut kuin se tavallinen, jonka vuoksi muistivihot täyttyvät: joku asia on herättänyt mielenkiintoni:

”Tähän hetkeen asti hän on uskonut, että suru johtuu säälistä, jota hän tuntee naista kohtaan, mutta jos hän on rehellinen itselleen, hän myöntää ajattelevansa, että kenkien edustama naiseus on häneltä kielletty. Hänestä tuntuu melkein kuin hän ei olisi nainen ollenkaan. Mutta jos hän ei ole nainen, niin mitä hän sitten on? Hän käy läpi naiseuden kriisiä, joka on samalla luovuuden kriisi, mutta toisaalta hän on aina pyrkinyt pitämään  nuo kaksi erossa toisistaan, koska on kuvitellut että ne kumoavat toisensa, sulkevat toisensa pois. Hän katsoo kotinsa ikkunasta puistossa juoksevia naisia, ja kysyy itseltään, juoksevatko he jotain kohti vai jostakin pois. Jos hän katsoo kyllin kauan, hän näkee, että he juoksevat kehää.” (s.? )

Katselin jalkojani jotka ovat paljaat, koska on kuuma. En muista kenestä puhuttiin. Lukemisen myötä nimien merkitys väheni. Minulle tulivat mieleen heti Ylen television ajankohtaisohjelmien, myös uutisten naisvetäjät, jotka joutuvat jostain syystä hoippumaan korkeilla koroilla. Jos  joku nainen näytetään seisomassa niillä koroillaan, huomaa selvästi että selkä on omituisessa asennossa. Nainen näyttää lähinnä jonkinlaiselta hominidiltä, koska tuollaisissa kengissä ei juosta bussia kiinni tai mennä kävelylle metsään. Cusk kirjoittaa: ”Kenkien edustama naiseus” ja minä sanon että selvää orjuutta.

Mutta sitten jo kerrotaan että naiseuden kriisi on samaa kuin luovuuden kriisi. Ehkä se ihminen on kirjailija. Kirjailija Cuskin suhteesta julkisuuteen en tiedä mitään. Miksi hän olisi itsestään puhunut, nimetön henkilö, joka vain kertoo tarinaa? Se kirjan henkilö, kertoja, katsoo ulos ikkunasta ja näkee naisten juoksevan kehää.

Lemmikeillä on oravanpyöriä. Niistä ei ikinä pääse pois. Ei minulla ole mitään tarvetta tietää kuka tämä ihminen on. Tiedän kenkien olevan joku outo fetissi, josta minulla ei ole mitään kokemusta. Minusta kenkiä täytyy olla ettei tule kylmä ja etteivät kivet ja männynkävyt satu jalkapohjaan.



”Ääriviivojen” lukemisesta on jo jonkin aikaa. Nyt on ilmoitettu että koronavirus-rajoituksia on höllennetty ja myös vanhemmat ihmiset pääsevät ihmisten ilmoille. Silti välimatka toisiin ihmisiin pitää edelleen muistaa. Niin se on normaalissakin elämässä mikäli sellaista on.

Tämän päivän neuroottiseen käyttäytymiseen eivät taida kuulua tuollaiset naisellisuuden harhat, esimerkiksi piikkikorkokengät. Ei voi olla niin että niiden käyttäminen on vapaaehtoista. Mutta ehkä ne vain tekevät kantajansa tärkeämmäksi ja asemastaan tietoisemmaksi kuin mitä he muuten olisivat? Vai missä se pakko on?

Siitä tuo ”Ääriviivat” kertoo, ihmisen ja hänen ympäristönsä välisestä keskustelusta. Puhe on päänsisäistä. Yksi tapaaminen menee ohi nopeasti, mutta toinen tulee jo tilalle kun sivua kääntää, toisia nopeasti luotuja tilanteita. Niissä ilmenee jokin olennainen asia.

Kirjan loppupuolella tulee esimerkiksi nainen, joka on löytänyt huoneistosta purkin ja lusikoi hunajaa suuhunsa. Kertoja on lähdössä pois ja toinen tulee asuntoon tilalle. Kertoja-kirjailija yrittää estää hunajan ahmimista ja ehdottaa ateriaa. Mutta lentokentältä tullut nainen ei tarvitse ateriaa, hän tarvitsee hunajaa.

Paikka on Ateena. En ole koskaan ollut siellä, mutta kirjan ihmiselle Ateena on itsestään selvästi tärkeä paikka olla lomalla, heillä on varaa lomamatkoihin. Olen lukenut Ateenasta ja nähnyt siitä kuvia. Opin piirtämään kun opettaja toi kreikkalaisen patsaan kopion tunnille. Kesti pitkään ennen kuin pääsin piirtämään ”oikeata” alastonmallia. Ne varhaiset piirrokseni näyttivät aivan oikeilta ihmisiltä. Patsas on jonkin olemassaolevan idea. 


Mutta itse asiasta, Rachel Cusk'in Ääriviivoista, linkki tänne, jossa Cusk käsitellään perusteellisemmin, Anitan tekstissä on linkkejä myös!



Kreikkalaista hunajaa. Olen nähnyt elokuvan jossa vanhempi mies pitää mehiläisiä, siirtelee pesiä ja sitten linkoaa hunajaa. Elokuvan ohjaajan nimi oli jotain sellaista kuin Atom Egoyan, tuntuu nimimerkiltä (esimerkiksi ”Atomi Itse”), mutta en osaa kreikkaa. Suomestakin luultavasti voi jostain ostaa kreikkalaista hunajaa. Sanotaan että Ateenassa tuoksuvat kukat ja puut ja kuumuus voimistaa tuoksuja.  En muista elokuvan nimeäkään. Joku ehkä muistaa?

Tajusin että päätä särki siksi että posliinikukka kukkii. Siinä on raskas mutta tavattoman kaunis tuoksu. Mikään muu ei tuoksu siltä. Sisälle ei kesäkuun helteiden aikana tullut kuitenkaan yhtään mehiläistä tai kimalaista. Mutta posliinikukan ikkuna katsoo länteen ja sieltä tulee valoa joka päivä.

8 kommenttia:

  1. Tervehdys Ripsa. Aina joskus luen blogejanne, sinun ja Merin, silloin kun tulee fiilis, että jospa etsisi jotain kivaa t. fiksua. Vielä hauskempaa, että näköjään peilaatte teksteissä toisiinne, niin kuin naisten pukeutumiseen, jota tietysti ei saa kommentoida, tuskin edes se Green, ainakaan ilman p-myrskyä. Ihan sama onko kyse korkokengistä vai siitä onko puku auki napaan asti.

    Sääli, että tuo Rachel Cusk jäi sinulla e-kirjojen varaan. Olen itsekin lukenut vasta tuon Ääriviivoja - ja heti luettuani marssin kirjakauppaan ostamaan ensin kaksi ensimmäistä ja sitten sen trilogian kolmannenkin. Sillä mielestäni hän saavuttaa ihan jotain uutta ja hienoa kirjallisuudessa. Jos olisi mies, haloo olisi jo... ai niin, ei niinkään saa sanoa.
    Mutta jos tunnet Alice Munroa, niin tämä Cusk on lopulta hyvin lähellä häntä, vaikka olen nähnyt syytöksiä myös viihteellisyydestä, - olematta samaa mieltä.

    Hänen kirjoitustavassaan on jotain sellaista, mitä ehkä voisi kuvata kevyesti yhdistettyjen novellien ja jatkuvaluonteisen, perinteisen romaaanikerronan yhdistämiseksi. Ja että tässä kertoja ei ole välttämättä fokus, vaan jossain määrin myös peili, se joka antaa tilaa muille kertoa omasta elämästään.

    Niinhän ihmiset usein tekevät, peilaavat omaa elämäänsä, ilojaan ja ongelmiaan toisiin ihmisiin ja siihen mitä heiltä kuulevat; he sanovat "ja kun hän kertoi sen, tajusin, että eiväthän minun ongelmani ole mitään tuon rinnalla" tai jotain samantapaista.

    En usko, että Cusk yrittää välttämättä "sanoa" jotakin suurella S:llä. Mutta nuo episodit elämästä yksi toisensa jälkeen ovat järjestään hämmentäviä, koskettavia, liikuttavia, kummallisia - muutama taitaa jäädä aika keskeneräiseksikin, sillä koskapa elämässä oikeita vastauksia olisi.

    Olin iloinen kun keksin Cuskin teokset, siitä huolimatta että olen lukenut vain yhden. Mutta koska "rap" on tullut kirjallisuuteen jo monin muin tavoin, kuten ajan ja tapahtumajärjestyksen hajottamisena ja loputtomina viitauksina sinne tänne, niin miksipä ei sitten myös näin. Musiikissa rap on ollut lähinnä rappiota, saa nähdä löytyykö kirjallisuudesta voimaa luoda siitäkin jotakin.

    t. Heli

    VastaaPoista
  2. Hei Heli!

    Olipa kiva kun ilmestyit taas!

    Tuo että jää e-kirjojen varaan. Oli se vain hyvä että oli e-kirjoja ja jopa oma e-kirjasto tämän kirotun viruksen aikaan. Piti pysyä kotona. Eikä kirjasto ollut auki.Mulla on käytetty iso tietsikka, joka toimii kuin enkeli ja jossa fontteja saa suurennetuksi ja pienennetyksi. Samoin taustavaloa. Silmät eivät jaksa sitä mitä nuorena.

    Onko Cuskin paperipainoksessa jotain enemmän kuin vain teksti? Tiedän kyllä oikein hyvin, että runoja ei pitäisi hankkia e-kirjoina. Jostain syystä nimenomaan runoilijat tahtovat jotain graafista,visuaalista, joka painottaa jotain tekstinosaa.

    Varmaan kustantajat inhoavat sellaisia kirjoja, niiden painaminen voi maksaa enemmän. Mutta en tiedä tietenkään, olen eläessäni tehnyt lay-outia ainoastaan kahteen lehteen joita toimitin. Se oli kivaa touhua. Olin aivan liisterissä niiden taittopuuhien jälkeen. Oli sitä leikkaa-liimaa -aikaa vielä.

    Munro on yksi kirjailijoista, joita nuoremmat (nais)kirjailijat varmaan seuraavat. Mutta on se traditionaalisempi kuin Cusk. Munro lopetti kirjoittamisen, olikohan se silloin kun hän täytti 80 vuotta.

    Sitten on esimerkiksi W.G.Sebald, jonka Saturnuksen renkaat (suom. Oili Suominen, Tammen Keltainen kirjasto, 1995 käy hyvin esimerkiksi kuvitetusta proosakirjasta. En kyllä osaa sanoa mitä nimenomaista aihetta kirja seuraa, koska tarinoita hänellä on hurja määrä.

    Voi olla että juuri tuo Sebaldin kyky kertoa tuo kuvaelementin mukaan. Sebald kuoli auto-onnettomuudessa. Munro ei enää kirjoita. On meillä onneksi noita nuorempia.

    Mutta tottakai: Cusk kuvaa hyvin elävästi noita ihmisiä. Kyllä hän luonnehtii niitä, vaikka ne ovatkin nimettömiä. Mutta eihän kukaan tunne kaikkia tapaamiaan ihmisiä. Heitä täytyy kuunnella ja katsella.

    Rap-rappiota? En tunne sitä kovin hyvin, mutta katsopas video Annikin tämänvuotisista runofestareista. Se lähetettiin livenä (ilman yleisöä) ja käsittääkseni pyörii jossain netissä vielä. Siinä on muutama räppääjä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaaha, yksi kommentti taisi kadota. No oikein varmasti, kohtalo tietää paremmin. - Kyllä, minullakin tämä pandemia-aika sai kovasti myönteistä liikettä aikaan odottavien kirjojen jonossa. Kuin myös uudelleen luettavien...

      Minusta Cuskia ja Munroa yhdistää kerrottavan tarinan yllättävyydet, äkilliset käänteet, jotka loksauttavat suun joskus auki "ai että sillä tavalla". Sikäli Sebald on eri maata, vaikkakin kai autofiktiota. Olen lukenut yhden vain, sen jossa päähenkilö keksii olevansa syntyjään sotalapsi, oliko se nyt Jugoslaviasta. Ja että hän siksi kokee olevansa juureton kiertelijä. Miksei niin, mutta vain yksi mies ja yksi pitkänlainen tylsänlainen tarina. Ei ole tullut sittemmin tutkittua muita häneltä.

      Olen viime ajat lukenut minäkin eKirjoja, erityisesti vanhoja kotimaisia aina 1800-luvulta alkaen. Taidan olla nyt jossain 1900-luvun alkupuolella, Wilkunan novelleja juuri nyt. Runeberg-projekti palvelee loistavasti niissä. Toisessa jonossa sitten niitä vanhoja ulkomaisia, jotka aiemmin olivat maksun takana kirjaston varastossa. Nyt niitä saa maksutta, ja täydentelen lukematta jääneitä. On siinä monenlaista lisäystä tullut vastaan, ja oma kyky ymmärtää on syventynyt, luulisin. Myös Suomen kulttuurihistorian tietoni ovat kasvaneet melko lailla.

      Rap-rappioleikittely, niin - kyllä se kai runouteen voi jotain antaakin. En ole kylläkään varma, onko loppu- ja alkusointujen palauttaminen runouteen kovin "uutta". Mutta ehkä siitä joku synteesi voisi tulla, vapaan mitan ja vanhempien laulullisten mittojen kanssa... Muussa kirjallisuudessa samankaltaisiksi tekijöiksi voisi ajatella intertekstuaalisuutta, kerronnan aikatasojen kääntelyä, vääntelyä ja kiertelyä ja - onhan näitä keinoja. Mutta rikastavatko, vievätkö ne kerrontaa uuteen vai kierrättävätkö ne vain vanhoja ideoita, kuten rap-musiikissa useinkin tehdään. Revitään vanha kappale palasiksi ja kootaan se uusiksi rap-muotoon. Tulos on yleensä huonompi kuin se vanha teos. Siksi olen ennenkin miettinyt näiden "räppäilyjen" arvoa, että synnyttävätkö ne synteesien tai muiden vaiheiden kautta uutta vai eivät. Olen toki iloisesti väärässä, jos olen.
      Vaan on sitä ennenkin kirjallisuudenhistoriassa ollut kausia, jolloin nuorempi sukupolvi vain punastelee edeltäjiensä varjossa. Sitä ei vain aina näe, liian läheltä kun katsomme.

      Poista
  3. Heli,

    mikä kommentti on kadonnut? Taisit eilen kirjoittaa ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa enkä muista ikinä kyllä sensuroineeni ketään. Vaikka joku olisi tulenpalavan kiukkuinenkin, niin vaikuttaa siltä että istuminen alas kirjoittamaan rauhoittaa. No, ainakin minua.

    Munro on perinteisempi novellisti. Sillä on yleensä selvä tarina ja lopettaminenkin tulee luonnostaan. Mutta olen kyllä lukenut häntä kauan. Munro on helppo englanniksi, mutta hirveän pettävä: helppouden (joka ei ole samaa kuin iloisuus!) keskellä tuudittuu siihen että tässä on mukava maisema oleskella.

    Cusk tuntuu unenomaisemmalta. Missä muualla kuin unissaan voi lähteä käveleskelemään toisten ihmisten pään sisällä? Njoh. Jos se onkin peilaamassa jotain nykymaailman kuvaa jota me tavalliset ihmiset ei huomata?

    Räppi on leikkiä. Ne ainakin siellä Annikin festareilla näyttivät olevan nuoria aikuisia. Yksi oli aika nuori flikka, joka oli kamalan vakava, jopa synkkä. Ei siihen tosin ikää tarvitse olla, vain tarkat hoksottimet että voi sanoa mitä kello on lyönyt.Siitä yksittäisräppääjästä tykkäsin.

    Olen tässä illansuussa lukenut runoja. Gutenberg projektissa oli Emily Dickinsonin runoja, kaivoin ne esiin. Olen vain silmäillyt niitä, mutta häneen kyllä viitataan usein. Siis tuo Gutenbergin kirja on englanniksi. Syy miksi kaivoin tuon e-kirjan esiin oli se, että kuljeksin oman runohyllyni (siis fyysisen) tietämillä ja löysin sieltä äitini vuonna 1959 hankkiman Helvi Juvosen kirjan nimeltä Sanan tuoja. Siinä sattuu olemaan muutama Dickinson-suomennos. Niin että tässä on yksisäkeistöinen runo, jonka englantilaista alkuperäiskappaletta en ole vielä löytänyt:

    Pyhimykseksi/ se oli liian suuri./Lumeksi/ se oli liian pieni./ Se vain piti itsensä/syrjässä/ kuin jokin henkinen.

    Käsittääkseni ne Dickinsonin runot jotka ovat olemassa ovat se yksi kasa, jonka Dickinson jätti jälkeensä. En tiedä onko tässä opuksessa siis kaikki, mutta meillä pitäisi olla ne myös täällä kotona, oikein kirjana.

    Ainahan vanhempi sukupolvi joutuu vähän hymähtelemään. Nuoriso on kumminkin tekemässä omia töitään täyttä vauhtiaa. Kyllä se kypsyys tulee ellei tule nyt sitten maailmanloppu sitä ennen.

    Olen nähnyt huolestuttavia ennustuksia Covid-19 -viruksesta. Joiden tiedeihmisten mielestä se saattaa jäädä olemaan eikä rupea miksikään kiltiksi kausiflunssaksi. Niin että nuorisoa ei käy kateeksi. Oman angstinsa ja kasvamisensa keskellä katsovat synkkenevää taivaanrantaa.

    Sebald taas. Jäi kesken, neljän kirjan ihmiseksi, siis proosan. Ei ollut ihan nuori enää, mutta vaikutti tarkkaan katsovalta tapaukselta.

    VastaaPoista
  4. Ei, minä se vain mokasin tämän googlen kanssa, kun en huomannut valita nimettömyyttä.

    Tuo sukupolviajatus juontui jostain sellaisesta, kun seuraamallani ulkomaisella aikajanalla on sellaisia peräkkäin kuin Flaubert, Dostojevski, Tolstoi, Ibsen, Eliot... ja sitten mennään vähän eteenpäin, niin tulee Daudet, France, Spitteler, Drachmann - ja taas tarvitaan useita kymmeniä vuosia, ennen kuin tulee "lukemisen arvoista". Mutta mikä menee ylös, tulee tiettävästi aina alaskin.

    Näinä päivinä kun on covidit ja eu-vero, maakuntavero, valtionvero, kunnallisvero, muovivero, alv-vero ym. on tuskin montaa muuta asiaa kuin taide, jonka kanssa jotenkin jaksaa.
    HH

    VastaaPoista
  5. Heli,

    blogien kanssa on ehdottomasti ruvennut menemään hankalammaksi kun Google osti sen. Mulla oli sekaisin tämä blogi vaikka kuinka kauan. Eikä tietenkään ollut mitään osoitetta minne kertoa ongelmista.

    Toisaalta niin. Ois kiva että olis suomalainen Blogistan, mutta siinä on sitten se ongelma, että kun kuitenkin tahtoo että ihmiset muuallakin lukee. Suomessa on porukkaa vähän ja ulkomaalaiset valittavat että kieli on vaikea. Suomea helpompaa ei olekaan!

    Mutta taitaa olla totta, että aaltoina nämä kulttuuriset jutut kulkevat. Totta sekin, että taiteet ja kaikkinainen kulttuuri on tärkeintä. Mutta olen yrittänyt aina välillä lukea filosofiaakin. Yliopistossa (Tampere) ei mun aikanani ollut filosofiaa lainkaan. Luulen että useampikin humanisti olisi mielellään lukenut sitä.

    En muista ikinä kuulleenikaan Daudetista, Francesta (Anatole?), Spitteleristä tai Drachmannista. Jos tarkoitit Anatole Francea, niin ehkä kymmenisen vuotta sitten yritin sisukkaasti lukea häntä kun olin sukutalossa viikon verran. Ei siitä mitään tullut.

    Niitä oli muutama kappale siinä isoisän kirjahyllyssä.

    VastaaPoista
  6. Onpa asiaa tuossa naisten kenkien pohdinnassa. Ja koko blogipostauksessasi. Aloin kaivata radion kuuntelemista...ehkäpä vielä tällä lomalla :)

    VastaaPoista
  7. Rita!

    Toivon että tuo kommentointi-juttu omalla sivustollasi selvisi! Istun tässä kuunneltuani hienon puheenvuoron suomalaiselta tieteentekijältä, Marja-liisa Honkasalolta ohjelmassa Kuusi kuvaa, Ylen radio 1. Löytyy siis Areenasta. Huima elämänkerta,siis.

    Radio taitaa olla tärkein kanavani ulkomaailmaan. Mutta se oli sitä jo pikkulikkana. Pyöräilin neljä kilometriä mökiltä tädin luokse kuuntelemaan maanantai-kuunnelmia pyörällä. Perheessä oli pienempiä lapsia ja heitä ei voinut pitää valveilla kun isosisko halusi kuunnelmia.

    Kengistä kun puhuttiin, niin mieleeni nousivat muinaisen Kiinan julma tapa typistää naisen jalat tyngiksi. Arvelen että oli tarpeen estää naista juoksemasta tiehensä...

    Mutta radiossa pitää sulkea pois muu maailma. Minulla se onnistuu mainiosti koska olen kuulovammainen: radiota en kuule ilman induktiosilmukkaa! Elämä on juuri tämmöinen paradoksi: jos joku osa alkaa mennä rikki, niin siitä pitää pitää kiinni. Siis juuri siitä!

    Kun olet vielä töissä, niin joudut tietysti jakamaan vapaan aikasi kaikenlaisten asioiden kanssa. Loma-ajoilta minäkin muistan nuo kuunnelmat.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista