Piäskyläinen, päivälintu,
yölintu, lepakkolintu,
etsi maat maatakseesen,
lehtoa levätäkseesen,
ei saa maarra maatakseesen,
lehtoa levätäkseesen.
Läkšä laivaisen merellä,
lenšä laivan kannen pääle,
valo vaskisen pesäisen,
muni kultaisen munaisen.
Soi Jumala suuren tuulen,
laiva kaatu kallalleesen,
laiva kaatu kallalleesen,
sysäysi syrjälleesen,
pesä pyörähti perällen,
muna vierähti vetiene.
Siint se saari siunahusi,
saaren päälle nuori neito.
Sint ne käivät kaikk’ kosissa,
käivät pipit, käivät papit,
käivät pipit, käivät ne papit
käivät hoivin hoikat herrat,
käivät soltaatit sovasta,
siniviittaiset Virosta.
Ei toi neito noill’ lähteny,
tuli viimen Nurmen-Tuomas,
Nurmen-Tuomas ja Hiekka-Heikki,
panniit neitosen rekiene,
rämähyttiit rattahille,
löivät ohilla oroa,
helmiruosalla hevosta.
Hepo juoksi, tie himaaji,
reki rautanen rämääji,
jalas koivunen kolaaji,
uuvet portit uuven linnan,
tätä neitoo vietäjessä,
tätä neitoo vietäjessä
ja kultaa kulettajessa.

Kirsti Mäkinen: Alussa oli nainen. (Mari Särkkisen inkeriläinen kehtolaulu, nauhoitus Kotkassa 1961; kirjassa Louhen sanat. Kirjoituksia kansanperinteen naisista. toim. Aila Nenola, Senni Timonen. SKS 1990) 

 

                        Kalevalanpäivänä 2021

 

 

 

 

Kuuroudesta

Tänään onnistuin näkemään kohtuullisen paljon koskematonta lunta. Aivan kuin se olisi siellä omiaan vähän kirkastamaan aivojakin. Nyt sataa lunta kolmatta päivää yhtä kyytiä. Ja kun on sunnuntai, niin eivät lumiaurat ole joka paikassa ehtineet käydä. En ole  varma siitä miten kaupungin järjestyssääntö määrää, mutta on aivan selvästi taloja, jotka eivät auraa jalkakäytäviä edessään ja jalankulkijan on kuljettava kadulla ja toivottava että autot näkevät. Siellä on suhteellisen harmaata ja edelleen sataa lunta.

En pysy perässä kaikissa noissa projekteissani. Toisaalta: minulla ei ole työnantajaa, joten saan kulkea paikasta toiseen niin kuin tahdon.  Yksi paikka on radio, Ylen radio-ohjelmat, musiikkinani on viime aikoina ollut Beethoven, mutta myös Mozart. Jostain syystä meillä on aika paljon klassista musiikkia CD-muodossa. Se vain pantiin poikki, vaikka meillä ei ollut mitään tekemistä nettiyhtiön kanssa, joka mainosta painottaakseen katkaisi radioaaltojen tulon kaapelitse. Radio on edelleen analoginen, mutta eivät pienet ja vikkelät nettiyhtiöt semmoista tiedä. Asukkailta ei kysytty.

On tietenkin selvää että näinä vaikeina aikoina yhtiöitä on voitava tukea, koska ihmiset eivät enää osta eivätkä kulje paikasta toiseen. Ihmiset joutuvat suojautumaan virukselta, mutta yritykset yrittävät kampata suojautuvia ihmisiä. Pitäisi päästä siis kävelemään jonnekin  pieniin ja ahtaisiin toimistoihin hakemaan sitä tai tätä. Mutta se ei onnistu koska on virus. 

Minulla on toinen olemisen paikka tuo televisio, josta tulee aina joskus hyviä elokuvia. En käsitä minkä takia se yhtiö ei lopettanut televisiota, mutta radion lopetti. Radion saa kuulumaan kyllä tietokoneelta, mutta minä tarvitsen induktiosilmukan ja sen takia toinen ihminen ei voi kuunnella samaa ohjelmaa. Tuon stereo-järjestelmän kautta sen sai kuulumaan aivan hyvin sekä kuulovammaiselle että normaalikuuloiselle.

Yhtenä aamuna ennen kuin lähdin vesijuoksemaan uimahalliin (erittäin tärkeä paikka!), minulle tuli nettikysely.  Se koski kuulovammaisuutta, vammaisliitto teki kyselyn. Kysely oli oikein yksinkertainen: oletko huomannut ongelmia yhteydenpidossa kasvomaskien kanssa. No tottakai olen. En kuule näkemättä ihmisten kasvoja, lähinnä suuta. Opin lukemaan huulilta 11-vuotiaana kun kuulo meni. Koulussa minut pantiin eturiviin, niin että saatoin nähdä opettajan kasvot. Viittomakieltä ei voinut opetella missään.

Kuulo meni sikotaudin jälkitautina. Nykyään useimpiin lastentauteihin on rokote. Kuulon puute on rajoittanut esimerkiksi ammatinvalintaa ja muita oleellisia juttuja. Mieskin tuli valituksi oikein: se oli oppinut kävelemään sillä puolella ihmistä, että kuulin minäkin sillä vähän kuulevalla korvalla. Sen isältä oli mennyt samaten vasen korva, mutta sodassa. Oli ollut liian lähellä tykkiä.  Tietenkin se paremmin kuulevakin korva huononee iän myötä.

On mahdollista että joku tärkeä ihminen THL:stä tai terveysministeri sanoo jotain tärkeää televisiossa, mutta minä en kuule mitään, koska en näe hänen suutaan. Jos pääsisin rokotukseen, minun pitäisi *soittaa* terveyskeskuksen numeroon. En pysty puhumaan puhelimessa, en saa selvää mitä hoitaja tai lääkäri sanoo. Varmasti se kuulonhuoltoliitto vai mikähän sitten on, on kiitollinen vastauksestani, mutta tuskin se kuulovammaisten tilannetta pystyy parantamaan. Eikä taida rokote olla tulossa ihan pian. Lääketehtaat ovat myöhässä tai sitten ne eivät halua antaa rokotteita suomalaisille.

Katsoin Ruotsin television tekemän elokuvan Rokotesotureista, siis ne vastustavat rokotteita. En edelleenkään kykene ymmärtämään noita ihmisiä. Minä olin lapsi aikana, jolloin rokotteita ei ollut. Nämä saisivat lapsensa ilmaiseksi rokotetuksi eivätkä tahdo sitä aivan täysin järjettömistä syistä, koska heidän mielestään on olemassa salaliitto.

En ymmärrä tuosta kolmoisrokotteesta kieltäytymisestä yhtään muuta kuin sen, että Suomessakin on vanhempia jotka pitävät kuuroa lasta tärkeämpänä kuin rokotettua lasta. Minusta se on oikeasti julmaa.

Muutama päivä sitten kuuntelin Kalle Haatasen radio-ohjelman, otsikkona oli Pahan ongelma. Käsittääkseni Haatanen keskusteli Lauri Snellman-nimisen ihmisen kanssa. Alaotsikkona olisi voinut olla teodikean ongelma. Olen joskus lukenut jotain aiheesta. Teodikea on filosofian puolella mutta käsittelee sitä perusdilemmaa, että jos on hyvä ja kiltti ihminen, niin minkä takia mikään jumala rankaisisi semmoista? Tietysti on semmoinen Raamatun kertomus kiltistä ihmisestä nimeltä Job, jolta se jumala vie aivan kaikki.

Selvästi kiltin ihmisen ongelma on olemassa.  Oletan että seuraavaksi joku alkaa kaivella sitä, olisiko Job kuitenkin salaa tehnyt jotain hirveää syntiä. Ja moraali tulee siitä elämänohjeesta että kaikella on tarkoitus. Jotenkin sitten päästään siihen, että uskonnolliset ratkaisut kiistävät positiivisen kehityksen mahdollisuuden. Ihmisiä kampataan koko ajan.  Mietin sitä tuolla kävellessäni auraamattomilla jalkakäytävillä, että todennäköisesti nyt sitten tuuskahdan nenälleni kinokseen ja sen päälle vielä niskaan putoaa räystäästä valtava jääpuikko. Ne ovat tänä talvena massiivisia.

Jollain tavalla kävely ja teodikea solmiutuivat yhteen. Päädyin  potemaan huonoa omaatuntoa siitä, että  yritykseni lukea David Humen esseitä oli katkennut. Kirja on edelleen tallessa. Kirjat säilyvät. En kykenisi viemään yhtään ainutta opusta  minkään taloyhtiön lämmityskattilaan.

Ohjelmassa esitettiin joitakin ratkaisuehdotuksia. Yksi niistä oli vapaa tahto. Muistan kuulleeni ajat sitten tämän keskustelun yhteydessä jonkun kysyvän, että kenes taskussa se tahto on. Kun joku keksii ratkaisun, niin sille on etsittävä tosielämästä selvä syy-seuraus-juttu, joka perustuisi siihen miten ihminen toimii. Tuskin ajatus hyvästä elämästä vaatii jumaluuksien tunnustamista.

Jossain vaiheessa tuli semmoinen huomautus, Aristoteleen sanoma, että ihminen on järjellinen eläin.  Sillä lailla osa elämästä on sitten onnea. Sitten Heidegger kysyy tiukasti että mikä on järjen olemus.

Ei siitä sen selvempää tullut. Mutta tärkeintä oli itse keskustelu, joka oli nopeaa ja säksättävää ja  innostunutta. Ajattelin niitä kahta miestä puhumassa pahuudesta ja hyvyydestä. Todennäköisesti ne jatkoivat edelleen samaa rataa sen jälkeen kun mikrofoni pantiin kiinni. Nuo ilmansuunnat mitä he ehtivät vajaa tunnin aikana käsitellä, ei vienyt pahaa yhtään kauemmas. Mutta ei siitä oikein tullut myöskään hyvyyden määritelmää.

Olen näinä aikoina sen tai tämän kirjan sisällä. Kirjani eivät katoa minnekään, ne pitävät painovoimallaan kirjahyllyjä pystyssä niin kauan kunnes hyllyt hajoavat. Kaikki katoaa joskus, entropia on tärkein luonnonlaki. Voi siitä Marsin punaisesta hiekastakin nousta vielä jotain, kun ihminen päästetään rakentamaan itselleen sopivaa biosfääriä.  Olen ymmärtänyt asian niin, että vaikka aika-avaruudessa onkin erilaisia lakeja kuin maan päällä,  niin on se avaruuskin luontoa. Vai onko?

Kaupungin kirjastokin on auki.  Vähän yli vuosi sitten se pantiin kiinni. Mutta silloin oli voimassa poikkeuslaki. Nyt se ei ole voimassa ja ihmiset ovat lähteneet Lappiin lomalle, koska määrääjät sattuvat olemaan vailla valtaa. Lomahulluus ihmetyttää minua, koska käsittääkseni koko Suomessa on nyt lunta ja ihmiset voivat hiihtää kaikkialla.


Mikäs ihmistä pitelisi? Ratkaisuhan on tarpeellinen: tuli tuhotuksi tämä Maa-niminen planeetta, niin käytetään nyt loput varat siihen että saadaan siirtokunta Marsiin. Katselin televisiosta miten se mönkijä pomppi kuun pinnalla laskeutuessaan. Mutta ei se ollut live-video. Siellä ei ollut ketään joka olisi pidellyt kameraa.

Ne television näyttämät kuvat olivatkin tietokoneen mallinnus laskeutumisesta. Jostain luin että niillä olisi tehtävänä jättää sinne kuoppaan aurinkopanelit. Eiköhän seuraava hiekkamyrsky hautaa ne sinne? Elleivät ne ole nyt hetikohta lähettämässä ihmisiä sinne rakentamaan sitä siirtokuntaa. Mitäs ihmiskunta enää muutakaan voi.

Ne marsilaiset tuskin aivan heti alkavat miettiä teodikean ongelmia. Ehkä koko ajatus jää vain jonkinlaiseksi kangastukseksi, siis sekin että ihmisellä olisi vapaa tahto.

Hallin haukku II

Sain Harry Salmenniemen luetuksi. Tämä kirja ”Uhrisyndrooma ja muita kertomuksia” on kyllä enemmän proosarunoa kuin se edellinen, Uraanilamppu.  Sitten se kirjailija vielä pränttää pitkiä sivuja siihen keskiosaan viitteitä, jotka on merkitty sinisellä. Minun on vielä mentävä katsomaan uudestaan että ei kai niihin liittynyt mitään syvempää sanomaa.

Voi sieltä maailmankatsomuksiakin löytää jos tahtoo. Mutta enemmän siellä on lyhyitä kohtauksia, jopa pastisseja, joissa ensimmäinen lyö toista korvalle ja päivastoin. Aika lyhyitä kappaleita. Ne alaviitteet sinisine numeroineen ovat hankalasti pienempää fonttia. Minulla on vasemmassa silmässä sinne tänne juokseva musta piste. Ellei tekstissä ole ollut jotain tietokoneohjelman tekemää virhettä, niin sitten joudun miettimään silmälääkärille menoa.  Tämä piste osuu silloin tällöin kirjaan väärässä kohtaa ja luen pisteen, jota tekstissä ei ole. Ajattelin runoilijoiden katkaistuja lauseita.

Esimerkiksi tämä:
”Lukijani tietenkin ajattelevat, että minulle on täytynyt käydä jotain kamalaa, koska olen päätynyt ajattelemaan näin.  Se ei ole totta. Minulle ei ole koskaan sattunut mitään erityisen traumatisoivaa, minua ei  ole käytetty hyväksi eikä edes pahoinpidelty.

Vanhempani ovat kunnollisia ja sydämellisiä ihmisiä. Tästä todistaa siskoni, joka on iloinen.  Hän ei muistuta minua veriryhmältään. Meillä on läheiset genotyypit, mutta fenotyyppimme ovat aivan erilaiset. Siinä on tragedian ydin: siskoni on miellyttävä ja aktiivinen, terve ja iloinen ihminen ja minusta on tullut hänen täydellinen vastakohtansa. ”

Tässä on yksi tai kaksi katkelmaa. Ne ovat vähintään eri kappaleita, mutta saattavat olla eri sivulla. Ensimmäisessä kappaleessa lukee: ”minulle on täytynyt käydä jotain kamalaa”.  En inhoa mitään muuta niin paljon kuin kielen pahoinpitelyä. Käydä -verbiä ei käytetä sattumisen tai tapahtumisen synonyyminä. Kello käy.  Tai silloin on kysymys esimerkiksi suostumuksesta: ”Kyllä se mulle käy”. On mahdollista että minulla on herkkä kielikorva, mutta olen lukenut ja kirjoittanut jo 60 vuotta, niin että olen tottakai jossain määrin herkistynyt. 

Lehdissäkin näkee tuommoista kieltä, se vaikuttaa minusta laiskalta kieleltä. Miksi kenenkään pitäisi antaa itsestään laiskaa kuvaa? Kyllä sitä Oblomoviakin joku  vaivasi, ei se ihan terve ollut.

Olen lukenut Salmenniemen Uraanilampun ja Uhrisyndrooman peräkkäin  ja sähköisenä.  Se on minulle tällä hetkellä paras tapa lukea, koska  silmät eivät jaksa normaali-fonttia ja sitä voi skaalata sähköisessä kirjassa.  Menen vielä katsomaan voiko niistä viitteistä johtua jonnekin muualle. No eivät tietenkään viittaa! Se pitkän ja hämärän luvun nimikin on Viitteet. Mitä pelleilyä tämä nyt on?

Loppupuolella sitten on sen alkupuolen toisintoa, nuoria miehiä sotaretkellä. Mies synnyttää lapsen toiselle miehelle ja siitä syntyy ehkä aivan pieni toivo siitä että jos vaikka sotakin sitten loppuu.  Minulle tulee mieleen se Vietnamin sodasta kertova leffa Apocalypse Now.  

En katsonut sitä koskaan, koska televisiosta näytettiin uutisia samasta tappamisesta. Tässä nyt on kyllä ero.  Uusi taistelu käydään ehkä siitä, että  mies voisi oppia synnyttämään eläviä vauvoja myös.  Silloin ehkä Vihreät baretitkin oppisivat että lapsia pitää helliä ja rakastaa. Sotiminen unohtuisi. Miehet saapastelisivat koteihinsa vauvoja selkärepussa.

Sitten on muistettava  myös meitä muita. Koska on pandemia ja elämä on pelonsekaista väsymystä, niin parhaita lohdun tuojia ovat jälkiruuat. Kaurahiutaleista jäi jäljelle paperipussi. Sen kyljestä  otin ohjeen jota ihmiset voivat sitten soveltaa kuinka tahtovat. Meillä on muinaisen kommuunin peruja jonkun jättämä pieni paistovuoka, keraaminen, semmoinen  sinivalkoinen, taisi olla vielä kasviaihe se koristelu. Valkoinen sisusta, pienet korvat joista vuoan sai uuniin ja sieltä pois. Ja sisältö:

Omenajälkkäri
10 pientä omenaa tai 5 iso
1 tl kanelia
100 g voita tai margariinia
1 dl  fariinisokeria
3 dl kaurahiutaleita
1/2 dl erikoisvehnäjauhoja

Näin:
Sulata rasva, lisää siihen jauhot, hiutaleet ja sokeri, keitos sitten lohkottujen kanelilla maustettujen omenoiden päälle. Paistetaan uunissa 250° asteessa.  Ohjetta voi muutella halunsa mukaan, pääasia on että se on epäterveellinen jälkkäri, joka saa olon tuntumaan hyvältä. Kuuman paistoksen päälle voi lorauttaa reilusti vaniljakastiketta.

Minä en ole niitä ihmisiä, joka tuntee olonsa erityisen  kotoisaksi keittiössä.  Mutta kun nyt sataa lunta edelleen, niin jos omenoita on pöydällä nahistumassa, niin ne voi syödä. Ohje on yksinkertainen.

Maanantai, 1.2. 2021,  luulin että tuosta päiväyksestä tulisi vaikka palindromi, mutta ei mennyt tasan. Olisi mennyt jos ei 0-numero häirinnyt siinä keskellä. Kuun vaihtuminen ei nyt kyllä merkitse mitään. mutta istunpa tässä alakerran sohvalla ja kuuntelen barokkiorkesteria. Yläkerran radiota ei voi enää kuunnella induktiosilmukalla. Se alkaa pöristä ja sitten se loppuu.

Näin elokuvan jonka nimi tuntui tutulta. Tiesin että olen kirjoittanut sen pohjalla olevan kirjan nimen jonnekin. Yhtäkkiä se oli tuossa: Katell Quillévéré: Niin kauan kuin sydän lyö. Olen lukenut sen ja nähnyt sen leffan silloin, kun en juuri voinut liikkua minnekään, siis kahdeksan vuotta sitten, tai seitsemän ja puoli. Minulla on vieläkin tallella se voimakas tunnekokemus, jonka kirja ja/tai elokuva tuottivat. Annoin miehelle paperilappusen jossa oli nimi ja hän toi sen kirjastosta. En muista enää näinkö silloin ensin elokuvan, vai luinko kirjan.

Elokuva herätti henkiin ajatuksen olemassaolon sattumanvaraisuudesta, mutta ei niin ettei se nyt olisi mielessä aika usein, sattuneesta syystä. En tiedä onko kirjoittaja mies vai nainen, mutta hän kuvaa mahdollisimman konstailemattomasti. Siinä on aivan tavallisia ihmisiä, jotka joutuvat miettimään yhtäkkistä kuolemaa. Hölmösti oli tuokin sanottu. Kuka on aivan tavallinen ihminen ja verrattuna kehen? Mutta se vanha näytelmäkin oli nimeltään Jokamies.  


Rupesin lukemaan toisen ”nuoren” miehen tuotosta, Eino Santasen Kapitalismi pilkku. Luulen että olen lukenut Santasen runoja aiemmin. Tämä on proosaa ja hyvää satiiria ja paljon totuutta, siinä kirjoitetaan nykymaailman pakosta kyetä nopeasti muuttumaan vaikka miksi, että sitä leipää ja kattoa pään päällä riittäisi. Ehkä ne ovat rooleja. Mutta paperille präntättynä niistä tulee ihmissirkuksia, joista tuskin tolkuissaan pääsee ulos.  

Salmenniemellä ja Santasella kummallakin on voimakkaita mielikuvia ja kieli millä kuvata ne. Olen  miettinyt tätä kyllä usein. Missä vaiheessa ihmiselle tulee kielen taju? Lapsella on varmasti jo syntyessään kielen rytmi, mutta se, miten sillä kielellä oppii kuvaamaan asioita on eri juttu. Kirjallinen kulttuuri tekee maailmasta ymmärrettävää ja ihmisistä toisilleen tuttuja. Hullunsa on joka maassa, siksi satiiri ja liioittelu ovat välttämättömiä.

Santanen käyttää kirjoissaan erivärisiä fontteja. Ihmisiä ja kohtaloita pitää voida kategorisoida, edes fontein, muutenhan todellisuus sulaa alta pois. En tiedä onko tästä kirjasta apua. Ulkomaailma vaikuttaa edelleen epävarmalta paikalta. Kiinanruusu ja lohikäärmepuu pudottavat lehtiään. Eivät pidä pimeästä.