Hiekanjyviä

Kuuntelin keskipäivän uutisten jälkeen kaksi ajankohtaisohjelmaa. Reportaasit olivat samaa joka kuului uutisissa. Mikään ei ole muuttunut. Yhdysvaltain johtamalla liittoumalla oli tarkoitus tehdä Afganistanista demokratia tai ainakin  jonkinlainen maallinen yhteiskunta, joka toimii. Lännestä (?) Afganistanissa on ollut tuon allaolevan kirjoituksen jälkeen kaksi valloittajaa, jotka joutuivat lähtemään pois: Neuvostoliitto ja Yhdysvallat, Neuvostoliiton sotimista kesti 10 vuotta ja Yhdysvaltain 20 vuotta. 

Ei sieltä heimoyhteiskunta kadonnut. Nyt on tietysti puolin ja toisin kysymys sitten enää kostamisesta ja kostojen rankaisuista. Kabulista on yritetty evakuoida eri valtioiden kansalaisia ja liittouman avustajia, mutta sitten Isis tuli ja toteutti pari itsemurhapommitusta. Siihen USA sitten vastasi lennokkipommituksella ja väitti saaneensa kohteen tapetuksi.

Tuossa on jossakin kohden kyllä virhe. Jos pommitukset olivat itsemurhapommituksia, niin aaveitako siellä on ajettu takaa niiden droonien avulla?

 

Tämä ei lopu eikä oikeita muutoksia ole lähellä. Oma presidenttimme ilmoitti, että pakolaisia vastustava osa Suomen ihmisistä ei tarkoita sitä, että kyse olisi vihasta, vaan kysymys on ollut koko ajan yrityksestä keskustella. Mutta ehkä pakolaisuudelle on olemassa kansainvälisesti määriteltyjä kriteereitä?

Olen kuunnellut radiosta tänä aamuna Afganistanista pakenevia naisia, sellaisia, jotka ovat osuneet mikrofonin eteen. Kuulin äänistä, että ne naiset pelkäsivät. He lähtivät pelon vuoksi, kyse on ollut kaikkien ihmisoikeuksien menettämisestä, siitä, että seuraavaksi kivitetään. Niinhän edellisen taleban-hallinnon aikaan  kävi, kun heimopäälliköt syyttivät naisia aviorikoksista. Syytöksiä edelsi sharia-istunto, jossa ei ollut naisia.

En tiedä mitä tuosta pitäisi ajatella. Vaikka Suomessakaan ei ole naisten ja miesten välillä vielä läheskään täyttä tasa-arvoa, niin ei täällä sentään ole ketään kivitetty. Naiset saavat käydä töissä. Minulla ei ole kokemusta tuonkaltaisesta pelosta. Olen ainoastaan lukenut sellaisesta. Kertomuksia kivityksistä on Suomessakin tunnetussa teoksessa, Raamatun Vanhassa testamentissa. Sitä kirjaa käytetään ainakin oheislukemistona myös suomalaisissa kouluissa, joita ylläpitää Suomen valtio. Mutta ei täällä saa ihmisiä kivittää kuoliaaksi millään perusteella. Ehkä se olisi tasa-arvon alaraja?

Minulla on yksi kirja, jota usein käytän kun haluan tietää jotain erilaisista ihmisistä, elinpiireistä; sellaisista maista joita en tunne ja joihin en ole itse aivan heti lähdössäkään. Oikeastaan se on vain yksi niistä kirjoista, koska jo lapsuuskotona luin historiankirjoja. Ne saattoivat olla myös romaaneja, mutta kyllä Grimbergin Kansojen historiakin herätti mielikuvitukseni jo lapsena.

Luin Sven Lindqvistin kirjasta ”Myytti Wu Tao Tzusta” arvostelun joskus vuonna 1968. Kirja oli juuri ilmestynyt. Tiesin kuka se kirjailija oli. Nykyään on helppo löytää ihmisestä myös elämänkerta, ainakin lyhyt sellainen (ks. esim. Guardian/2019). Hän matkusti lomillaan Pekingistä, jossa hän toimi sekä Ruotsin suurlähetystössä että opiskeli yliopistossa. Hän kuoli vasta kaksi vuotta sitten.

Jo silloin kirjan ilmestyessä kiinnitin huomioni lyhyeen kappaleeseen jossa Lindqvist kertoo matkastaan Intian kautta Afganistaniin. En tiennyt siitä maasta mitään. Se ei ollut erityisesti missään uutisissa:

”Väitetään että ulkomainen matkailija voi joutua ammuskelun kohteeksi Afganistanissa. Mitään sellaista vaaraa ei Intiassa ole. Mutta minä olen mieluummin itse peloissani kuin näen toisten ryömivän.

Englantilaiset toivat rauhan ja järjestyksen Intiaan. He loivat tietyn oikeusturvan. Mutta siihen sisältyi myös tilanomistajan, koronkiskurin ja kauppiaan oikeus sortaa. Se teki massat avuttomiksi niiden käsissä, joilla on taloudellinen ja sosiaalinen yliote.

Aseet ja hurja päättäväinen halu käyttää niitä pelastivat afganistanilaiset joutumasta brittiläisen imperiumin hallinnon alamaisiksi. Ja vain aseet ja päättäväisyys takaavat esidemokraattisessa, esiorganisatorisessa yhteiskunnassa sen, että kansan näkökohdat jossain määrin otetaan huomioon.

Minä olen pasifisti. Mutta nähtyäni pelon, mielettömän kauhun intialaisten silmissä, luonnottoman alistuvuuden, samalla kertaa pöyhkeilevän ja häpeilevän, ja ennen kaikkea sen mikä ihmisissä on pakotettu kuuliaiseksi, nöyryytetty, murrettu − käytyäni Intiassa olen iloinen nähdessäni aseistettuja talonpoikia.” (suom. Brita Polttila, s. 124)

Tuosta Lindqvistin  matkasta on kauan. En edelleenkään ymmärrä. Olen viikon aikana lukenut kirjahyllystäni löytyviä teoksia joilla voisi olla yhtymäkohtia Afganistanin kriisiin. Yksi on V.S. Naipaulin paksu teos nimeltä Islamin äärillä (suom. Arto Häilä, Otava 2003) ja toinen, ehkä vähän henkilökohtaisempi on Jari Lindholmin Kalašnikov cocktail (WSOY 1990). 

Koulun uskonnon tunneilta tiedän suunnilleen miten yksi olemassaolevista ilmoitususkonnoista levisi. Lindqvist matkusti Intiasta Afganistaniin, Lindholm vain sivuaa Afganistania ja V.S. Naipaul kirjoittaa nimenomaan islamin ääristä. Ehkä hän ajatteli että Afganistan on keskellä. Kaikki nämä kirjat ovat katkelmallisia, niissä on valtavasti anekdootteja, detaljeja. Lindqvistin Myytti Wu Tao Tzusta on ehkä kokoaan isompi.

Kun Afganistania on yritetty valloittaa niin ei Neuvostoliitto sen paremmin kuin USA:kaan onnistunut siinä. Neuvostoliitto yritti kymmenen vuotta, USA 20. Näillä asemahdeilla oli erilaisia syitä yrittää sitä. Olen lukenut paljon muutakin kirjallisuutta, joka käsittelee uskonnollisia järjestelmiä, siis jonkinmoisia teokratioita, eikä niistä oikein saa selvää.

Yhteistä näille tuntuu olevan fanaattisuus, joka lähtee siitä, että juuri oman heimon tai kuningaskunnan ihmiset ovat oikeassa ja siinä on kyse jumaluuksista ja heidän papistoistaan. Muistelen että Mika Waltari sanoi jossain historiallisessa (?) kirjassaan että ”näin on ja tulee aina olemaan”. Siihen nähtävästi liittyy se että toiset ja naapurikansat nimenomaan ovat väärässä. Valta asettuu sitten ratkaisemaan kysymyksen oikeasta ja väärästä.

 

Muistan hyvin kun kävin kerran Firenzessä näyttelyssä jossa aiheena olivat Mesopotamian arkeologiset löydökset. Mutta kun sen alueen kulttuuri on vaikuttanut maailmaan jo 3000-luvulla eaa., niin en osaa sanoa mikä sen vaikutus meihin on ollut. Sieltä ovat peräisin nuolenpää-kirjoituksella tehdyt savitaulut ja Assur Bani-Bal, joka oli historiantunneilla kuvattu mahtava hirviökuningas, lainlaatija jonka asiana oli perustaa oikeus: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Niilläkin on ollut joku absoluuttinen jumaluus. Se näyttely oli hurja. Sen mainoksessa oli kuva puolittain rikkoutuneesta sotilaan kypärästä. En tiedä mistä se oli tehty, varmaan kuparista. En aivan täysin pystynyt latinan pohjalta ymmärtämään mitä näin. Paljon siinä näyttelyssä oli kirjoitettua tietoa.

Nyt en kyllä ole ymmärtänyt sitäkään, että maiden johtajat tuntuvat puhuvan Assur Bani-Balin termein. Koko viikon on itketty että EU ei ole ollut Kabulissa mukana. Kun olen katsonut television uutisia, olen ihmetellyt miten Eurooppa olisi muka siihen kaaokseen mahtunut. Olisiko se kenties selvittänyt sen ja pelastanut kaikki? Suomihan kyllä oli siellä, mutta ei joutunut itsemurhapommittajan tielle. 

Sitten ajattelen sitä että Assur Bani-Balilla ei ollut käytettävissään nykyaikaista tuhokoneistoa. Sitä voisi ehkä jo ruveta purkamaan kaikkien hyvinvoinnin nimissä, kun ihmisten alullesaattama ilmastonmuutos uhkaa koko maapalloa.

Euripides ja Nietzsche

Kun herään painajaisiin siitä, miten hirveäksi on Seinäjoki ja sitä myötä lapsuuskotimaisemani muuttunut, niin ei tässäkään kaupungissa kannata oikein muuta kuin lukea mitä kaikkea ovat saaneet aikaan vanhassa Kreikassa. Luen edelleen Bakkantteja (The Bacchae, tr. William Arrowsmith), mutta  myös Friedrich Nietzschen Tragedian syntyä (suom. Jarkko S. Tuusvuori). 

Muutoksia on aina. Mutta lapsuuskotini sijaitsi viihtyisässä puukauppalassa. Sen nimi oli silloinkin Seinäjoki. Vuodet olivat 1950-53. Kurakauppalaksi kutsuttiin, mutta kyllä se oli ennen muuta lasten kauppala.

Käsittääkseni on kyseenalaistettu onko tämä ylipäänsä Euripideen teksti. Tässä kuitenkin ovat tarpeelliset tiedot näytelmästä:
Henkilöt:
Dionysos (nimeltään myös Bromios, Evios ja Bacchos)
Kuoro Aasian bakkantit (siis Dionysoksen seuraajat)
Teiresias (mm. Noita)
Kadmos (lohikäärme joka kylvää hampaita maahan Theebassa, ainakin Kreikassa)
Pentheos (Boiotian Theeban kuningas)
Lähetti
Sanansaattaja 1 ja 2.
Agave (Pentheoksen äiti, yksi bakkanteista)
Koryfaos (kuoron johtaja)

Paikka Aasian Theeban kuninkaallinen palatsi, sen edustalla, vasemmalta menee tie Kithaironiin , oikealta kaupunkiin. Orkesterikorokkeen keskellä köynnöksin peitetty Semelen hauta, joka edelleen savuaa, Semele on Dionysoksen äiti, Dionysos saapuu. Hän vaikuttaa pehmeältä, jopa naiselliselta, puku on kauriinnahkaa, kantaa seppelettä päässään, pitkät vaaleat hiukset putoavat selkään asti. Hänellä on näytelmän ajan hymyilevä maski päässään.

Ensimmäisenä tästä henkilöstä tulee mieleen, että mitä tarkoittavat vaaleat hiukset? Ainakin Italiassa vaalea on ruskeahiuksinen ihminen ja heitä on ehkä enemmän Pohjois-Italiassa. Antiikin englanninkielisen sanakirjan kannessa näytti olevan kuva Dionysoksesta. Oikeiden nimien löytäminen on ongelma. Yksi henkilö on ehdottomasti Kadmos, joka tahtoi Boiotian Theeban kuninkaaksi. Boiotian helleenit ajattelivat kuuluneen Aasiaan.

Kuoro kertoo aluksi Dionysoksen historian. Ja: Dionysos ei kuulunut olympolaisiin jumaliin ennen kuin myöhemmän pronssikauden aikaan, mutta siitäkin tuntuu olevan erimielisyyttä. Nykyinen kuningas on Pentheos, (ks. Alkestis), joka ei välitä Dionysoksen jumaluudesta. Syy on ennen kaikkea se, että Dionysoksen palvojat ovat naisia. Tässä kuoro kertoo asemasodasta: jos Theeban miehet yrittävät pakottaa naiseni alas vuorilta, niin minä marssitan paikalle bakkanttini ja valloitan paikan uudelleen. Äänessä on siis Bacchos. Käsitän asian niin, että Bacchos on tehnyt bakkanteistaan sotilaita.
Sitaatti:
”Like it or not, this city must learn it’s lesson:
It lacks initiation in my mysteries;
That I shall vindicate my mother Semele
And stand revealed top mortal eyes as the god
She bore to Zeus.” Säkeet 38-40

Tämä on siis Dionysoksen omaa uhoa. Hän ajoi naiset kodeistaan ja kiukkuisina aivan kaikelle. Naisten vangitsemiset johtuvat uudesta kuninkaasta nimeltä Pentheos, joka ei hyväksy Dionysosta ja kutsuu bakkantteja mainadeiksi, suomeksi heitä taidetaan kutsua raivottariksi. Myytit kulkevat ryppäinä, kerroksina ajassa. Tässä on jonkinlainen siirtymä vanhasta uskosta uuteen. Mainadit olivat naissotureita, joiden tarkoitus oli vallata Aasian seutuja Dionysokselle ja Pan-jumalalle. Ja sitten: naisilla oli huiluja ja symbaaleja ja he tanssivat, tottakai. Niin ja rumpuja myös, he eivät olleet hiljaisia pyhiinvaeltajia.

Näytelmässä seuraa kohtaus jossa kuoro huutaa Bacchoksen kunniaa. Tästä kehittyy jonkinmoinen kulttikohtaus, kerrataan syyt miksi Dionysoksen jumaluus olisi tunnustettava. Jo aiemmin on sanottu että bakkantit  ovat hulluja, kaistapäitä. Bacchos kehottaa seuraajiaan tanssimaan ja laulamaan ja kulkemaan seuraavaan paikkaan, koska Boiotian Theebassa Dionysosta ei oteta todesta.

Näytelmässä mainitaan titaaneja jotka ovat Dionysoksen tukijoita, ehkä: Rhea, esimerkiksi. Hän on Uranuksen ja Gaian tytär, Kronoksen vaimo ja joskus häntä kutsutaan nimellä Kybele. Rhealla on pyhä rumpu.

Teiresiaksen on sanottu olevan sokea ja vanha. Tässä sanailua Kadmoksen ja Teiresiaan välillä:
Kadmos:
Are we the only men who will dance for Bacchus?
Teiresias:
They are all blind. Only we can see.

 
Ehkä eletään siis aikaa jolloin ainoastaan muutamat vanhat noidat ja lohikäärmeet ja naiset kykenevät näkemään ja ehkä ymmärtämään näkemäänsä. Sitten Kadmos näkee Pentheoksen tulevan- Kuningasta on kyllä varoitettu hämäräperäisistä kulkijoista. Pentheos selittää omaa kantaansa. Naiset kuvittelevat olevansa Bacchoksen papittaria, mutta itse asiassa tietysti ihailevat Afroditeä. Pentheoksen oma äiti Agave on bakkanttien mukana. Heidät on ehdottomasti saatava kiinni, että häiriö loppuu. Vaikuttaa siltä että Pentheoksen mielestä olisi parempi että naiset palvoisivat Kyproksen Afroditea.

Melkein kaikissa tragedioissa sodista syytetään jumalia. Ateenan jumalatar on Pallas Athene ja esimerkiksi Troijan on Apollon ja Afrodite. Kreikkalaiset kirjailijat tuntuvat tienneen että isojakin kulttuurisia järistyksiä on tapahtunut menneisyydessä. Dionysoksen jumaluuden häviäminen saattaa tarkoittaa sitä, että se kuuluu vanhempaan myyttikerrostumaan. Jos sitten alkuperäiset titaanit kuten Uranus ja Gaia, olisivat olleet dionyysisten palvontamenojen esi-isiä ja äitejä niin ehkä he helleenien mielestä sitten asettuvat vanhempaan myyttiketjuun. Aasiassahan he tiesivät monien vanhojen myyttien olevan edelleen elossa.

En totisesti tiedä ovatko naissotilaiden esiinmarssitus ja ilmiselvä naisten kapina todellisia tapahtumia, mutta se kyllä tiedetään, että kreikkalaisten yhteiskunnassa naisilla ei ollut kansalaisoikeuksia. Ylipäänsä ei kai ole mahdotonta, että ihmisillä on tarinoita jotka ovat kulkeneet perheissä, suvuissa ja maakunnissa aina ja ikuisesti? Miksi sitä paitsi

Näytelmän mittaan tulee koko ajan tietoa kaikenlaisesta, mitä on ilmaantunut bakkanttien tuomana. Yhtenä esimerkkinä Dithyrambos:
”Dithyrambus, come!
Enter my male womb.
I name you Bacchus and to Thebes
Proclaim you by that name.”

Dithyrambos-sanan merkitystä ei tiedetä, kreikkaa se ei ole. Mutta runomittahan se on. Korintin Arion kehitti runomitan 7. vuosisadan viimeisellä neljänneksellä eaa. Sen toi ilmeisesti Ateenaan Hermionen Lasos ja siitä tuli kilpailulaji vuoden 509 eaa. Dionysian festivaaleilla. Dityrambi-kuoro ei käyttänyt maskeja, se lauloi ja tanssi näyttämöllä. Tässä tuli selitys Dionysia-festivaaleille. Se olikin omistettu Dionysokselle runokilpailun vuoksi! Ja ilmeisesti kyse on ollut runokuoroista. Niissä taas kuoronjohtajan tehtävä on ollut tärkeä. Tottakai! Tässäkin näytelmässä on kuoronjohtaja keskustelemassa kuoron kanssa.

Olen lukenut Friedrich Nietschen Tragedian syntyä pitkin matkan, koska olin lukenut kirjan jo vuonna 1965 kirjallisuuden appron tenttiin ja muistan hyvin että nuoren Nietzschen teksti tuntui hienolta, vaikka toisaalta hän on hirveän kiivas väitteissään. Tässä siis Euripideestä vähän:

”Elämänsä illassa Euripides itse esitti aikalaisilleen myytin muodossa mitä selkeimmin kysymyksen oman tendenssinsä arvosta ja merkityksestä. Tarvitaanko lopultakaan dionyysisyyttä? Eikö se pitäisi väkivalloin juuria helleenisestä maaperästä? Taatusti, vastaa meille runoilija, jos se vain olisi mahdollista: mutta Dionysos- jumala on liian mahtava; ymmärryksekkäinkin vastustaja – kuten Penteus näytelmässä Bakkhantit – joutuu pahaa aavistamatta hänen lumoukseensa ja liikkuu siitä pitäen sen kohtalokkaassa vallassa. Kahden vanhan jäärän, Kadmuksen ja Teiresiaksen, arvostelma näyttää olevan sama kuin ukkoutuneen runoilijan oma arvostelma: älykkäimmän yksilön pohdiskelu ei kumoa vanhaa kansanperinnettä, ikuisesti sikiävää Dionysoksen palvontaa, vaan sen avulla käy päinsä osoittaa noille ihmeellisille voimille vähintäänkin diplomaattisen varovaista osanottoa: missä nyt tietenkin saattaa aina sattua, että jumala ei ihastukaan haaleasta suopeudesta ja muuttaa moiset diplomaatit – kuten Kadmuksen – lohikäärmeiksi. Tämän kertoo meille runoilija, joka koko pitkän elämänsä vastusti Dionysosta sankarillisin voimainponnistuksin – ja joka lopulta glorifioi Dionysoksen vastustajan ja katkaisi oman lentoratansa itsemurhaan, kuten huimaantunut, joka vain päästääkseen häiritsevästä, kestämättömäksi yltyvästä kurimuksesta heittäytyy alas tornista. Bakkanttitragedia on vastalause Euripideen oman pyrinnön toteutettavuutta vastaan; ah, ja se oli jo toteutettu! ” (s. 95)


Onhan tuossa vastalausetta kerrakseen. En oikein vain käsitä mistä Nietsche päätyi noin jyrkkään käsitykseen.  Kyllä kai voi olla että hän vain on omien demoniensa liikuttelema ja siitä johtuu kaikki? Ei aavistustakaan.

Muuten: terveisiä Sodankylästä. Olin häissä, joissa epäilemättä oli jossain määrin dionyysisen juhlan tuntua. Mutta en usko nähneeni jotakuta aivan oikeaa bakkanttia. Eikä papinkaan puhe kuulostanut Dionysoksen puheelta. 

Oltiin talomuseon vieressä. Katselin pienen maatalon seinällä olevaa öljylamppua. Meillä oli sellainen mökillä aina, kun olin lapsi. Lamppu on siellä vieläkin, mutta nyt energia tulee auringosta. Sitä on riittänyt tänä kesänä.

Tikankolo

Arkhilokhosta on ehkä suomentanutkin joku. Mutta en yritä itse ruveta suomentajaksi. Runossa on oltava paljon eksaktimpi kuin proosan suomentamisessa. Siinä käy aivoissakin aivan erilainen kuhina.

Runon on avauduttava mahdollisimman selvästi ja niin että suuntia on paljon. Ei saa ottaa vain yhtä ja tyytyä siihen. Pitää ehkä suomentaessaan miettiä kaikkia niitä joita on viime aikoina ajatellut, niitä tuntemiaan.

Olen lukenut aamulla uutisia myrskyistä ja pandemiasta ja epätietoisista ihmisistä jotka kulkevat sormi suussa tai hypistellen maskia. Arkhilokhos eli 500-luvulla eaa, näin on ollut aina:

121
Grief and fasting in anguish
Strike city street and dinner table.
We complain, we dream, we blame.
This sea-cyclone calamity,
This storm-wave pounding our hearts
− with hiss and thunder together
It climbed to knock flat
With an orchard of foam on top −
Has mauled us and choked us with hurt.
What are backbones if not ramrods?
The gods toughen us, Perikles,
To stand this pain. Fortune, misfortune;
Misfortune, fortune. Grit your teeth.
Not all of us need to be women.
(Carmina Archilochi. The fragment of Archilochos. Tr. by Guy Davenport. University of California Press, 1964)

En vain tajua mitä tarkoittaa tuo viimeinen viittaus naisiin: ei meidän kaikkien tarvitse olla naisia. Naisilla ei ollut kansalaisoikeuksia. Ehkä Arkhilokhos oli sitä sorttia uljas soturi ja runoilija, että ei kumarrellut edes Pallas Athenea, Ateenan jumalatarta? Hän ei ottanut tosissaan edes uhrauksia ennen taisteluita, mutta ehkä miehet narskuttavat hampaitaan ja naiset itkevät?

Etsin aamulla jotakin tiettyä paperia laatikosta. Olen eri aikoina järjestänyt laatikoita erilaisiin tarpeisiin, en ole kirjoittanut laatikon sisäseinään sisäpintaan ”koulukeittiö”, ”kasvatusoppi”, niin kuin Pappa oli kirjoittanut. Tämä on sieltä sukutalosta peräisin, Papan aikoinaan hankkima kolmiosainen kirjahylly-laatikosto.  

Tarpeet muuttuvat. Aivan alimpana on käyttämättömiä kirjekuoria, niihin on harvoin tarvetta enää. Ylimmäisenä oli kirje tädiltäni, Papan tyttäreltä, joka kertoi että ei ole ajatellut ympärillään olevaa kaaosta mitenkään minusta johtuvaksi. En muista yhtään mistä kaaoksesta oli kysymys. Sen muistan hyvin että talon hella ei vetänyt, ei sitten millään. Sitä oli jatkunut kauan. Nuohous oli ollut kunnan tehtävä, sitten nuohoojat olivat vähentyneet ja sitten siitä tuli maksullista ja se piti tilata. Täti oli jo vanha eikä jaksanut pitää lukua siitä mitä olisi pitänyt tehdä, eikä sitten tehnyt. Hellaa minun piti sitten vain savustaa kunnes se viimein suostui lämmittämään vähän vettä ja keittiö lämpeni.

Olin ollut yötä kangaspuu-huoneessa ja heräsin aamulla hirveään meteliin. Niin kuin olisi pään sisällä räjäytelty. Kun heräsin kunnolla, huomasin että pääni on kyllä koossa eikä siinä ollut enempää reikiä kuin ennenkään. Juoksin ulos. Siellä oli käpytikka tai ehkä se harmaatikka ylhäällä, näki minut ja lensi nopeasti pois. Se oli tehnyt ammottavan reiän aivan ikkunan alle.

Täti oli herkkäuninen ja heräsi oven avaamiseeni. Että mitä minä meluan. Sanoin että nyt on kyllä paha juttu. Tikka oli hakemassa ikkunalaudan alta ruokaa. Se tietää kyllä onko sitä vai ei. Kun avattiin ikkuna, reikä kyllä näkyi mutta ei aivan ulotettu siihen, se oli räystäästä vähän alaspäin. Lautojen alla olivat tietenkin hirret. Hirret puolestaan olivat suurimmalta osin peräisin edellisestä talosta, joka oli purettu vuonna 1947, jolloin isoisä ja hänen isänsä kuolivat. Mamma tuli asumaan siihen. Sitten kun hän kuoli, se oli meidän kaikkien kesätalo.

Kun pidin tarpeeksi meteliä siitä tikankolosta ja muusta, joku sen nuohoojan sitten tilasi ja maksoi. Viimeksi kun olin siellä yötä ja yksin, viikon verran, hella veti kyllä. Marjojen syömisestä tuli vatsa kipeäksi. Maassa oli kuuraa. Piti juosta nopeasti pesulle saunaan, jonka katto oli romahtanut kauan sitten. Sehän oli olemassa jo kauan ennen sitä taloa. Isä siihen teki uuden katon vuonna 1963. Ehkä siihen oli jäänyt saumaukseen aukko?

Nyt tädin ikäpolvi, myös veljet, sisar ja serkut ovat kuolleet. Viimeksi siellä kesiä olleet eivät keränneet edes marjoja pensaista. Ne hehkuivat kypsyyttään ja punaisuuttaan, mutta ei ymmärtämättömyydelle mitään saa.  Me tädin kanssa kerättiin niitä marjoja ja keitettiin hilloja ja mehuja vuosikausia.

Vadelmapensaat oli tuotu sodan jälkeen Paukkulasta uuteen taloon kauas Pohjanmaalle. Keskellä siellä oltiin silti jollain lailla, koska sisaruksia oli. Tädin nuorempi veli ja poikakin kävi vähän aikaa lähellä olevaa kansakoulua.

Kirje on vuodelta 1993. En ollut silloin siellä öitä kuin joskus vähän myöhemmin syksyllä, mutta päiväseltään kävin ja kuljettiin kaupoissa ja asioilla hänen kanssaan, laitettiin sapuskaa. Täti oli siellä huhtikuusta syyskuun tai lokakuun loppuun. Kangaspuuhuoneesta en muista oliko siellä joku kutonut mattoa tai muuta. Ehkä Mamma joskus kauan sitten.  Mutta tädin kanssa paukuteltiin mattoja, kun naapuritalossa oli kesällä vanhassatuvassa kansalaisopiston piiri. Täti osasi tehdä kauniita mattoja. Minä en osannut. Hän sanoi joskus että vuosi 1945 oli vuosi 0. Sen jälkeen käsityötaito ja -taide oli ottanut ja kuollut. Hän kuljetti johonkin museoon joskus - siihen aikaan kulki vielä linja-autoja ja maallakin pääsi paikasta toiseen. Rupesin tajuamaan mitä on ollut ennen.

Varmaan tikka oli löytänyt monta muutakin hyvää paikkaa hakata. Poikasilleen se niitä hyönteisiä kaivoi. Entisen navetan takana oli vanha haavikko, jossa tikoilla oli pesäkoloja vaikka kuinka paljon. Jos se talomme on purettu, niin sitten tikat ovat menettäneet pesimäalueen. Samoin on laita, jos talo on myyty, koska rahallahan ne talot ostetaan ja sitten maalataan tikankolo umpeen. Sitten sen voi vaikka myydä uudestaan.

Siitä talosta ei voi puhua sen jälkeen kun sen henki kuoli. Talot ovat kylmiä ja mielenkiinnottomia sen jälkeen kun ne menettävät sen ihmisen, joka niillä tienoilla oli ollut lapsesta saakka. Tai ne ihmiset, jos niistä oli perheeksi ja kodiksi asti. Satuin vain aamulla löytämään sen hengen kirjoittaman kirjeen. Oli onni että hän oli siellä silloin, jo silloin kun olin aivan pieni.