19.12.21

Hämärää

Olen hyppinyt viime aikoina kirjojen väliä. On niin hämärää että ei näy mitään selvää linjaa niissä jutuissa. Tietysti saan ne mahtumaan omaan päähäni ja joku kirjoitti tottakai joulunaikaisista nostalgisesti. Asteita noissa muisteluissa on, aina  kova pakkanen. Silloin oli lapsuus. Nyt uhkasivat pakkasilla sääennusteessa.

Yritin ottaa valokuvan Lenni-kissasta, mutta useimmiten se käänsi päätään juuri kun kamerasta kuului klik. Ei tänään ole ollut muuta kuin hämärää. Kissa oli herätettävä tai muuten se nukkuu koko pimeän kauden. Se ei ole linssilude ja se sopii nuorelle kollikissalle oikein hyvin, ei sen tarvitse meillä asuessaan totella ainakaan kameraa.  Tulevat ensimmäiset talvipyhät juuri tämän kissan kanssa.




Pääsin juuri kuuntelemasta Ruben Stillerin ja hänen vieraidensa höpötystä  punaisista joulupukeista ja joulun ajan muistoista. Stillerillä oli muisto harmaasta joulupukista. Minä en ole nähnyt pienenä harmaata joulupukkia vaan semmoisen lampaanvillaisen. Se ei ollut harmaata vaan vaaleanruskeaa. Semmoista läikikästä. Käsitykseni mukaan suomalaiset lampaat ovat kumminkin olleet harmaita. Ehkä niissä on sekoitusta valkoisiin lampaisiin, vaikka en tiedä missä päin semmoisia on lähialueella ollut.  

Olen käynyt lapsena keräämässä kerppuja lampaille. En voi olla täysin varma siitä, mistä muistikuvani joulusta tulee,  mutta lampaat olivat harmaita. Kaiken järjen mukaan se  joulu oli vuonna 1947, jolloin olen ollut muuttamassa Mikkelistä Sukevalle ja välillä on pitänyt olla joulua jossain.  Paikka oli äidinäidin talo. Siellä oli olkia tuvan lattialla ja joulukuusi, jossa ei ollut kynttilöitä, vaan vöinä kaikkia eri maiden lippuja. Olkia ei ollut takan lähellä, ettei siitä lentäisi kipinöitä ja talo palaisi.

Jossain vaiheessa pitkää ja pimeää iltaa porstuassa alkoi kolista ja sieltä tulla könysi semmoinen vaalean lampaanvillainen otus.  Sillä oli päässään sarvet. Olin minä jo pukkejakin nähnyt, joidenkin vuohien laumassa oli myös pukkeja. Nykyään Gävlessä on olkipukkeja ja jostain syystä joku sytyttää niitä palamaan melkein joka joulu. Oli ollut muutama joulu ilman että niitä oli poltettu mutta tänä vuonna se on taas poltettu. Kai siitä on jäänyt jonkinlainen tukiranka. Mikä niitä siellä Gävlessä vaivaa? Siis ihmisiä?

Sillä lammaspässillä oli kävelysauva ja se kysyi kilttejä lapsia. Minä näin sen ja huusin että ”Isä!”.  Isä kysyi että onko sinun isäs kiltti lapsi? Muut aikuiset alkoivat puhua pälättää ja ihmettelivät minne se sun isäs on mennyt. Muistan lievän epävarmuuden tunteen, koska kyllä se oli isä. Olin tullut tuntemaan että  aikuiset touhuavat omituisia, niin en sitten ottanut osaa höpötykseen. Istuin isoäidin sylissä.

Kattohirressä oli suuri öljylamppu ja toisen hirren päässä oli joulukaktus, joka kukki. Siinä oli punaiset kukat. Nykyisessä joulukaktuksessani on vaaleanpunaiset kukat, häivähdyksiä samansävyisestä punaisesta, mutta tällä nykyisellä kaktuksella on kerroshameet päällään. Se näyttää aivan sifonkihameelta.

En pidä joulusta. Yksi tuntemani lapsi sanoi että joulu on hieno juhla kun Jeesus tuo lahjoja. Kirkon suunnasta tulee kaikenlaisia väärinkäsityksiä. Sillä isoäidin tupaan tulleella pässipukilla oli pärekori kädessä ja päreinen reppu selässä. En muista mitä lahjoja on ollut. Vuonna 1947 on ollut vielä sodanjälkeinen pula-aika. Sen tiedän että esimerkiksi suklaata tai marmeladia ei ole ollut.

Jossain kaupassa on voinut olla siirappinekkuja, mutta se edellytti sitä että kauppias on saanut jostain siirappia. Minulla oli kyllä aina villaiset sukat jalassa, joten todennäköisesti joku on kutonut minulle sukat.  En ole todennäköisesti ymmärtänyt käsitettä lahja. Ilman villasukkia olisi joka tapauksessa ollut kylmä.

Se lampaanvillainen isä hävisi siitä pian ja ruvettiin ison porukan kanssa syömään tuvan pöydän ääressä.  Minulla oli oma tuoli, sellainen kääntötuoli jonka sai istuimeksi ja sitten istuimeksi ja pöydäksi. Se istuin-pöytä oli matala, pelkkä istuin oli korkea. Siinä oli pyörät alla, ja kun se oli matala, joku aina työnsi minua paikasta toiseen. Osasin kyllä kävellä. Se istuin oli hyvä koska yletyin pöydälle. En muista mitä ruokaa on ollut.

Söin kyllä niihin aikoihin, lopetin syömisen vasta 10-vuotiaana. Aloitin sitten uudestaan muutama vuosi sitten, niin että siitä ei ollut minkäänlaisia ongelmia. Huono syöminen ei ole oikein hyvä luille, sanoivat kirurgit ja hoitajat joskus melkein kymmenen vuotta sitten. Niitä ei ollut sanomassa yhtään mitään silloin kun olin 10-vuotias.

Nyt ulkona sataa lunta. Ei ole yhtään niistä ihmisistä enää elossa jotka muistan siitä joulusta siinä isoäidin maalaistalossa.  Niistä joku olisi voinut väittää tuota kertomusta vastaan. Ei ole edes niitä, jotka muistaisivat miltä tuntuu matkata joulukirkkoon reellä tiukasti vällyihin pakattuna ja tähtitaivas pään yllä. Ne valaisivat tarpeeksi ja lumi. Matkaa kirkkoon oli melkein 10 kilometriä. Olen mitannut sen sitten kun sain auton, mutta siihen oli vielä matkaa. Kirkkoon piti lähteä suoraan unilta heränneenä.

Mutta vaikka en ole kuunnellut kuin Ruben Stilleriä, niin sekin oli tarpeeksi että muistin tähtitaivaan. Minulla on pöydän kulmalla satunnaisesta keskustelusta muistin tueksi Osip Mandelstamin kirja nimeltä Ajan kohinaa (saksankielisestä laitoksesta Rauschen der Zeit suom. Aarno Peromies lukuunottamatta ”Egyptiläistä postimerkki” -kertomusta, suom. Esa Adrian, Delfiini-sarja, Otava 1972). Tässä pieni ote tarinasta nimeltä ”Suomi”:


”Minusta tuntui aina hämärästi siltä, että Suomella oli pietarilaisille jokin erityinen merkitys, että sinne matkustettiin vetämään kasvojen ylle kulmakarvoihin saakka tuo syvällä riippuva lumitaivas, nukahdettiin pienissä majataloissa, joissa vesi kannuissa oli kuin jäätä, ja lopulta yritettiin ajatella sitä, mitä ei Pietarissa voitu ajatella loppuun saakka. Minäkin pidin tästä maasta, jossa kaikki naiset olivat mallikelpoisia pyykkäreitä ja jossa ajurit ulkonäöltään muistuttivat senaattoreita. ”

2 kommenttia:

  1. Kiinnostavia muistikuvia lapsuudesta. Minäkin muistan rekiajelut ja kesäiset kärryajelut. Kun tyhjensimme taloa isän kuoltua, löysimme riihestä vanhat kauniit reet ja kärryt hajonneina. Mennyt maailma.
    Oljet lattialla, sitä en ole nähnyt - sen on täytynyt olla harvinaista 1947 tienoilla. Itse olen syntynyt 1950 ja varhaisimmat muistoni ovat ehkä ajalta noin pari kolme vuotta myöhemmin, koska muistikuvia alkaa syntyä sitten kun niille on sanoja.

    VastaaPoista
  2. Marjatta!

    Olin jouluna 1947 muutaman kuukauden yli 2-vuotias. Minulla on toisesta joulusta muistikuvia ja se johtuu siitä,että koko isolle perheelle(isovanhemmat, kaikki lapset ja kaksi lastenlasta asuivat samassa lukaalissa. Ainut joka siinä vaiheessa tienasi, oli isoisä, joka otti ja kuoli.

    Sodan aikana ihmiset olivat eläneet aikalailla tiiviisti yhdessä juuri sen vuoksi, että työpaikat ja asunnot olivat kiven alla. Mikkeli oli päämajakaupunki, esimerkiksi, ja sitä pommitettiin.

    Sen rekimatkan joulukirkkoon muistan erittäin hyvin. Kun olin 6-vuotias, olin jonkun kerran sitten lastentarhassa,joka oli iltapäivisin. Siellä oli kaukoputki ja meille opetettiin tähtitaivasta. Senkertainen, aivan uusi, tutustuminen tähtikarttaan sai minut muistamaan sen varhaisen tähtiin tutustumisen.

    Siinähän tulee tunne kuin syöksyisi suoraan ylöspäin, ihmisestä tulee raketti! Ja:mitään tievaloja ei ollut ennen kirkonkylää. Näkyi hyvin.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista