Lenni ja kehityskeskusteluja

Tänään on ollut työpäivä jo varhain yöllä. Olen nähnyt mietityttäviä unia ja alan vasta nyt herätä, kello on kohta 3 iltapäivällä. Olen palvellut kissaa parhaani mukaan. Lenni ei puhu. Mutta aika nopeasti olen kumminkin oppinut tulkitsemaan hänen häntänsä, korviensa ja silmiensä kieltä. Aina en lue oikein: silloin hän suvaitsee upottaa terävät hampaansa tai kyntensä lähinnä olevaan ruumiinosaani.

Lenni saa aika säännönmukaisesti hepulikohtauksia, mutta kun olemme katsoneet miten hän liikkuu, niin olemme aika varmoja siitä, että kissa on edellisissä kodeissaan saanut juosta milloin tykkää ja lihakset ovat kunnossa. Ehkä hän on kotoisin maalta? Ja jos ei olekaan, niin kaupunkilaisjärkeä hänellä on vaikka kuinka. Ja päättäväisyyttä. Jos me emme ymmärrä mitä hän tahtoo niin pian ymmärrämme. 

Kuuntelin radiosta uusia äänilevyjä (Kare Eskolan ohjelma). Minulla on viimeiset pari vuotta ollut pitkiä ja paksuja kirjoja työprojekteina, joten lehtiä on siunaantunut luettavaksi. Toimitetut ohjelmat toimivat hyvin, koska kun musiikkitoimittaja puhuu, panen lehden sivuun ja kuuntelen, sitten kun musiikki alkaa, luen uudestaan. Vaikka toimittajat eivät ehkä olekaan kirjoittaneet juttujaan katkottavaksi, niin otan sen oikeuden.

Luin ulkoministeriön tiedotuslehteä nimeltä Kehitys. Siinä on artikkeleja kehittyvien maiden suunnalta ja etenkin kehitysyhteistyöstä. Ennen kehittyviä maita kutsuttiin III maailmaksi. Joskus 1960-luvulla meillä oli I maailma (johon Suomi luettiin kuuluvaksi, jostain syystä), sitten oli II maailma, johon kuuluivat esimerkiksi sosialistiset maat ja sitten oli vielä III maailma: suuri osa oli kolonisoituja maita, jotka olivat itsenäistyneet tai juuri itsenäistymässä.

Olin kiinnostunut siitä, mitä kuuluu III maailmalle. Kun olin keskikoulussa 1950-luvulla, meille opetettiin että Afrikan kartassa on valkoisia läiskiä. Kartoissa Aasiassa, Etelä-Amerikassa ja Afrikassa, etenkin sen sisäosissa, oli tosiaan valkoisia läiskiä. Niiden tuntien jälkeen lukioon asti ne läiskät alkoivat pienentyä ja sitten niille alkoi löytyä myös nimiä.

Historiantunneilla kerrottiin siirtomaista. Olin lapsena käynyt kaupoissa joiden kylteissä luki siirtomaatavaroita. Kysymyksiin siitä, mitä siirtomaatavarat olivat, ei tullut selvää vastausta. Suomen historiassa taidettiin kertoa että Suomella ei ole koskaan ollut siirtomaita.  Sittemmin olen kuullut että saamelaiset Lapiksi kutsutulla alueella ovat asiasta eri mieltä.

Tähän jollain tavalla liittyy meidän pikkuperhettämme kohdannut onni: ovat sentään egyptiläiset appelsiinit päässeet tänne asti (Lenni ei kyllä niitä syö, päinvastoin alkaa ankarasti aivastella ja perääntyy hajun haistaessaan aivan kuten kaikki muutkin kissamme). Niiden laatikoissa ei enää ole egyptiläisiä leimoja kuten Nefertitin profiilikuvaa, mutta ilmeisesti Niilin deltan osuuskunnat ovat saaneet nyt jakelijoiksi espanjalaisia. Pari vuotta sitten niissä luki Outspan. Se taas oli eteläafrikkalainen tuotemerkki.

Muistan sen niiltä ajoilta kun 1970-80-luvuilla oli eteläafrikkalaisten appelsiinien boikotti. Se osaltaan vaikutti apartheidin loppumiseen. Apartheid oli Etelä-Afrikan valtion virallista rotusyrjintää, jonka mukaan mustat, ruskeat ja valkoihoiset ihmiset asuivat ja tekivät työtä eri paikoissa. Valkoihoiset olivat niitä, joilla oli rahaa, parhaimmat asuinpaikat ja jotka johtivat maata. Ruskeaihoiset kävivät kauppaa ja moni heistä oli alunperin kotoisin Intiasta. Mustat olivat alimpana ja heitä määrättiin bantustaneihin joista he eivät saaneet vapaasti muuttaa pois. Oli heitä paljon apartheidinkin jälkeen kotiapulaisina ja renkeinä.

Nefertiti-appelsiinit tulivat useimmiten ennen joulua. Nyt on tammikuu 2022. Mutta appelsiinit maistuvat edelleen yhtä hyviltä kuin ensimmäiset koskaan syömäni appelsiinit, joita saatiin 1950-luvun alussa.  Appelsiinit saivat lapsen kehittämään tarinoita mielessään, niitähän myytiin siirtomaatavarakaupoissa. Kartan valkoisten läiskien hedelmiä!

Näiden kahden aikuisen kannalta jälkiruoka on sitten selvä ehkä kuukauden ajan. Kissat eivät syö jälkiruokaa. Joskus ne syövät ruohoa, jonka tarkoitus on kauniisti sanoen puhdistaa vatsa. Ihmisille tulee hommaksi mattojen puhdistaminen oksennuksista. Kissat siis tarvitsevat jälkiruuakseen silloin tällöin rönsyliljan lehtiä, mutta myös traakki- eli lohikäärmepuun lehdet käyvät.

On merkillistä, että edelleen kehityskeskusteluissa on puhuttava demokratiasta tai sen vajeesta. Minusta koulu opetti siihen, että jos kerran meidän yhteiskuntajärjestelmämme on demokraattinen, niin se on ehdottomasti sitten maailman huippua. Nyt on tosin jossakin esitetty epäilyksiä siitä, ettei YK ole nimennyt Suomea maailman onnellisimmaksi maaksi vaan joku mainosyritys (?) olisi toistuvasti, viitenä vuonna peräkkäin tullut siihen tulokseen ja YK:n onnellisuusvirasto olisi kuuluttanut tästä koko maailmalle. Sen käsityksen olen saanut että yksi kriteeri olisi maan demokraattisuus.

Ehdin lukea Kehitys-lehdestä (joulukuu 2021) Teppo Eskelisen esseen ”Mitä tarkoitamme demokratialla ja keille se kuuluu?”. Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden lehtori Itä-Suomen yliopistossa, yhteiskuntafilosofian dosentti. En ole varma siitä mitä tarkoittaa yhteiskuntafilosofia. Ehkä se on jotain sosiologian ja filosofian välissä? Juttu on hyvä.

Vuosikymmenestä toiseen tämä ongelma näkyy ja tuntuu. Sain takaisin kirjahyllyyni Matti Pulkkisen romaanin nimeltä ”Romaanihenkilön kuolema”, joka ilmestyi joskus 1980-luvun puolivälissä. Siinä kirjassa, joka piti lukea heti uudelleen, ovat juuri demokratia-kysymykset tärkein juttu. Pulkkinen kulkee autofiktiivisen oloisesti Pohjois-Karjalasta Tansaniaan ja Sambiaan ja sitten Ruotsin kautta Suomeen ja miettii miten kehitysapu toimii. Yksi kuva jäi mieleen: Valmetin traktori ruostumassa jossain satamassa.

Siinä voi olla kyse demokratiasta. Mutta voi se olla myös kulttuurinen juttu, esimerkiksi kysymys perheen sisäisestä tasa-arvosta. Naiset kuokkivat maata ja miehet pitävät siestaa puiden varjossa. Sensuuntaisia tarinoita on Anni Sumarin toimittamassa ja suomentamassa afrikkalaisten tarinoiden kokoelmassa nimeltä ”Daki, Daki” (Ducky, ducky?) (Sanasato 2015). Kirja ei ole mitenkään kitkerä tai katkera vaan hauska, tuntuu kyllä jostain syystä naisten näkökulmasta kerrotulta. Siellä Sierra Leonessa tai Beninissä, jossain päin Länsi-Afrikkaa, naiset puhuvat ja kertovat tarinoita. Ehkä he peräti laulavat niitä?

Siis: se traktori jäi ruostumaan satamaan sen takia, että miehet eivät oikein olisi selvinneet vaimojensa ja tyttäriensä kanssa? Olisi tullut avioeroja? Mies ei olisikaan voinut ottaa toista tai peräti kolmatta vaimoa sen takia, että kylän piti maksaa traktori, sen varaosat ja bensa? En tiedä miten Suomen kehitysapujoukot reagoivat tietoon ruostuvasta traktorista. Ehkä traktori oli annettu kehitysapuna juuri siksi että naisten ei tarvitsisi kuokkia maata ja järjestää ruokaa kylälle? Jos he olisivatkin halunneet käydä koulua? Ja tartuttaisivat oppimisen taudin tyttäriinsä?

En tiedä kuuluvatko perheen työjärjestykset kulttuuriantropologiaan, mutta oletan että kuuluvat.  Niistä ainakin Margaret Mead kirjoitti kirjassaan Coming on Age in Samoa. Kirjasta riitti meteliä vuosikymmeniksi sittemmin. Epäiltiin, että tytöt olivat petkuttaneet viatonta ja sinisilmäistä nuorta antropologia. Sitten oli koulukuntia, joiden mielestä Samoan haastateltujen tyttöjen suvut olisivat käskeneet heidän viedä anteeksipyyntönsä petkutuksesta Meadin korviin.

Parin viime vuoden aikana huomattiin, että maailma ei ole erityisen demokraattinen. Esimerkiksi Afrikassa ei ole ollut covid -pandemian rokotteita niin paljon kuin heidän väestömääränsä olisi tarvinnut. Rikkaat maat halusivat kaikki itselleen. Viimeisin virusvariantti oli sopivasti lähtöisin Etelä-Afrikasta. Ehkä demokraattiseen luonteenlaatuun ei kuulu solidaarisuus?
Vaikuttaa siltä että keskinäinen ymmärtämys ei ole edistynyt. Sitten: koska kysymys on kulttuurista, niin tuskin yhteistyöhön voidaan oppia asettamalla rangaistuksia, poistamalla ei-demokratiat ja aivan ehdottomasti yhteistyön piiristä. Antaa ihmisten tulla sitten omillaan toimeen kun eivät suostu muuttumaan.  Eskelinen kirjoittaa:

”Ylimielisen ja paikallisia olosuhteita ymmärtämättömän demokratiatyön ainut vaihtoehto ei voi olla se, että globaalin Etelän demokratialiikkeet hylätään ja tuomitaan kulttuurisista syistä epäonnistumaan.” (Kehitys, joulukuu 4. 2021)

Sitä kuusta kuuleminen

Kuuntelin radiosta Tiedeykkösen ohjelman Kumranin käärölöydöistä. Tajusin vasta nyt syyn siihen miksi jo aika varhaisessa vaiheessa kuulin niistä löydöistä myös Suomessa. En hirveästi kiinnittänyt niihin huomiota, mutta  siitä lähtien on päässäni pyörinyt aina välillä uskontotieteellisten nimitysten sekametelikeitto:  gnostilaisuus, essealaiset ja sitten alkoivat tulla julkisuuteen myös väärennökset.

Joku uskontotieteilijä tai vaihtoehtoisesti eksegetiikko, suomalainen, on ollut yksi niistä tutkimuksen aloittajista. Nimen jo ehdin unohtaa, mutta paljon mielenkiintoisia juttuja siellä kyllä oli, kuuluivat käyttävän termiä Jeesus-liike. Mutta ne alkuperäiset löydöt olivat jo 70-60-luvulta eaa, joten kyllä niissä on kysymys tietysti juutalaisuuden erilaisista liikkeistä. En ollut tajunnut sitäkään että siellä on ollut, siis Palestiinassa, myös vastarintaliike Rooman valtaa vastaan myös.

Meillä on englanniksi joitakin noiden käännösten tekstejä kotona. Täytyy katsoa missä ne on koottu. Sen kyllä muistan jostain uutisistakin että Raamatun tutkimus on nopeata ja kiihkeätä juuri Amerikassa, koska siellä on niin paljon kirkkoja ja noita fundamentalisteja, joista joillakin on järkeäkin päässä. 

Nyt kun on vaihteeksi lusittu joulupyhät, satuin törmäämään tilastoon jonka mukaan ihmisiä on eronnut paljon kirkosta. Siitä on tullut paljon fundamentalistisempi kuin se muuten olisi. Meillä on kaksi kansankirkkoa, ortodoksinen ja evankelisluterilainen, joita valtio rahoittaa koko ajan. Valtio hyväksyy kirkon määräykset, koska kirkko on itsenäinen. Se ei vain tulisi toimeen ilman valtionapujärjestelmää. *Jos* kaikki tapauskovaiset luopuisivat kirkosta, niin vähemmistö ei enää pystyisi päättämään asioita. Valtio ja eduskuntalaitos tajuaisi että siinä tapauksessa sen olisi avustettava kaikkia uskonnollisia järjestöjä, vaikka olisivat mitä.

Luin pyhien aikaan Anna Kontulan Pikkuporvarit-kirjan, joka oli hieno opus ja kertoi juuri kaikenlaisesta tapa-kansalaisuudesta − jonkinlaista tapa-ihmisyyttäkin voi uumoilla. Isäni sanoi olevansa agnostikko, mutta hänen oli kuuluttava kirkkoon, koska muuten hän ei olisi voinut olla yksityisen oppikoulun vanhempi lehtori. Eikä perhe olisi tullut toimeen. Isän kanssa oli keskustelu käynnissä koko lapsuuden ajan. Kun se opetti historiaa, niin sille tuli  siinä ohessa tärkeäksi filosofia, joka on tieteiden keskiössä. Uskominen ei ole ajattelua, vaan jonkinlaista vaistonvaraista joukossa kulkemista. Filosofiassa pitää väitellä toisten kanssa ja sitten siitä alkaa tulla käsitettäviä järjestelmiä niin kuin moraali ja yhteiskuntajärjestys. Niiden isän mielestä pitäisi olla kaikkien ihmisten elämän pohjana.

Minulla alkoi kuulo mennä ja isä piti minulle tuntien mittaisia luentoja. Se seurasi minua, kun äiti oli jossain pienempien lasten kanssa. Yritin sanoa että läksyjäkin olisi tehtävä.  Päädyin sitten syyttämään isää kun sain ehdot saksasta ja algebrasta. Sama toistui seuraavana vuonna: ehdot geometriasta ja ruotsista. Minulla on vieläkin sitä perua logaritmitaulukko eteisen kirjahyllyssä. Yritin kysyä isältä että mihin filosofian suuntaukseen matematiikka kuuluu.

Se kertoi että se on täysin puhdasta ajattelua. Siinä ei häiritse enää mikään epäolennainen. Se pahoitteli että Pythagoraasta on säilynyt niin vähän oikeaa ja varmistettua tietoa. Minulle olisi tehnyt hyvää lukea tiedemiesten historiaa. Jäin miettimään siinä sellaistakin, että ehkä tulevaisuudessa voidaan nähdä miten aivot toimivat ja sieltä sitten näkyy koko filosofian rakennelma kuin pieni kreikkalainen marmoritalo pylväineen. Löysin tietysti vasta nyt sellaisen suomalaisen kirjailijan kuin Fredrik Långin romaanin (?) nimeltä ”Elämäni Pythagoraana”. Pythagoras on siis vasta nyt alkanut jollain lailla tulla eläväksi. En minä niitä kolmioita osaa laskea vieläkään. Kirja palautui jo kirjastoon, mutta päädyn suosittelemaan sitä.    

Kuuntelen toista päivää Beethovenin jousikvartettoja. Näistä kertoo konserton vaihtuessa Minna Lindgren, tuo musiikin maisteri. Hän sattuu olemaan myös kirjailija, joten esittelyt ovat hyviä.

Tiedän kyllä että Beethoven on kärsinyt juuri samoista kamaluuksista kuin minäkin. Kuuntelen osiota jonka nimi on ”Sairaus”, ja säveltäjällä sairaudet johtivat kuurouteen. Minä olisin kuuro, ellei tässä välillä olisi kehitetty kuulokojeita, jotka toimivat pattereilla.  Meillä on myös onneksi olemassa melkein ilmainen kuulonhuolto. Koska kuulopoli toimii sairaalassa, tutkimuksista on maksettava. Mutta siellä ei tarvitse ravata yhtenään, koska kun kuulokoje vaihdetaan parempaan, niin  sillä kuulee jonkin aikaa, kunnes kuulo häipyy taas.

En käsitä miten Beethoven on selvinnyt. Minä en kuule puhettakaan ilman kojeita, joita on siis kaksi, yksi kummassakin korvassa. Musiikin ja television kuunteluun tarvitsen induktiosilmukan. Nyt istun tässä ja kirjoitan. Jousikvartetot soivat tietokoneella. Koska huushollissa asuu kaksi muutakin, mies ja kissa, jotka tahtovat kuunnella, en voi käyttää induktiosilmukkaa. Rahalla voisi saada induktiosilmukan koko asuntoon. Toistaiseksi tämän on nyt kyllä riitettävä. Loppuelämäksi ehkä käy implantti,  jos sellainen minulle sallitaan.

Musiikissa induktiosilmukka ja kuulokojeet saattavat aiheuttaa aikamoista vääristymää säveleissä. Sävelkorvan kuolema tapahtui kohdallani samaan aikaan kun ensimmäinen kuulon huononeminen. Tottakai: ei kuulo erittele erimuotoisia ääniä, samaa ääntä ne ovat vaikka tulisivat omasta suustani. Olin lapsena kirkkokuorossa, kanttori ohjasi minut ovelle, kun lauloin väärin. Hän tosin ei kertonut miksi minun piti lähteä. En sitten myöskään pitänyt enää musiikkitunneista koulussa.

Joka tapauksessa: kun tietämys sairauksista lisääntyy, tulee sitten myös hoitokeinoja. Muistan nähneeni vanhan miehen lapsena isän äidin luona, ellei se mies sitten ollut jossain talossa, jossa käytiin kylässä: hän kuunteli korvanaan lehmänsarvi. Mamma kertoi että semmoisilla myös ruokittiin vauvoja ennen aikaan. Sitten kymmenen vuoden päästä mies oli saanut kuulokojeen, jonka patteri oli valtavan kokoinen ja sitä mies piti puvun taskussa.

En ole varma siitä oliko se sama vanha mies. Olin lapsi, nuoruuden kynnyksellä. Lisäksi se kylä ei ollut hirveän iso ja ihmisissä oli paljon samaa näköä. Se on voinut olla sukunäköäkin. Oma kuuloni oli jo häipymässä silloin. Jyväskylän korvalääkäri kertoi että vanhemmiten kuulo sitten menee. Se kerrottiin kun olin keskikoulun I luokalla. Mutta omaan vanhuuteeni oli aikaa vaikka kuinka paljon. Vaikka läheskään kaikki eivät elä vanhoiksi.  Se olisi tuurista kiinni.
 
Beethovenin jousikvartettoja selostaa musiikkimaisteri Minna Lindgren ja kertoo, miten taiteileminen kuurouden kanssa onnistui. Vuosi on ollut jotain 1814, en ole varma kuulinko oikein. Ymmärsin asian jotenkin niin, että kun Beethovenin kuulo meni niin hän alkoi säveltää aivan vimmatusti.  En ymmärrä miten hän siihen pystyi. Minusta nuo jousikvartetot kuulostivat hyvin modernilta musiikilta. Niissä oli ääntä ja hurjuutta ja niiden keskellä kauneutta.
Beethoven on hyvä säveltäjä tähän pandemian keskelle: on muistettava ettei 1800-luvun alkupuolella ole ollut juuri rokotuksia eikä lääkkeitäkään. Olisiko mahdollista että rokotuksesta kieltäytyvät ihmiset voisivat oppia jotain Beethovenin musiikista? 

Kvartettoja soittaa Kamus-niminen jousikvartetti ja ne ovat Ylen Areenalla. Olen miettinyt sitä nimeä. Kamu tarkoittaa kaveria. Mutta en tiedä mitä tuo s-kirjain lopussa tarkoittaa. Joko että olemme sun kavereitas tai sitten se on englanninkielisiä puolikielisiä varten monikko. Kvartetti, neljä ihmistä soittamassa: soittavat  yhteen todella hienosti.