Lenni ja kehityskeskusteluja

Tänään on ollut työpäivä jo varhain yöllä. Olen nähnyt mietityttäviä unia ja alan vasta nyt herätä, kello on kohta 3 iltapäivällä. Olen palvellut kissaa parhaani mukaan. Lenni ei puhu. Mutta aika nopeasti olen kumminkin oppinut tulkitsemaan hänen häntänsä, korviensa ja silmiensä kieltä. Aina en lue oikein: silloin hän suvaitsee upottaa terävät hampaansa tai kyntensä lähinnä olevaan ruumiinosaani.

Lenni saa aika säännönmukaisesti hepulikohtauksia, mutta kun olemme katsoneet miten hän liikkuu, niin olemme aika varmoja siitä, että kissa on edellisissä kodeissaan saanut juosta milloin tykkää ja lihakset ovat kunnossa. Ehkä hän on kotoisin maalta? Ja jos ei olekaan, niin kaupunkilaisjärkeä hänellä on vaikka kuinka. Ja päättäväisyyttä. Jos me emme ymmärrä mitä hän tahtoo niin pian ymmärrämme. 

Kuuntelin radiosta uusia äänilevyjä (Kare Eskolan ohjelma). Minulla on viimeiset pari vuotta ollut pitkiä ja paksuja kirjoja työprojekteina, joten lehtiä on siunaantunut luettavaksi. Toimitetut ohjelmat toimivat hyvin, koska kun musiikkitoimittaja puhuu, panen lehden sivuun ja kuuntelen, sitten kun musiikki alkaa, luen uudestaan. Vaikka toimittajat eivät ehkä olekaan kirjoittaneet juttujaan katkottavaksi, niin otan sen oikeuden.

Luin ulkoministeriön tiedotuslehteä nimeltä Kehitys. Siinä on artikkeleja kehittyvien maiden suunnalta ja etenkin kehitysyhteistyöstä. Ennen kehittyviä maita kutsuttiin III maailmaksi. Joskus 1960-luvulla meillä oli I maailma (johon Suomi luettiin kuuluvaksi, jostain syystä), sitten oli II maailma, johon kuuluivat esimerkiksi sosialistiset maat ja sitten oli vielä III maailma: suuri osa oli kolonisoituja maita, jotka olivat itsenäistyneet tai juuri itsenäistymässä.

Olin kiinnostunut siitä, mitä kuuluu III maailmalle. Kun olin keskikoulussa 1950-luvulla, meille opetettiin että Afrikan kartassa on valkoisia läiskiä. Kartoissa Aasiassa, Etelä-Amerikassa ja Afrikassa, etenkin sen sisäosissa, oli tosiaan valkoisia läiskiä. Niiden tuntien jälkeen lukioon asti ne läiskät alkoivat pienentyä ja sitten niille alkoi löytyä myös nimiä.

Historiantunneilla kerrottiin siirtomaista. Olin lapsena käynyt kaupoissa joiden kylteissä luki siirtomaatavaroita. Kysymyksiin siitä, mitä siirtomaatavarat olivat, ei tullut selvää vastausta. Suomen historiassa taidettiin kertoa että Suomella ei ole koskaan ollut siirtomaita.  Sittemmin olen kuullut että saamelaiset Lapiksi kutsutulla alueella ovat asiasta eri mieltä.

Tähän jollain tavalla liittyy meidän pikkuperhettämme kohdannut onni: ovat sentään egyptiläiset appelsiinit päässeet tänne asti (Lenni ei kyllä niitä syö, päinvastoin alkaa ankarasti aivastella ja perääntyy hajun haistaessaan aivan kuten kaikki muutkin kissamme). Niiden laatikoissa ei enää ole egyptiläisiä leimoja kuten Nefertitin profiilikuvaa, mutta ilmeisesti Niilin deltan osuuskunnat ovat saaneet nyt jakelijoiksi espanjalaisia. Pari vuotta sitten niissä luki Outspan. Se taas oli eteläafrikkalainen tuotemerkki.

Muistan sen niiltä ajoilta kun 1970-80-luvuilla oli eteläafrikkalaisten appelsiinien boikotti. Se osaltaan vaikutti apartheidin loppumiseen. Apartheid oli Etelä-Afrikan valtion virallista rotusyrjintää, jonka mukaan mustat, ruskeat ja valkoihoiset ihmiset asuivat ja tekivät työtä eri paikoissa. Valkoihoiset olivat niitä, joilla oli rahaa, parhaimmat asuinpaikat ja jotka johtivat maata. Ruskeaihoiset kävivät kauppaa ja moni heistä oli alunperin kotoisin Intiasta. Mustat olivat alimpana ja heitä määrättiin bantustaneihin joista he eivät saaneet vapaasti muuttaa pois. Oli heitä paljon apartheidinkin jälkeen kotiapulaisina ja renkeinä.

Nefertiti-appelsiinit tulivat useimmiten ennen joulua. Nyt on tammikuu 2022. Mutta appelsiinit maistuvat edelleen yhtä hyviltä kuin ensimmäiset koskaan syömäni appelsiinit, joita saatiin 1950-luvun alussa.  Appelsiinit saivat lapsen kehittämään tarinoita mielessään, niitähän myytiin siirtomaatavarakaupoissa. Kartan valkoisten läiskien hedelmiä!

Näiden kahden aikuisen kannalta jälkiruoka on sitten selvä ehkä kuukauden ajan. Kissat eivät syö jälkiruokaa. Joskus ne syövät ruohoa, jonka tarkoitus on kauniisti sanoen puhdistaa vatsa. Ihmisille tulee hommaksi mattojen puhdistaminen oksennuksista. Kissat siis tarvitsevat jälkiruuakseen silloin tällöin rönsyliljan lehtiä, mutta myös traakki- eli lohikäärmepuun lehdet käyvät.

On merkillistä, että edelleen kehityskeskusteluissa on puhuttava demokratiasta tai sen vajeesta. Minusta koulu opetti siihen, että jos kerran meidän yhteiskuntajärjestelmämme on demokraattinen, niin se on ehdottomasti sitten maailman huippua. Nyt on tosin jossakin esitetty epäilyksiä siitä, ettei YK ole nimennyt Suomea maailman onnellisimmaksi maaksi vaan joku mainosyritys (?) olisi toistuvasti, viitenä vuonna peräkkäin tullut siihen tulokseen ja YK:n onnellisuusvirasto olisi kuuluttanut tästä koko maailmalle. Sen käsityksen olen saanut että yksi kriteeri olisi maan demokraattisuus.

Ehdin lukea Kehitys-lehdestä (joulukuu 2021) Teppo Eskelisen esseen ”Mitä tarkoitamme demokratialla ja keille se kuuluu?”. Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden lehtori Itä-Suomen yliopistossa, yhteiskuntafilosofian dosentti. En ole varma siitä mitä tarkoittaa yhteiskuntafilosofia. Ehkä se on jotain sosiologian ja filosofian välissä? Juttu on hyvä.

Vuosikymmenestä toiseen tämä ongelma näkyy ja tuntuu. Sain takaisin kirjahyllyyni Matti Pulkkisen romaanin nimeltä ”Romaanihenkilön kuolema”, joka ilmestyi joskus 1980-luvun puolivälissä. Siinä kirjassa, joka piti lukea heti uudelleen, ovat juuri demokratia-kysymykset tärkein juttu. Pulkkinen kulkee autofiktiivisen oloisesti Pohjois-Karjalasta Tansaniaan ja Sambiaan ja sitten Ruotsin kautta Suomeen ja miettii miten kehitysapu toimii. Yksi kuva jäi mieleen: Valmetin traktori ruostumassa jossain satamassa.

Siinä voi olla kyse demokratiasta. Mutta voi se olla myös kulttuurinen juttu, esimerkiksi kysymys perheen sisäisestä tasa-arvosta. Naiset kuokkivat maata ja miehet pitävät siestaa puiden varjossa. Sensuuntaisia tarinoita on Anni Sumarin toimittamassa ja suomentamassa afrikkalaisten tarinoiden kokoelmassa nimeltä ”Daki, Daki” (Ducky, ducky?) (Sanasato 2015). Kirja ei ole mitenkään kitkerä tai katkera vaan hauska, tuntuu kyllä jostain syystä naisten näkökulmasta kerrotulta. Siellä Sierra Leonessa tai Beninissä, jossain päin Länsi-Afrikkaa, naiset puhuvat ja kertovat tarinoita. Ehkä he peräti laulavat niitä?

Siis: se traktori jäi ruostumaan satamaan sen takia, että miehet eivät oikein olisi selvinneet vaimojensa ja tyttäriensä kanssa? Olisi tullut avioeroja? Mies ei olisikaan voinut ottaa toista tai peräti kolmatta vaimoa sen takia, että kylän piti maksaa traktori, sen varaosat ja bensa? En tiedä miten Suomen kehitysapujoukot reagoivat tietoon ruostuvasta traktorista. Ehkä traktori oli annettu kehitysapuna juuri siksi että naisten ei tarvitsisi kuokkia maata ja järjestää ruokaa kylälle? Jos he olisivatkin halunneet käydä koulua? Ja tartuttaisivat oppimisen taudin tyttäriinsä?

En tiedä kuuluvatko perheen työjärjestykset kulttuuriantropologiaan, mutta oletan että kuuluvat.  Niistä ainakin Margaret Mead kirjoitti kirjassaan Coming on Age in Samoa. Kirjasta riitti meteliä vuosikymmeniksi sittemmin. Epäiltiin, että tytöt olivat petkuttaneet viatonta ja sinisilmäistä nuorta antropologia. Sitten oli koulukuntia, joiden mielestä Samoan haastateltujen tyttöjen suvut olisivat käskeneet heidän viedä anteeksipyyntönsä petkutuksesta Meadin korviin.

Parin viime vuoden aikana huomattiin, että maailma ei ole erityisen demokraattinen. Esimerkiksi Afrikassa ei ole ollut covid -pandemian rokotteita niin paljon kuin heidän väestömääränsä olisi tarvinnut. Rikkaat maat halusivat kaikki itselleen. Viimeisin virusvariantti oli sopivasti lähtöisin Etelä-Afrikasta. Ehkä demokraattiseen luonteenlaatuun ei kuulu solidaarisuus?
Vaikuttaa siltä että keskinäinen ymmärtämys ei ole edistynyt. Sitten: koska kysymys on kulttuurista, niin tuskin yhteistyöhön voidaan oppia asettamalla rangaistuksia, poistamalla ei-demokratiat ja aivan ehdottomasti yhteistyön piiristä. Antaa ihmisten tulla sitten omillaan toimeen kun eivät suostu muuttumaan.  Eskelinen kirjoittaa:

”Ylimielisen ja paikallisia olosuhteita ymmärtämättömän demokratiatyön ainut vaihtoehto ei voi olla se, että globaalin Etelän demokratialiikkeet hylätään ja tuomitaan kulttuurisista syistä epäonnistumaan.” (Kehitys, joulukuu 4. 2021)

Taideaineet takaisin!

Eilisen lehdessä luki että on tehty mietintö aiheesta. Tuntuu vähän tyhmältä, siis mietintö. Mutta voi tietenkin olla että tässä on enemmänkin, siis jos joku poliitikko/virkamies ja etenkin kasvattajat kouluissa ja yliopistoissa ottavat asian tosissaan.

Löysin mietinnön, se on täällä: http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2009/Kulttuuri_-_tulevaisuuden_voima_Taustaselvitys_kulttuurin_tulevaisuus_-selontekoa_varten.html

Varsinkin lasten vanhempien kannattaa tutustua siihen. Myös niiden nuorten jotka miettivät opettajakoulutukseen hakeutumista ja johonkin taideaineeseen syventymistä. En osaa sanoa kuinka paljon paneutuneisuutta on peruskoulun luokanopettajan koulutuksessa mahdollista saada. Ainakin jokin aika sitten vaihtoehdot olivat aika vähissä. Taisi olla ainoastaan kieli- ja musiikkiopinnot erityisopintoina.

Ongelman ei pitäisi olla hirveän suuri opettajakoulutuksessa koska miltei opettajankoulutuslaitokset ovat yliopistojen filiaaleja.  Miltei jokaisessa yliopistossa on edes jotain taideainetta lähenevää opetusta.

Jotakinhan meillä jo on, mutta lisää tarvitaan, koska esimerkiksi kuvataidekoulut, joita on miltei kaikissa vähän isommissa kaupungeissa, voivat ottaa vain pienen osan ikäluokasta. Maaseutu taitaa edelleen jäädä kysymysmerkiksi.

Mietintö on lukemisen arvoinen. Siinä ei nojauduta pelkästään mielipiteisiin tai virkamieskielen koukeroihin, vaan katsotaan aika perusteellisesti mitä kulttuuri meillä on, mitä se voisi olla ja mitä pitäisi tehdä että ikäluokista suurempi osa pääsisi osalliseksi sekä kulttuurikokemuksista että sen tuottamisesta.

Sen opiskelukaan ei olisi pahitteeksi. 

Tällaisia otsikoita mielestäni hyvä työryhmä (siis kokoonpanoltaan hyvin edustava ja mietinnön perusteella työnsä vakavasti ottanut)  löytää.

Tässä ovat vasta muutospaineet.

Kuka tahansa joka on opiskellut mitä tahansa kulttuuriin liittyvää ainetta koulussa tai korkeakouluissa, ja opiskellut niin, että tunnistaa oppimansa sitten ympäristössään ja tietää miten soveltaa oppimansa, näkee että jokaisessa oheisen listan otsikossa on tekemistä vaikka kuinka paljon.

Kulttuurimiljööt on yksi erityinen kohde johon on paneuduttu. Jokaisella ihmisellä ne liittyvät  melko suoraan lapsuuden ja nuoruuden miljöisiin, niihin joiden luonteen on ensimmäiseksi oppinut, joten ei ole mitenkään yhdentekevää minkälaisissa ympäristöissä nuoret oppivat ja ennen kaikkea: mitä oppivat näkemään ja kokemaan. Koti ja koulu ovat varmasti ne tärkeimmät. Mutta niihin liittyy paljon enemmän kuin vain  pari rakennusta. 

Liikenne, äänimaisemat, suoranainen meteli voivat viedä tarkkaavaisuuden ja jopa vaurioittaa kuuloa. Senkin takia noissa muutospaineissa tuntuu huoli. Suomen(kin) kehitys on ollut aika hallitsematonta. Siihen liittyy oleellisesti se että kulttuurin asiantuntijoita on harvoin kuultu kun on kysymys ihmisten hyvinvoinnista.

On nyt siis lähinnä toivottava, että päättäjät osaavat lukea. 

Oli virhe että taide- ja taitoaineiden määrää laskettiin dramaattisesta 1980-luvulla. Silloin ei edes ollut lama. En muista mitä silloin käytettiin syynä näiden opintoalueiden vähentämiseen, mutta kävi ilmeisesti niin onnettomasti, että kunnat rupesivat määräämään taidekasvatuksesta ja kulttuurin huomioonottamisesta ja siinä sitä sitten oltiin.

Suomessa sivistys jakautuu edelleen paljon sen mukaan missä ihmiset ovat sattuneet syntymään ja missä asuvat. Jossain kohden mietintöä hennosti toivotaan, että yhteiskunnan demokraattisuutta edistettäisiin. Kehitys on ollut eriarvoistava jo vuosikymmeniä.  

Olen lukenut mietintöä, katsonut liitteitä, hakenut muuta tavaraa netistä muutaman päivän. Koen asian ilmeisen henkilökohtaisesti. Oli loukkaus esimerkiksi meitä nuoria draamastudiolaisia kohtaan, että peruskouluun luvattu näyttämöaineiden opetus ei sitten tullutkaan sinne. Moni meistä oli motivoitunut myös opettamiseen. Kun itse oli jäänyt vaille, niin ajattelimme että jospa edes lapsemme saisivat jotakin myös teatterin puolelta.

Eilen kaupassa käydessäni tapasin tutun taiteilijan, Hannahin. Tiesin että hän oli ollut tekemässä väikkäriä jo jonkin aikaa, mutta viimeksi joskus yli vuosi sitten teemat vielä kieppuivat villisti hänen päässään. Tiesin että jotain hyvää on tulossa, koska tämä taiteilija on sekä jalat maassa että pää pilvissä ja skarppi kuin mikä.

Olen myös salaa iloinen siitä, että hän on omasta kaupungistani. Keskustelimme tästä mietinnöstä, hän tiesi että se oli jo netissä, hän oli itse lukenut viime vuoden kuntaliiton mietinnön, jota hän kritisoi. Siihen viitataan kyllä tässä OPM:n mietinnössä. Mutta ruotsiksi sitä ei vielä netissä ollut, joten hän oli vasta selaillut sitä.

Ja entä sitten? Tohtoreita on paljon, mietintöjä tulee ja menee. Mitä niille tapahtuu? Suurin  osa päätyy mappiin Ö, oli sitten kuinka tarpeellinen paperinivaska tahansa.

Minusta meidän pitää kuitenkin seurata miten tämän mietinnön käy. Pyydän myös kynnelle kykeneviä lukemaan Hannahin väikkärin, koska siinä on puhe samoista asioista! Joku tässä vaiheessa kysyy että miksi, mitä lisää kulttuurin tukeminen toisi meidän hyvinvointiimme.

Puhuin tästä aiheesta blogissani joskus aiemminkin, olen varmaan sivunnut sitä monta kertaa. Ei ole tarkoitus, että maahan tulee hirmuinen määrä tohtoreita ja taiteilijoita. Toisaalta: juuri se on tarkoitus. Jos löytyy tarpeeksi ihmisiä, jotka lopettavat yliopiston käyttämisen ammattikouluna ja keskittyvät sen sijaan ajattelemiseen ja tekemiseen (esimerkiksi käsillä, esimerkiksi nättejä lapasia), niin heistä tulee hyviä lasten kasvattajia. Heistä tulee todennäköisesti myös hyvinvoivia ihmisiä jotka säteilevät hyvinvointiaan ympäristöönsä.

Jo nyt tiedetään että lapset ja nuoret käyttävät kulttuuripalveluita ja -opiskelupaikkoja enemmän kuin edelliset ikäpolvet. Minusta olisi syytä kuunnella ja tarkkaan, mitä heillä on tulevaisuudesta ja osallisuudestaan Suomen kulttuurielämässä sanottavanaan.

Varmasti paljon.

Kuva: Peter Rosvik