30-luvulla kylässä

Jaakko heittää kylmän kiven veteen huomenna. Minulla menivät pienenä sekaisin kesän merkkipäivät ja kutsuin serkkuni Jaakon nimipäivää unikeonpäiväksi. Opetin pikkusiskon laulamaan kaanonina Jaakko kultaa, herätettiin serkku ja käskettiin lopettaa nukkuminen.

Meillä ei ollut kuin luoma johon me olisimme voineet kastaa sen sikeäunisimman meistä, mutta sinne olisi pitänyt jotenkin kierittää se poika ensin portaita alas ja sitten vielä jyrkkää luomanrantaa alas. Se ei ollut oikein minkäänlainen uimaranta, mutta oli siinä hiekkapohja. Siellä oli kuulemma jokitaimeniakin.

Tietysti aikuiset sitten heräsivät kolisutteluun ja viimeistään epävireiseen lauluun ja ilmoittivat että tänään luoman ranta on hirveän kylmä koska Jaakko on keskiyöllä heittänyt siihen kylmänkiven. Lopetettiin sitten sen unikeon rytyyttäminen siltä erää siihen. Pitkään minä sitten jupisin että kun luoman vesi on kyllä kylmää ja sitten serkkupoijan pitää vielä lisätä sitä kylmyyttä. Ja mikä sitä nukuttaa kun aurinko paistaa ja on kesä?

Luin aamulla Taivaannaulan ukaasin Jaakonpäivästä, mutta päivä onkin vasta huomenna. Aika harvoin huomaan tarvitsevani päivämääriä ja viikonpäiviä yhtään mihinkään. Lenni-kissa on suhteellisen tyytyväinen, se ei viihtynyt parvekkeella. Ehkä tuuli on muuttunut kylmemmäksi. Aurinko paistaa eikä tuomenkehrääjäkoi ole muuttanut omia suunnitelmiaan.

Ukkosten ja helteiden keskellä olen lukenut. Ne vaihtelevat niin tiuhaan että huomaan ilmojen ottaneen minut vangiksi. Ei tässä vankilassa ole mitenkään hankala olla. Lukemisia riittää koko ajan. Andy Warhol jäi selailun asteelle kun osui silmään kirjahyllystä vuonna 1937 Olavi Paavolaisen julkaisema Lähtö ja loitsu. Käänsin kirjan lehteä ja siinä lukee että ”Kirja suuresta levottomuudesta”. Tämä on kyllä myöhempi painos koska tämä on Otavan Delfiinikirja-sarjassa ilmestynyt vuonna 1978. On siitäkin aikaa ja tulin siihen tulokseen että en ole voinut ymmärtää sitä silloin.

Ei ole mitenkään omituista, että nuorena ei käsitä joitain vähän kaukaisimpien aikojen ja paikkojen lumoa. Enkä ollut edes hirveän nuori enää. Nyt maailma ei ole edelleenkään piilossa, vaan siitä aukeaa maisemia jotka ovat yhtä lailla pimeitä ja hedelmättömiä kuin Argentiinan pampat. Paavolainen oli juuri käynyt Saksassa vuoden 1936 Nürnbergin puoluekokouksessa ja häikäistynyt sitä järjestäytyneisyyttä jonka näki. Siitä tuli kirja. Sen jälkeen hän lähti laivalla Argentiinaan.
 

Sota oli ilmassa. Sillä tavalla tätäkin kesää on vaikea kestää, koska sota on käynnissä eikä kukaan tiedä sen lopputulosta. Mutta vuonna 1937 Paavolainen oli kyllä nähnyt mitä Saksassa oli tekeillä. Voi tietenkin olla mahdotonta nimetä sitä, varsinkaan sellaista kuin maailmansotaa, koska sellainen oli juuri käyty.

Lähtö ja loitsu on kirja matkustamisesta. Suuri osa matkasta kuluu laivalla. Sellaista hidasta matkustamista on erittäin vähän enää. Maailmassa on nyt pula esimerkiksi öljystä. Lentokoneetkaan tuskin tulevat kuljettamaan sisuksissaan enää samaa määrää turisteja kuin ennen pandemiaa ja Ukrainan sotaa. Mutta Paavolainen ei ole turisti. Kyllä hän on ennemminkin jonkinlainen etnografi tutkimassa sitä, miten merentakaiset alusmaat ovat toipuneet äiti Espanjan holhouksesta ja varsinkin täysmittaisesta ryöväyksestä. Buenos Airesissa Paavolainen kutsutaan tietenkin kulttuurisalonkiin. Paavolaisen nimi kyllä tunnetaan. Hänen teoksensa Kolmannen Valtakunnan vieraana on ilmeisesti jo käännetty espanjaksi, elleivät argentiinalaiset osaa saksaa. Ilmenee että osaavat. Paavolaisen ensimmäinen pelko toteutuu:

”Ei, tämä on sittenkin paljon pahempaa kuin mihin olin valmistautunut. Tämä ei ole eurooppalainen, vaan buenosairesilainen salonki. Täällä ei anneta mitään anteeksi. Täällä ei tunneta huumoria. Täällä ei degeneroituneen eurooppalaisen salongin tavoin osata nauttia mistään ’kuriositeeteista’ ja ’alkuperäisyydestä’. Tämän kaupungin realistisessa ilmapiirissä ei keräillä ’tyyppejä’. Tämä kaupunki ei tunne boheemisuuden puhtaasti eurooppalaista käsitettä.”

Eurooppa on valtameren takana. Mutta ilmenee että salongin pitäjä ymmärtävät sentään saksaa. Salongin pitäjiä jollain tavoin kiinnostaa Saksan Kolmas valtakunta, mutta ei oikein todella. Myöhemmin  kun matkataan pitkälle sisämaahan, ilmenee että saksalaissiirtolaisia on siellä täällä. Suomellakin on oma siirtokuntansa. Niitä kutsutaan nimellä Colonia ja ne tuntuvat käsittävän ehkä kaupan ja postin, ei juuri muuta. Maan raivaaminen on raskasta puuhaa eikä erityisen tuottoisaa. Mutta Paavolainen on vasta Buenos Airesissa ja hänen tulkkinaan ollut tohtori Sánchez on ensin hirveän puhelias ja sitten mykistyy:

”Tunnen olevani säälimättömän tuomioistuimen edessä. Kielitaitoni on kurja, eikä minulla ole ketään puolustusasianajaaa. Señorita Moreiran lausuesssa vaivautuneen näköisenä ensimmäiset saksankieliset kysymykset on pikku tohtori mykistynyt. Hän on jättänyt minut kokonaan Señorita Moreiran armoille. Elegantit hermafrodiitit liikahtelevat silloin tällöin hieman kiusaantuneina, mutta eivät sano ainoatakaan sanaa. Kihokinlehdet ovat kiertyneet tiukasti yhteen kuin saaliista nauttien.”

Ilmeni että hienot buenosairesilaiset kirjallisuuden rakastajat eivät ole lukeneet Paavolaisen Nürnberg-kirjaa, vaan kirjasta ilmestyneen kritiikin nimeltä ”Vielä toinenkin fascismin tie: Suomi”. Paavolaiselle tulee kiire selittää että Suomen hallitus on puolueeton ja hänen oma kirjansa on ”ehdottomasti objektiivinen”. Paavolainen selviää loppuillasta kun salongin naiset suostuvat nyt sitten keskustelemaan ja juomaan teetä.

Paavolainen inhoaa teetä. Hän tutustuu Argentiinassa toiseen juomaan, joka auttaa häntä matkalle valtavan maan maaseutua ja colonioita. Se on maté-tee. Se ei ole teetä vaan yhden tai kahden pensaan lehdistä tehtyä kuumaa juomaa, joka piristää. Sattuu niin, että Paavolainen osuu Etelä-Amerikkaan sen kesän aikana. Hän lähti yli kuukausi sitten Helsingistä, jossa oli talvi ja oli kuljettava jäänsärkijän perässä pitkää ränniä. Laivamatkan kuvaus on hieno. Laivassa eletään tiiviissä yhteisössä jossa on tarkat säännöt aivan vain siksi, että muuten voi käydä huonosti.

Juuri nyt, kun luin uudestaan tuota herkullista salonki-kohtausta, tuli mieleeni että ehkä täältäkin saa maté-teetä? Olen kuullut Englannissa asuneilta ystäviltäni, että se tee mitä britit suostuvat Suomeen asti lähettämään on teen pilkkaa ja että ainut kunnollinen tee jää aina niille sumuisille saarilla. En ole tosin varma siitä juovatko myös irlantilaiset teetä yhtä hartaasti. Mutta sitten pitäisi tietää mistä aineksista se maté on kuivattu. Eiköhän sekin vain loju lodjuissa kuukausikaupalla ennen kuin pääsee Suomeen saakka.

Kirjassa kerrotaan ne kasvit joista maté koostuu, mutta kun katsoin Toivo Rautavaaran kirjaa ”Mihin kasvimme kelpaavat” en löytänyt mitään osviittaa. Mutta kirja onkin alunperin julkaistu vuonna 1941 tiedoksi suomalaisille sodan ajalle. Kaikkea piti osata keittää ja kerätä. Maté on valmistettu jerba-puun lehdistä, mikäli ymmärsin Kansan Kuvalehden juttua vuodelta 1932 eli joka näkynee tuossa.

Teen maku paranee kun sitä säilytetään. Kai varaston pitää kuitenkin olla kuiva, luulisin. Joka tapauksessa Paavolainen piti maté-teestä. En tiedä saiko hän sitä juodakseen Suomessa. Tuo suomalaisartikkeli on siitä kiinnostava, että se on kirjoitettu suomalaissiirtolaisista Paraguayssa. Lännen kävijöistä on paljonkin tarinoita, mutta vähemmän Etelä-Amerikasta. Muutama vuosikymmen sitten (?) joku Suomen  colonian asukas kirjoitti kirjan Argentiinasta. Minulla oli se, mutta se on nähtävästi poisjuossut. Etsin sitä, koska piti saada nähdä oliko kirjan kirjoittajan näkemys suomalaissiirtokunnista samantapainen kuin Paavolaisen. Paavolaisen ei sentään tarvinnut aloittaa maanviljelystä tyhjin käsin. Hän oli vain kylässä.


Mutta niin vain Paavolainenkin päätyi katselemaan suomalaisten Misionesia. Tällaista hän sai tietää ajatuksista, mitä Suomen sortokauden ajan kärsivät ruotsalaiset kulttuurisukujen vesat saivat päähänsä siirtokunnan perustamisesta. Ideaa lähti toteuttamaan ”aikoinaan niin kuuluisa tiedemies-originaalimme, ’mustalaisparoni’ Arthur Thesleff”, joka ihastui jesuiittojen päiviltä maineikkaaseen Misionesiin:

”Argentiinan hallitus puolestaan antoi todellisten herrasmiesten ja sivistyneiden idealistien siirtolasta innostuneena niin paljon etuja suomalaisille, että se herätti suuttumusta maan omissa asukkaissa. Ensimmäinen 112 henkeä käsittävä ryhmä saapui perille  Santa Annaan heinäkuussa 1906, ja osanottajien nimiluettelo, joka käsitti etupäässä hienoja ruotsalaisia kulttuurisukujamme, onkin todella imponoiva! Nueva Finlandian propagandaiskulauseena ollut yllättävän nykyaikaiselta vaikuttava ’Miljonääriksi 20 vuodessa’ oli tehonnut.”

Jäin kirjan luettuani miettimään miten Nueva Finlandia mahtaa jaksaa. Ei se ole kovasti ollut otsikoissa. Mutta ei Argentiinakaan ole ollut sitten sotilasvallankaappauksensa jälkeen. Jos sen colonian väki olisi oikeasti tullut miljonäärien paikaksi, niin ehkä olisimme siitä tietoisia. Paavolainen on kyllä tarkkasilmäinen kirjoittaja. Esimerkiksi matka sisämaahan Paranas-jokea pitkin on vaikuttava. Mark Twainin Mississippi-vaellukset tuntuvat helpolta siihen verrattuna. 

 

Kai siellä ui niitä piranoita, jotka syövät ihmiset puhtaaksi sekunneissa: vain luuranko jää.  Elleivät ne sitten ole Paraguain puolella.

Tampereella

Oli asiaa. Kävin Tampereella kävelemässä ja ajamassa ratikalla. Ratikassa istuin kapean ikkunan viereen, jossa kehyksenä oli runo. Tampere on vähän isompi kaupunki, mutta ratikalla on reitti joka kulkee suoraan eikä siinä tarvitse odottaa muuta liikennettä. Minusta Tampere on uudistunut nätisti. Toivon vain että eivät olisi aloittaneet niin hirveää rakennusbuumia sen ratikan tulon innoittamina. Uudet talot ovat lähinnä lego-palikoita eivätkä kovin kauniita.

Rakennustyömaat eksyttivät Ilmarinkadun ja Tammelantorin välillä, mutta löysin kuitenkin kujan josta pääsin eteenpäin. Takaisin tullessa istuin odottamassa junaa asemalla ja mukana oli muistikirja. Teekupillinen oli aika iso ja sen juominen kesti. Jouduin miettimään mitä olin tullut hakemaan, siis päätöstä implantin tulosta.

Leikkaus keikauttaa taatusti elämää uuteen suuntaan. Mitä tässä vaiheessa voi uudelleen löytyvällä kuulolla tehdä? On mahdollista elää edelleen mutta ei voi elää kuulemattomia vuosikymmeniä uudelleen. Ajat menivät ja toiset tulevat.

Alan vähitellen ymmärtää lapsena kuulemiani kun isoäiti ja täti lukivat paikallislehdestä että nyt se ja sekin on kuollut. Heillä oli ollut elämä sillä samalla kylällä koko elämä enkä tiennyt siitä juuri mitään.  Lapselle ne eivät ruvenneet selvittämään kuka se kuollut ihminen oli ollut. Kysyin kyllä. Katsoivat että ei se ymmärrä.

Tampere on muuttunut. Jostain syystä mieleen tulee Keski-Eurooppa. En minä ole siellä asunut koskaan, mutta läpi olen mennyt. Ehkä Virokin on keskieurooppalaisempi, voi se johtua myös suuremmista puista ja monista puistoista, Tallinnassa olen ollut yhden viikonlopun.  Mutta vihreä oli Tamperekin. Siitä oli ratikan myötä tullut jotenkin avarampi kaupunki.

Tärkeintä taisi olla se, että käveleminen ei pelottanut ollenkaan. Tässä kaupungissa missä asun, autot ajavat päälle eikä kukaan tunnu noudattavan liikennesääntöjä. Täällä on liikaa autoja väkimäärään nähden. Ei osata kävellä tai ajaa pyörällä. Vaarallisinta on pysähtyä, koska silloin ajaa sähköpotkulauta päälle.

Nyt on tulossa aivan pieni lisä kävelykeskustaa, mutta se edellyttää sitä, että kaikki on myllättävä sitä ennen. Pölyn ja metelin vuoksi hellepäivät menivät asioiden hoitamisen välttelyksi. Kuulemisen kanssa on niin, että meteli ei ole vain meteliä, vaan yltyy suurien koneiden lähellä helvetilliseksi sekasotkuksi, joka muuttuu sitten korvien soimiseksi. Mitkään äänimassat eivät ole ihmisen kokoisia, käsitettäviä. Kaiken sekasotkun keskellä liikenne jatkaa kasvuaan. Ihmiset niiden peltipurkkiensa sisällä eivät sitä kuule.

Varmaan tamperelaiset kärsivät oman kaupunkinsa mylläämisestä kun Hämeenkatu on pantu uusiksi. Kävin ennen pandemiaa siellä ja olin yli yön. Hämeenkadun ylittämisestä olisi pitänyt antaa mitali. Ehkä oikeassa keskieurooppalaisessa kaupungissa olisi ollut vahdissa liikenteen jakajia, joilla olisi semmoinen koirapilli. Näyttäisivät mihin suuntaan tuosta kadunkulmasta pääsee ja mihin taas ei. Olen nähnyt Suomenkin kaupungeissa poliiseja kadunkulmauksessa puhaltamassa pilliin. On siitä aikaa.

Selvisin Hämeenkadun ylittämisestä hengissä. Näytti siinä koikkelehtivan moni muukin.

Tampereen ratikka on hieno. Se on tarpeellinen väline varsinkin semmoisessa kuumuudessa joka vallitsi vielä muutama päivä sitten. Miten oli mahdollista että ratikassa ei ollut kuuma? Kaupunki oli kertakaikkiaan nätti. Autot pitäisi muuallakin saada jonnekin sivustaan että ne eivät käryllään ja metelillään häiritse ihmisiä - varsinkaan lapsia, joilla keuhkot ovat varmasti vielä hyvät.

Tammerkosken rannalla siinä toisella puolen Tampereen teatteria olivat käärmepuut kasvaneet sitten viimenäkemän. Mutta oli siellä myös niitä mäntyjä, joissa tähän aikaan vuodessa kasvavat pähkylät ja oravien luulisi olevan vailla niitä. Mikäli puu on sembramänty, se on peräisin Siperiasta ja samojedit ennen muinoin kävivät kauppapaikoilla myymässä niitä pähkylöitä. Ne olivat ihmisten ruokaa. Ei siellä kasva viljaa eikä ole mustaa ruokamultaa.

Sitten ne ihmiset kalastivat suurista virroista kalaa, sampiako ne olivat? Kuivasivat ja veivät osan kauppapaikoille. Saivat vaihtokaupassa kuparinuolia jousiinsa. Kansoilla oli omat kauppatavaransa. Jossain vaiheessa oli jotain rahaakin. Ihminen on tavattoman sopeutuva eläin. Keväisin ennen kuin jäät lähtevät näkivät nälkää, mutta useimmat jäivät henkiin. Nälkää jouduttiin näkemään koska koskaan ei voinut tarkasti tietää milloin jäät lähtevät.

Sairaala-alueella oli työ ja tuska löytää siitä rakennusten legopalikka-kasasta juuri sitä oikeaa. Sydänsairaala oli jonkinlainen maamerkki, koska siihen taloon oli tehty kattoon liippa ja maalattu se punaiseksi. Se näytettiin myös alueelta tehdyssä kartassa. Voi sitä sanoa jonkinlaiseksi liikennemerkiksi. Kun käyn täällä uimahallissa, joudun katsomaan samanlaisen palikkakasan tuloa meidän keskussairaalaan. Erona on ehkä palikoiden määrä. Yliopistolliset sairaalat ovat omassa kastissaan.

Opiskeluaikoina minulla oli Tampereen keskussairaalassa tuttuja, koska olivat lääkiksessä ja kävivät harjoittelemassa klinikoilla. Istuin kahvilassa ja kuuntelin puhetta. Hämäläismurre on edelleen olemassa. En kuule mitä sanotaan mutta kuulen miten. Rytmi on erilainen kuin Pohjanmaalla.

Istuin juomassa teetä ja ajattelin että kroppa on käyttöliittymä ja kirjoitin laiskasti. Istuin yksin kahvilan takana olevassa pimeässä paikassa ja ihmettelin ovatko ikkunalaudalla olevat orkideat oikeita vai silkistä tehtyjä.

Kuvittelin että tuomenkehrääjäkoin toukat putoavat pois kun sataa, mutta ne näyttävät olen sitkeitä pikkupiruja. Lehdessä sanottiin että niitä on kaikkialla Suomessa ja paljon ja puut on kaluttu luurangoiksi.  Tampereen sairaalan takana alkoi Petsamon kaupunginosa. Siellä olisi nähnyt onko niiden tuomissa sama vitsaus.

Tuli kävellyksi paljon. Mutta oli outoa tavata VR:n toimistossa elämäänsä kyllästynyt nainen, jota jouduin häiritsemään kun aloin miettiä olisiko mahdollista saada lippu vaihdetuksi. Hän ei ensin vastannut ja sen jälkeen selitti että hän ei tekisi mitään ja että minun olisi soitettava johonkin numeropalveluun ja että lipun hintaa ei hyvitettäisi. Lähdin pois. Ajattelin mennä katsomaan Aleksanterin kirkkoa, mutta katu oli kuuma enkä olisi päässyt varjoisaan paikkaan ollenkaan.

Mäki ylös Aleksanterin kirkolle ei ollut näkyvissä. Siihen oli kasattu raiteiden viereen ja päälle tolkuton määrä niitä legopalikoita. Tuskin sitä ortodoksikirkkoa oli sentään purettu. Lähdin takaisin puistoon. Joku puistotyöntekijä oli vetänyt letkun siihen keskelle rinnettä ja viereisellä penkillä oleva 4-5-vuotias pikkutyttö riehaantui täysin. Juoksi eestaas lähelle vesisuihkua, sitten takaisin äidin luo, joka näytti yrittävän suojella kirjaansa vedeltä. On se voinut tietysti olla myös täti tai isoäiti. Noin kuitenkin täytyy ollakin: lapset ja joku kaitsija nurmikolle kasteluletkun viereen eikä minnekään ole kiire. Viikonloppu oli vasta alkamassa ja kaupatkin ovat auki vielä pitkään.

Kahvilassa näkyi himmeän ikkunan takana vastapäisen seinän kyltti jossa luki että Way Out. Ajattelin ettei sellaista ole. Jostain syystä ihmisillä pitää olla joku selvä suunta ja aina pitää olla pääsy pois. En tiedä missä se poissaolopaikka on ja onko se pakko. Jossain luki että Tampereella on paljon narkkareita. Sellaisesta en ole ennen kuullutkaan siellä. Toivottavasti näkymien haipuminen ei tuo muassaan lamaa.

Minulle jäi tapettavaa aikaa. Onneksi listalla ei ole muuta tapettavaa. Kotona tapettaviin kuuluvat ampiaiset, mutta niiden pörräämistä vahtii Lenni-kissa. Se on paljon tarkempi vahti kuin ihmiset. Jos kuulisin niin voisin vahtia, mutta kun en kuule.

Repussa oli mukana Andy Warholin Fame, joka vaikuttaa kiinnostavalta. Warhol on tuntunut tutulta siitä asti, kun löysin hänen Factory’ssa tuottamansa levyn The Velvet Underground ja Nico. Löysin sen Tukholmasta vuonna 1967. En ole varma siitä missä se levy on nyt. Sen sijaan muistan hyvin Lou Reedin ja yhden hänen kaverinsa dokkarin nimeltä Drella. Velvet Undergroundin porukka kutsui Warholia sillä nimellä. Siinä Warholin muusikkokaverit muistelivat impressaariaan ja hyvin kertoivatkin. Reedin bändikaveri John Cale soitti viulua. Velvet Undergroundista puhuttiin paljon 60-luvulla, mutta siinä kävi niin kuin usein käy: porukka on esillä ja lieveilmiöt ovat niitä, jotka tuovat rahaa.

Warhol pääsi nopeasti eteenpäin lähdettyään Pittsburghin työläiskaupungista. Hänen perheensä oli tullut Euroopasta ja alkuperäinen nimi oli Warhola, olivat ruteeneja.  Warhol miettii paljon rakkautta ja seksiä eikä ole varma niiden merkityksestä. Hänen äitinsä oli opettanut, että rakkautta ei tarvitse hirveästi miettiä; on vain mentävä naimisiin. Pieni ja ohut kirja tuntuu kommenteilta Amerikan 1950-lukuun. Ruteenit taas ovat kansa tai kieli, jolla ei ole valtiota. Onkohan heitä vielä olemassa?

Minulle ei tuota vaikeuksia sukeltaa Pittsburghin 1950-luvulle. Isosetäni Lenni asui siellä ja hän kävi miltei joka kesä kylässä Suomessa sodan jälkeen. Mutta koska olin lapsi ja aika paljon nuorempi Warholiakin, en kuullut hänen puhuvan niin kuin aikuiselle. En tiedä millaista hänen elämänsä oli. Sen tiedän että hän ei koskaan mennyt naimisiin. Mutta ei myöskään Andy Warhol mennyt.  

Fame on lyhennelmä kirjasta nimeltä The Philosophy of Andy Warhol, 1975. Penguin ilmoittaa että kirja ei ilmestynyt kokonaisuudessaan Warholin eläessä. Warhol syntyi 1928, kuoli 1987
Sitaatti sivulta 27:

”Very few Beauties are Talkers, but there are a few.
    Beauty sleep.    Sleeping beauty.
    Beauty problems.    Problem beauties.
Even beauties can be unattractive. If you catch a beauty in the wrong light at the right time, forget it.
    I believe in low lights and trick mirrors.
    I believe in plastic surgery.”