30-luvulla kylässä

Jaakko heittää kylmän kiven veteen huomenna. Minulla menivät pienenä sekaisin kesän merkkipäivät ja kutsuin serkkuni Jaakon nimipäivää unikeonpäiväksi. Opetin pikkusiskon laulamaan kaanonina Jaakko kultaa, herätettiin serkku ja käskettiin lopettaa nukkuminen.

Meillä ei ollut kuin luoma johon me olisimme voineet kastaa sen sikeäunisimman meistä, mutta sinne olisi pitänyt jotenkin kierittää se poika ensin portaita alas ja sitten vielä jyrkkää luomanrantaa alas. Se ei ollut oikein minkäänlainen uimaranta, mutta oli siinä hiekkapohja. Siellä oli kuulemma jokitaimeniakin.

Tietysti aikuiset sitten heräsivät kolisutteluun ja viimeistään epävireiseen lauluun ja ilmoittivat että tänään luoman ranta on hirveän kylmä koska Jaakko on keskiyöllä heittänyt siihen kylmänkiven. Lopetettiin sitten sen unikeon rytyyttäminen siltä erää siihen. Pitkään minä sitten jupisin että kun luoman vesi on kyllä kylmää ja sitten serkkupoijan pitää vielä lisätä sitä kylmyyttä. Ja mikä sitä nukuttaa kun aurinko paistaa ja on kesä?

Luin aamulla Taivaannaulan ukaasin Jaakonpäivästä, mutta päivä onkin vasta huomenna. Aika harvoin huomaan tarvitsevani päivämääriä ja viikonpäiviä yhtään mihinkään. Lenni-kissa on suhteellisen tyytyväinen, se ei viihtynyt parvekkeella. Ehkä tuuli on muuttunut kylmemmäksi. Aurinko paistaa eikä tuomenkehrääjäkoi ole muuttanut omia suunnitelmiaan.

Ukkosten ja helteiden keskellä olen lukenut. Ne vaihtelevat niin tiuhaan että huomaan ilmojen ottaneen minut vangiksi. Ei tässä vankilassa ole mitenkään hankala olla. Lukemisia riittää koko ajan. Andy Warhol jäi selailun asteelle kun osui silmään kirjahyllystä vuonna 1937 Olavi Paavolaisen julkaisema Lähtö ja loitsu. Käänsin kirjan lehteä ja siinä lukee että ”Kirja suuresta levottomuudesta”. Tämä on kyllä myöhempi painos koska tämä on Otavan Delfiinikirja-sarjassa ilmestynyt vuonna 1978. On siitäkin aikaa ja tulin siihen tulokseen että en ole voinut ymmärtää sitä silloin.

Ei ole mitenkään omituista, että nuorena ei käsitä joitain vähän kaukaisimpien aikojen ja paikkojen lumoa. Enkä ollut edes hirveän nuori enää. Nyt maailma ei ole edelleenkään piilossa, vaan siitä aukeaa maisemia jotka ovat yhtä lailla pimeitä ja hedelmättömiä kuin Argentiinan pampat. Paavolainen oli juuri käynyt Saksassa vuoden 1936 Nürnbergin puoluekokouksessa ja häikäistynyt sitä järjestäytyneisyyttä jonka näki. Siitä tuli kirja. Sen jälkeen hän lähti laivalla Argentiinaan.
 

Sota oli ilmassa. Sillä tavalla tätäkin kesää on vaikea kestää, koska sota on käynnissä eikä kukaan tiedä sen lopputulosta. Mutta vuonna 1937 Paavolainen oli kyllä nähnyt mitä Saksassa oli tekeillä. Voi tietenkin olla mahdotonta nimetä sitä, varsinkaan sellaista kuin maailmansotaa, koska sellainen oli juuri käyty.

Lähtö ja loitsu on kirja matkustamisesta. Suuri osa matkasta kuluu laivalla. Sellaista hidasta matkustamista on erittäin vähän enää. Maailmassa on nyt pula esimerkiksi öljystä. Lentokoneetkaan tuskin tulevat kuljettamaan sisuksissaan enää samaa määrää turisteja kuin ennen pandemiaa ja Ukrainan sotaa. Mutta Paavolainen ei ole turisti. Kyllä hän on ennemminkin jonkinlainen etnografi tutkimassa sitä, miten merentakaiset alusmaat ovat toipuneet äiti Espanjan holhouksesta ja varsinkin täysmittaisesta ryöväyksestä. Buenos Airesissa Paavolainen kutsutaan tietenkin kulttuurisalonkiin. Paavolaisen nimi kyllä tunnetaan. Hänen teoksensa Kolmannen Valtakunnan vieraana on ilmeisesti jo käännetty espanjaksi, elleivät argentiinalaiset osaa saksaa. Ilmenee että osaavat. Paavolaisen ensimmäinen pelko toteutuu:

”Ei, tämä on sittenkin paljon pahempaa kuin mihin olin valmistautunut. Tämä ei ole eurooppalainen, vaan buenosairesilainen salonki. Täällä ei anneta mitään anteeksi. Täällä ei tunneta huumoria. Täällä ei degeneroituneen eurooppalaisen salongin tavoin osata nauttia mistään ’kuriositeeteista’ ja ’alkuperäisyydestä’. Tämän kaupungin realistisessa ilmapiirissä ei keräillä ’tyyppejä’. Tämä kaupunki ei tunne boheemisuuden puhtaasti eurooppalaista käsitettä.”

Eurooppa on valtameren takana. Mutta ilmenee että salongin pitäjä ymmärtävät sentään saksaa. Salongin pitäjiä jollain tavoin kiinnostaa Saksan Kolmas valtakunta, mutta ei oikein todella. Myöhemmin  kun matkataan pitkälle sisämaahan, ilmenee että saksalaissiirtolaisia on siellä täällä. Suomellakin on oma siirtokuntansa. Niitä kutsutaan nimellä Colonia ja ne tuntuvat käsittävän ehkä kaupan ja postin, ei juuri muuta. Maan raivaaminen on raskasta puuhaa eikä erityisen tuottoisaa. Mutta Paavolainen on vasta Buenos Airesissa ja hänen tulkkinaan ollut tohtori Sánchez on ensin hirveän puhelias ja sitten mykistyy:

”Tunnen olevani säälimättömän tuomioistuimen edessä. Kielitaitoni on kurja, eikä minulla ole ketään puolustusasianajaaa. Señorita Moreiran lausuesssa vaivautuneen näköisenä ensimmäiset saksankieliset kysymykset on pikku tohtori mykistynyt. Hän on jättänyt minut kokonaan Señorita Moreiran armoille. Elegantit hermafrodiitit liikahtelevat silloin tällöin hieman kiusaantuneina, mutta eivät sano ainoatakaan sanaa. Kihokinlehdet ovat kiertyneet tiukasti yhteen kuin saaliista nauttien.”

Ilmeni että hienot buenosairesilaiset kirjallisuuden rakastajat eivät ole lukeneet Paavolaisen Nürnberg-kirjaa, vaan kirjasta ilmestyneen kritiikin nimeltä ”Vielä toinenkin fascismin tie: Suomi”. Paavolaiselle tulee kiire selittää että Suomen hallitus on puolueeton ja hänen oma kirjansa on ”ehdottomasti objektiivinen”. Paavolainen selviää loppuillasta kun salongin naiset suostuvat nyt sitten keskustelemaan ja juomaan teetä.

Paavolainen inhoaa teetä. Hän tutustuu Argentiinassa toiseen juomaan, joka auttaa häntä matkalle valtavan maan maaseutua ja colonioita. Se on maté-tee. Se ei ole teetä vaan yhden tai kahden pensaan lehdistä tehtyä kuumaa juomaa, joka piristää. Sattuu niin, että Paavolainen osuu Etelä-Amerikkaan sen kesän aikana. Hän lähti yli kuukausi sitten Helsingistä, jossa oli talvi ja oli kuljettava jäänsärkijän perässä pitkää ränniä. Laivamatkan kuvaus on hieno. Laivassa eletään tiiviissä yhteisössä jossa on tarkat säännöt aivan vain siksi, että muuten voi käydä huonosti.

Juuri nyt, kun luin uudestaan tuota herkullista salonki-kohtausta, tuli mieleeni että ehkä täältäkin saa maté-teetä? Olen kuullut Englannissa asuneilta ystäviltäni, että se tee mitä britit suostuvat Suomeen asti lähettämään on teen pilkkaa ja että ainut kunnollinen tee jää aina niille sumuisille saarilla. En ole tosin varma siitä juovatko myös irlantilaiset teetä yhtä hartaasti. Mutta sitten pitäisi tietää mistä aineksista se maté on kuivattu. Eiköhän sekin vain loju lodjuissa kuukausikaupalla ennen kuin pääsee Suomeen saakka.

Kirjassa kerrotaan ne kasvit joista maté koostuu, mutta kun katsoin Toivo Rautavaaran kirjaa ”Mihin kasvimme kelpaavat” en löytänyt mitään osviittaa. Mutta kirja onkin alunperin julkaistu vuonna 1941 tiedoksi suomalaisille sodan ajalle. Kaikkea piti osata keittää ja kerätä. Maté on valmistettu jerba-puun lehdistä, mikäli ymmärsin Kansan Kuvalehden juttua vuodelta 1932 eli joka näkynee tuossa.

Teen maku paranee kun sitä säilytetään. Kai varaston pitää kuitenkin olla kuiva, luulisin. Joka tapauksessa Paavolainen piti maté-teestä. En tiedä saiko hän sitä juodakseen Suomessa. Tuo suomalaisartikkeli on siitä kiinnostava, että se on kirjoitettu suomalaissiirtolaisista Paraguayssa. Lännen kävijöistä on paljonkin tarinoita, mutta vähemmän Etelä-Amerikasta. Muutama vuosikymmen sitten (?) joku Suomen  colonian asukas kirjoitti kirjan Argentiinasta. Minulla oli se, mutta se on nähtävästi poisjuossut. Etsin sitä, koska piti saada nähdä oliko kirjan kirjoittajan näkemys suomalaissiirtokunnista samantapainen kuin Paavolaisen. Paavolaisen ei sentään tarvinnut aloittaa maanviljelystä tyhjin käsin. Hän oli vain kylässä.


Mutta niin vain Paavolainenkin päätyi katselemaan suomalaisten Misionesia. Tällaista hän sai tietää ajatuksista, mitä Suomen sortokauden ajan kärsivät ruotsalaiset kulttuurisukujen vesat saivat päähänsä siirtokunnan perustamisesta. Ideaa lähti toteuttamaan ”aikoinaan niin kuuluisa tiedemies-originaalimme, ’mustalaisparoni’ Arthur Thesleff”, joka ihastui jesuiittojen päiviltä maineikkaaseen Misionesiin:

”Argentiinan hallitus puolestaan antoi todellisten herrasmiesten ja sivistyneiden idealistien siirtolasta innostuneena niin paljon etuja suomalaisille, että se herätti suuttumusta maan omissa asukkaissa. Ensimmäinen 112 henkeä käsittävä ryhmä saapui perille  Santa Annaan heinäkuussa 1906, ja osanottajien nimiluettelo, joka käsitti etupäässä hienoja ruotsalaisia kulttuurisukujamme, onkin todella imponoiva! Nueva Finlandian propagandaiskulauseena ollut yllättävän nykyaikaiselta vaikuttava ’Miljonääriksi 20 vuodessa’ oli tehonnut.”

Jäin kirjan luettuani miettimään miten Nueva Finlandia mahtaa jaksaa. Ei se ole kovasti ollut otsikoissa. Mutta ei Argentiinakaan ole ollut sitten sotilasvallankaappauksensa jälkeen. Jos sen colonian väki olisi oikeasti tullut miljonäärien paikaksi, niin ehkä olisimme siitä tietoisia. Paavolainen on kyllä tarkkasilmäinen kirjoittaja. Esimerkiksi matka sisämaahan Paranas-jokea pitkin on vaikuttava. Mark Twainin Mississippi-vaellukset tuntuvat helpolta siihen verrattuna. 

 

Kai siellä ui niitä piranoita, jotka syövät ihmiset puhtaaksi sekunneissa: vain luuranko jää.  Elleivät ne sitten ole Paraguain puolella.

Kasvutarinoita?

Vanhemmat ihmiset olivat minulle se vipu tai peili, josta tiesin milloin Suomi on muuttunut. Kun omat vanhemmat kuolivat nuorina, niin silloin tuli onneksi lähelle ihmisiä, joista kykenin ajattelemaan aikuisuuden suuntaa.

Minulla oli täti, joka oli hirveän vanha, mutta ei ollut yhtään valmis kirjoittamaan muistelmiaan tai muuta sellaista. Hän häiritsi minun kirjoittamistani siellä sukutalossa aina tarpeellaan kertoa sitä tai tätä mitä tapahtui Kämpissä tai Kappelissa 1930-luvulla. 

Hän oli ottanut esille isänsä vanhan Remingtonin, sellaisen kannettavan kirjoituskoneen. Siinä se nökötti katatonisena ruokasalin pöydällä. Mutta kyse on kai siitä, pystyikö hän ponnisteluun, jossa saattoi mielessään yhdistää aikakausia. Sellaista hän oli itse tarvinnut. Ei hän ollut mitenkään sairas, vaan ajatteli luistavansa velvollisuudestaan harjoittaa päätään ja sillä tavalla jatkaa ehkä vähän eteenpäin oman perheensä elämää jonkin aikaa.

Ihmettelin suvun suhteita ja huomasin että samanlaisia on kaikissa suvuissa. En minä tullut toimeen ilman sitä tätiä, joka kertoi jatkuvasti kertomuksia isänsä ja siskonsa ihmeellisestä kyvystä pitää kauniita ja elämää edistäviä puheita ja puhjeta sitten vielä lausumaan lopuksi. Missä, minä kysyin. Hän tuhahti että etkö sinä nyt sen vertaa tiedä. Oli ollut esimerkiksi presidentti Kallion kunniaksi ja kansalle ojennukseksi järjestetty pitkä seminaari, jossa oli välttämätöntä välillä kiteyttää kaikki oppimamme. Kuulin sanan oppi ja niskakarvani pörhistyivät.

Lentoharjoituksia isän ja äidin katsoessa

Juuri hän oli selittänyt että Olavi Paavolainen oli kauhea dandy ja Arvi Kivimaa sietämätön fabuloija. Huokasin ja nostin katseeni kirjasta johon olin uppoutunut. Hän oli mieliaiheessaan ruotimassa Tulenkantajia ja tahtoi että ymmärrän ehdottomasti kuka on kuka. Tiesin kyllä että ei siitä selvää tule. Sitä paitsi ne kaikki olivat jo kuolleet. Mistä minä tietäisin minkä takia Kivimaan fabulointi oli sietämätöntä! Kun minä yritin hänelle selittää kuka oli mikäkin beatnikki, hänen katseensa rupesi harhailemaan jo ensimmäisen lauseeni jälkeen. Vaikutti siltä, että emme osanneet selittää miksi niin kärkkäästi ilmoitimme ihmisten kuulumisesta siihen tai tähän karsinaan.

Illalla kylään tuli onneksi setä, joka istui pianon ääreen. Setä oli ollut Amerikassa ja otti hienoja valokuvia sen lisäksi että  hän soitti jazzia korvakuulolta. Minä olin raahannut mukaani kotoani kannettavan levysoittimen, jossa raakkui Duke Ellington, tai ei hän raakkunut vaan ne torvet. Levy kyllä särisi pahasti. Rauhoituin heti kun setä alkoi juoksuttaa sormiaan koskettimilla. Tuntui suorastaan viritetyltä siihen kesäiltaan se vanha piano.

Ne olivat veli ja sen sisko, mutta niillä oli niin iso ikäero, että täti kuulosti välillä haudantakaiselta ääneltä, jota ei pitäisi enää kuuluakaan. Täti piti jazzia sietämättömänä metelinä, mikä oli mielestäni vähän yllättävää, kun muistin joskus nähneeni isän albumissa sen isosiskon kuvan 1920-lukulaisesti vyötäröttömässä vaaleassa silkkileningissä ja mustissa korkokengissä. 

Katsoi vielä valokuvaajaa viistosti ja vakavasti.  Unohdin kysyä häneltä, kuka se valokuvaaja oli. Se oli katsonut sitä valokuvaajaa. Olin päästämässä päähäni ajatuksen että jos sen valokuvan oli ottanut Kivimaa tai Paavolainen.

Setä kiusasi siskoaan, joka oli ollut ihkaoikea jatsityttö. Setä oli raahannut kylältä mukanaan muuta nuorisoa ja se näytti tahtovan muualle, mutta rupesi sitten kuitenkin tanssimaan. Se oli niin kamalaa huojumista että pääsin nopeasti siitä jaloista yläkertaan. Liukenin niin kuin useimmiten tein jos onnistuin siinä. 

Ajattelin tätäkin draamanpoikasta kun säikähdin sitä, jos näenkin ihmiset yhä useammin lähinnä kuonana, molekyylimassana, jota ei tarvita mihinkään. On olemassa jokin vaihe jolloin se massa muuttuu ajattelevaksi ja kokevaksi olennoksi. Mutta joskus ei ehkä koskaan. Kammottava juttu. 

Kuvassa syksyn 2019 poikaset, matka edessään

Mutta näitä suuria kaaria tuskin enää osataan käsitellä nykyaikana, missä ikinänsä ihmiset sattuvatkin tapaamaan. Meillä kaikille sinä lauantai-iltana oli paljon yhteistä. Haluttiin kukin ikäkautemme yhteys muualle maailmaan. Ikkunat auki!

Se osuisi nyt kyllä aivan oikeaan. Mikä on Eurooppa? Viime viikolla Suomessa kävi Venäjän presidentti Putin ja sen lisäksi EU:n pitäisi sanoa jotain Amazonin tuhoamisesta. Suomi on puheenjohtajamaa. En tiedä mitä tästä tulee, mutta selvästi se Brasilian presidentti on samaa lajia kuin USA:n siellä vähän pohjoisemmassa.

Kumpikin ovat väkirikkaita maita. En tiedä onko siinä mitään syytä mihinkään. Mutta siinä kyllä että presidentit käsittävät valtansa jollain lailla absoluuttisena, jollaista ei ole juuri nähty kuin afrikkalaisten kuninkaitten sooloiluna. Ja on Afrikassa ollut kuningaskuntia jo ennen siirtomaavaltojen tuloa. Onko aina ollut niin että valta muuttaa kylistä heimoihin, sitten heimoista kansoihin, joista tulisi kuningaskuntia? Välistä jää uupumaan se, että kyläpäälliköistä voi ehkä tulla suuren ja varakkaan suvun turvin heti isompi päällikkö.

Muistan lukeneeni, että esimerkiksi Syyrian presidentti on saanut koulutuksensa Englannissa. Oliko koulutus purrut? Vai oliko hän ollut se sama rikas syyrialainen kuin ennenkin ja välttyi näkemästä sitä kansaansa? 

Voi olla että Syyrian valtiomuotoa pitäisi sitten katsoa ensin. Ei ulkomainen koulutus automaattiset pyyhi taustaa pois. Entä osataanko koulutuksella vaikuttaa siihen miten kunkin lapsen lahjakkuus voidaan ottaa huomioon? Ainakin Suomessa voi olla, että koulun ja oppilaan kommunikaatiosta puuttuu jotain, jos huonommista ja köyhemmistä oloista peräisin olevat lapset eivät selviä koulussa. Väitetään että huono-osaisuus periytyy.

Jos hyväosaisista puolestaan tulee kiusankappaleita ja ylipäänsä maanvaiva, niin kyllä heidän pääsynsä presidenteiksi pitäisi pystyä estämään. Ehkä demokratioissa puuttuu semmoinen laatukriteeristö. Ei ole portinvartijoita. Syyria tuskin on demokratia, Brasiliasta en tiedä. Yhdysvallat ja Venäjä ovat pysähdyksissä, ääntä kyllä vielä kuuluu.

Yksityisajattelussani olen jo kauan sitten ollut sitä mieltä, että näiden keski-ikäisten ja sitä vanhempien miesten välinen taistelu on typerää. Saavat ne tapella, mutta kun ne pystyvät sitten kuitenkin nutistamaan sen tai tämän kansanosan kokonaan. Nyt Bolsonaro aikoo tuhota kaiken muun lisäksi myös ne viimeiset alkuperäiskansat suurten jokien varsilta. 

Muistan kyllä ajatelleeni nuorena että jospa sotien sijaan ne presidentit ja kuninkaat tappelisivat. Mutta niillehän voisi käydä huonosti. Kuka sitten sanoisi kansan kuullen että te olette parhaita ja kauneinta mitä on? Sitä paitsi seuraava heimopäällikkö varmasti jo odottelee. Meillä mietitään näitä joskus yhdessä ja urakalla. Kumpikin on kasvatuksen ja koulutuksen kannalla.