Tuulista on

Kuuntelen radiota. Kuurouden lisääntyminen on lisännyt tarvetta kuunnella. Löydän yhä uusia paikkoja joista voin kuunnella ihmisten ajatuksia. Kotona ovat mies ja kissa, saman idean erilaisia ihmisiään ja kissojaan, mutta kumpikin aivan selvästi elossa. Pyrkivät vaikuttamaan olemiseeni, mutta eivät pakota. Kissa on (ehkä) riippuvaisempi minusta kuin minä kissasta, vaikka tiedän oikein hyvin, että kissatta eläminen on itsepetosta.

Kyse on kommunikaatiosta. Tiedän että kun kuuntelen radiota tai katson esimerkiksi elokuvaa niin se minkä saan aisteillani päähäni asti on ennen ilmenemistään käynyt monenlaisten filtterien läpi. Eivät nuo teokset synny työtä tekemättä. Ei yksikään radiojuttu.

Tällä viikolla esiteltiin Yleisradion Tanssiva karhu −kirjapalkinnon kandidaatit, kuusi kaikkiaan. Alunperin palkinto perustettiin sen takia, että Finlandia-palkinto pudotti pois suomalaisen runouden. Finlandia on kyllä kaupallinen palkinto, koska sen kustantavat kirjankustantajat. En tiedä mitä sen  palkinnon kustantajilla on nykyään. Olen kuullut radiossakin ilmoitettavan ja silloin tällöin, että lukeminen ei ole kovin suosittua. En tiedä mistä sellainen tieto on peräisin. Mitä ylipäänsä suosio tarkoittaa ja onko se mitattavissa?

Voi olla kyse ihmisten laiskuudesta. Kirjaimet osataan ja lukutaitokin on, mutta syvempään lukutaitoon tarvitaan työtä, joka on tehtävä ilman opettajaa. Sen toitottaminen että lukeminen ei ole suosittua alkaa minun korviini kuulostaa kehotukselta. Älkää hyvät kansalaiset panko aikaanne johonkin joka ei ole enää suosittua!

Nyt on tuntunut hyvältä taas jälleen kerran kuunnella runoilijoita. Kyllä kirjoittajia löytyy vieläkin netistä, runoilijatkin julkaisevat ja sen lisäksi moni kirjailija päivystää myös netissä, käyvät läpi kirjoittamisprosesseja, julkaisevatkin. Samaten Tanssivan karhun runoilijat kertovat tämänhetkisestä työstään, radiossa.  Miettivät kirjoittamiaan kirjoja, erityisesti niitä viimeisiä. Pidän siitä että voin kuunnella runoilijoiden omaa ääntä. Luulen että siihen perustuivat myös vuosikymmenet sitten julkaistujen kirjallisten äänilevyjen suosio. Tanssiva karhu taisi nyt noteerata myös lavarunouden. Kuunnelkaa itse!

Muistan Olli-Pekka Tennilän (https://areena.yle.fi/audio/1-62940372) kertoneen jo jonkin aikaa siitä, että hänen kirjansa on syntynyt ja sen nimi on Lemmonommel. Sunnuntai-iltapäivänä kuuntelin Tennilää ja Anna-Maija Erämajaa, jotka kumpikin kertoivat kirjastaan ja lukivat otteita siitä (linkit aukeavat noista sinisistä, vaikka en saanutkaan niitä oikeisiin kohtiin!). Minulla on sellainen hatara muisto, että olisin tilannut Tennilän jonkun runokirjan kauan sitten, mutta kirjaa ei ikinä saapunut. Voi olla että kustannusyhtiö lopetti tai jotain sellaista. Ehkä tilikirjat ja sähköpostiviestit lopettivat hävisivät. Onneksi on kirjasto olemassa.

Erämajan kirja kertoi mustikoista. Nyt on mustikka-aika, joten siitä on puhuttava. Kysymys ei ole ainoastaan sanasta mustikka, vaan siitä mitä se tarkoittaa. Joudun itse nykyään hakemaan mustikkani torilta, mutta ennen tähän aikaan vuodesta olin kyllä metsässä. Minulta nimittäin hävisi metsä. Luulen että se on yleisemminkin suomalaisten harmi. Metsät alkavat olla poissa. Minulla niin kuin monilla muillakin suomalaisilla oli omat mustikkapaikkansa, siellä mäntykankaan alapuolella oli korkea kuusikko, joka päästi lävitseen valoa ja valutti kasteluvedet mustikoille. Samaten tiesin missä olivat puolukat. Niitä mäntykankaitakaan ei ole enää. Ei siis ole enää metsää, jossa kävellä. Ne ovat risukkoa ja kantoja, joihin kompastuu.

Tennilän tapa runoilla on alkemistisempi kuin Erämajan, vaikka perinteisiin he kumpikin sukeltavat, eri suunnista vain. Lemmonommel on ilmeisesti palindromi, olin kuulevinani. Noita nimityksiä on erilaisia eivätkä ne pysy päässäni.

Tennilä hajottaa sanoja ja kieltä alkutekijöihinsä ja kokoaa ne sitten yhteen ja löytää vaikka mitä. Runoilija kuulosti kiltiltä. Tulin ajatelleeksi että ehkä hänen kielensä on sympatiaa todellisuutta kohtaan, joka ei välttämättä ole niin hajallaan kuin sitä voisi ajatella. Tai ehkä todellisuuden saisi ehjemmäksi vaikka kirjoittamalla? Kieltä on hajotettava ja sitten koottava uudelleen?

Haastattelija kysyi että kyse siitä, että meidän kielemme kulkee vasemmalta oikealle ja joissakin kielissä se kulkee toisinpäin, tai vaikka alhaalta ylös. En muista miten tuo Lemmonommel tuli tarkalleen selitetyksi, mutta ajattelin että kirjailija on sanaseppo. Hän voi olla myös tutkija, joka purkaa ja kokoaa ja ainekset muuttuvat toisikseen. Kirjan nimen voi lukea myös oikealta vasemmalle.

Minulla on tämän selittämisessä ongelma, koska en erota toisistaan oikeaa ja vasenta. Minun on tiedettävä ja muisteltava kummalla kädellä lusikoin puuroa suuhuni. Joka kerta kun kysytään tuliko joku vasemmalta ja onko etsimäni talo oikealla puolella, päädyn pyörimään ympyrää. En ymmärrä miten pääsin autokoulusta läpi. Ei se heti onnistunutkaan, koska en ehtinyt miettiä minnepäin piti kääntyä kun se autokoulun vääpeli sanoi että risteyksestä vasemmalle. Muistan että armeijassa sanotaan että vasen ykskaks. Ilmeisesti en kuitenkaan ole vasenkätinen. Voisin hyvin olla semmoinen pakotettu, koska 1940-luvulla vanhemmille oli kerrottu että lapsi on ohjattava syömään oikealla kädellä. Muuten tulee ongelmia. Mutta selviän yleensä kiperistä tilanteista. Karttoja en kyllä osaa lukea.

Tennilä selitti että hän tahtoo venyttää kielikorvia ja nämä ovat kielikorvallisia runoja. Haastattelija kertoi itse vahingossa sanoneensa jollekulle että lemmenommel. Kuulin runoilijan hymyilevän. Sellainen vanhempi päivittelysana ja vähän niin kuin kirous on ”Lempo soikoon!”, mutta nyt on sitten mietittävä mikä tai kuka se Lempo on, koska se ei kuulosta hyvältä. Jonkinmoinen hornan henki ehkä. Ihmiset joskus toivottavat toisiaan ”Hornan tuuttiin”.

Lempo ja horna tuntuvat kumpikin entisaikojen Manalan sanastolta. En löydä lempo-sanaa mistään sanakirjasta. Sitä ei ollut edes Kalevala-sanakirjassa, joka on muuten tavattoman hyvä opus. Se ei tarkoita samaa kuin lempi. Lempo kuulostaa joltakin henkilöltä ellei sitten hengeltä.

Toinen sana jonka merkitys on aina jäänyt minulle hämäräksi on aseeminen kirjoitus. Radiossa haastattelija mietti Tennilän kirjan kuvitusta että ne kuviot olisivat aseemista kirjoitusta. Tennilä selitti että ne ovat tuulessa heiluvia puita tai jotain tuulen kanssa tekemisissä olevaa. Hänellä oli ollut valokuvia ja niitä voi käsitellä niin että niistä tulee ikäänkuin merkkejä.  Ajattelin siinä että sanoilla ei tarvitse erikseen leikkiä. Johtuisiko siitä, että sanoja on tarpeeksi?

Kävelin katsomaan tuonne toiseen päähän huonetta, olisiko siellä kuitenkin joku Tennilän runokirja. Ei näkynyt. Ehkä hän on osallistunut joihinkin varhaisiin runoblogeihin? Jonkinlainen ajatus minulla on hänen kirjailijan hahmostaan. Se odottaa nyt vain vielä hahmottumistaan.

Löysin runokirjan tuulesta kuitenkin. Kirja on Paavo Haavikon Tuuliöinä. Se on ollut äitini runokirjahyllyssä, mutta joku on repinyt siitä nimiösivun pois. Kirja on ollut vieraiden kirjastossa. Ehkä kirjasta ei saa ilmetä, milloin se on ilmestynyt tai siinä oli vaarallinen omistuskirjoitus? En tiedä, mutta tuntuu oudolta. Ei kirjoja saa leikellä tai repiä!

Kansiliepeessä sanotaan että paitsi Haavikon runoteosta, Otava julkaisi niihin aikoihin myös Lasse Heikkilän, Kalervo Hortamon, Eeva Salon, Juhani Tuuran ja Marja-Liisa Vartion runokirjan. Päällys on Linnea Mikkolan aika tavalla 1950-luvun grafiikan oloinen.  Runo on osastosta ”Tällä tuulisella seudulla”:

Hautausmaalla, tällä tuulisella seudulla,
pinjakuusen alla,
tällä paikalla käännyin, palasin kujaa,
puissa huokui tuuli, muistelin mennyttä,
eilistä, tuulen isää, murheista
murheeni tähden; että vaelsin
kaipaamatta ketään,
ilman että kukaan kaipaa tällä
            tuulisella seudulla.