Naisten kirjoja

Sunnuntaina 21.8.2022. Tänään Prahassa Neuvostoliiton panssarit vyöryivät aamulla Prahaan. Olin Tukholmassa ja osallistuin Olof Palmén vetämään soihtumielenosoitukseen. Siellä oli paljon suomalaisia. Meidät tunnisti siitä, että monilla oli radio olkapäällä ja kuunneltiin uutisia Suomen rajalta, jossa ehkä kuului panssareiden ääntä sieltäkin. En tiedä onko ikinä vahvistettu missään oliko vai ei. Oli vuosi 1968. Siitä on 54 vuotta.

Mutta kuului radiosta myös suoraa tekstiä suomeksi ja ruotsiksi sieltä Prahasta. Kesätyöläisten asuntolassa ei ollut televisiota, niin että meidän silmiimme se ei ollut TV-sota niin kuin USA:n sota Vietnamissa. Olivat tietysti myös lehdet, lukemiskelpoisimpia olivat Aftonbladet ja Dagens Nyheter.

Nykyistä sotaa edelsi pandemia ja se sai aikaan yhdellä tavalla  hyvän vireen. Kirjastot olivat hiljaisia eivätkä ihmiset vieneet hyviä kirjoja pois heti. Olen saanut lukeakseni  muidenkin edestä.

Esitän siis oman, täysin subjektiivisen listani kirjastosta löytämistäni aarteistani. Nyt sattuivat olemaan naisten kirjoittamia. Monella tapaa ajankohtaisia.

I  Anni Kytömäki: Margarita. Gummerus 2020, 582 s.
Olen seurannut Kytömäkeä. Tunnistan kyllä hyvän kirjoittajan kun sellainen on kirjan kirjoittanut. Ei ole erityisen vaikeaa pysyä selvillä kirjallisesta maailmasta, suomenkielisestä, vaikka päivälehtien kulttuuriosastot ovat pienentyneet. Netissä kirjoitettiin jo 1980-luvulla, jolloin lehdet alkoivat jo vähentää kulttuurisivujaan: eivät olleet vielä blogeja vaan News-sivustoja. Lehdistä katosivat pitkät esseet tai kritiikit. Tilalle tulivat kirjailijahaastattelut joissa haluttiin kirjailijan kasvot esiin.

Kytömäki tuntuu johdonmukaiselta vihreältä ajattelijalta. Hän käy päivittäin metsässä kävelemässä tai juoksemassa. Tärkeintä on se miten hän rakentaa luontosuhteensa fiktion muotoon. Se ei ole yhtään helppo asia. Ihmisillä on hirveä hinku sijoittaa asiat omiin lokeroihinsa niin että ne eivät vahingossakaan törmää toisiinsa.
Margaritaa ei ollut helppo saada kirjastosta. Se sattui onnettomuudekseni saamaan Finlandia-palkinnon vuonna 2020, joten ihmiset varasivat kirjaa. Sain sen vasta vähän yli kuukausi sitten. Sitä ei ollut sähkökirjoissa, joita suosin yksinkertaisesti sen takia että silmät väsyvät tavallisen kirjan lukemisessani.

Löysin sieltä kyllä Pirkko Saision Finlandia-kirjan Passio. Kaikkia kirjoja ei ole kirjastoissa e-kirjoina ja se johtuu siitä että kirjailijat ja heidän liittonsa käy edelleen neuvotteluja kirjastokorvauksista sähkö- ja äänikirjoille. Niistä kirjailijat saavat paljon pienemmän korvauksen kuin mitä tulee painetusta kirjasta.

Tänä kesänä on ollut kovia hellejaksoja. Se sai minut ajattelemaan raakkuja. Niitä oli meillä mökkijärvessä siihen saakka kun järven yläpuolinen metsä sai olla rauhassa ja sieltä poimittiin vain silloin tällöin joku puu. Ensimmäiset suuret hakkuut olivat vuonna 1978. Käytiin laskemassa vuosirenkaita valtavista kannoista: niiden ikä oli 150-200 vuotta. Ne tapettiin silloin, kokonaiset metsät.

Silloin raakkuja kohtasi ensimmäinen kuolema. Järvi on pieni erämaajärvi, tummavetinen. Joku pienviljelijä aloitti turpeen kuorimisen nevoilla. Luonnonsuojeluväki ei yksinkertaisesti kyennyt pysäyttämään paikallisia turvekeisareita.

Vähäksi aikaa turvevesien dumppaaminen matalaan järveen väheni ja jossakin näkyi jo raakkujakin. Mutta rauhaa kesti vain vähän aikaa: nyt ei ole enää metsiä ja suunnilleen kaikki nevat on ojitettu. Samoin metsät. Järvestä hävisivät ahvenet, lahnat ja kiisketkin, hauet lihoivat valtaviksi. Vesi on sameata turvevelliä, jota on pakko käyttää pesuvetenä vielä.

Vesijohto kyllä meni aivan läheltä, mutta kunta kielsi sen käytön. Mökki ei palvele enää tarkoitustaan eikä siellä tee mieli edes käydä enää. Ei ole kuin kymmenisen vuotta siitä, kun ilmoitin ylemmälle instanssille liito-oravista. Siitä ei seurannut muuta kuin metsän lisähakkuita.

Margarita on muun ohessa kertomus raakuista. Mutta siinä kerrotaan hienosti siitä, miten kaikki liittyy kaikkeen ja ihminenkin on osa raakun elämää. Voisi olla myös hyvässä mielessä. Kirja on paksu kuin mikä, mutta kertomus polveilee paikasta ja asiasta toiseen ja päätyy pysymään asiassa.

Tarkoitan tässä ongelmia: miten oli sotien jälkeen koulunkäynnin laita, pääsivätkö kaikki jatkamaan kansakouluista eteenpäin? Entä tytöt? Abortti oli kielletty eikä opintososiaalisia tukia ollut vielä, tytöt saattoivat joutua vaikeuksiin vaikka olisivat olleet kympin tyttöjä. Miten selätettiin polio-epidemia?

Huomasin New York Times-lehdestä että yli 10 miljoonan kaupungissa on puhjennut pieniä polioepidemioita. Margarita-kirja kertoo miten Helsingissä taisteltiin poliota vastaan. Tappava tauti oli sekin niin kuin covid-viruskin.

II  Alexandra Salmela: 56 oletan. Teos 2021, 197 sivua
Kirja on kertomuksia naisista. Heitä on vaikka keitä ja minkänimisiä ja naisia katsotaan naisina ja kirjailijakin on nainen. Tarinoita siis on 56, kuten otsikossakin sanotaan. Siellä kerrotaan 56 naisesta. Tässä viimeistä edellinen tapaus nimeltä ”Kora (talviunten jälkeen alkaa kevät)” otettakoon se tähän kokonaan:
”Kora on muuttunut karhuksi. On sydäntalvi, unen aika. Kora nukkuu sikeästi sikiösti pesässään, hän ei herää vaikka kuinka ravisteltaisiin. Lapset saavat olla tyytyväisiä, sillä Kora ei makaa lasisessa ruumisarkussa raiskattuna, omenanpala kurkussaan vaan tuhisee rauhallisen tasaisesti, ja sen lisäksi nyt vihdoin selvisi vastaus ainaiseen kysymykseen, Äiti, mikä eläin? Mikä eläin?

Keväällä Kora tallustaa pesästään. Pesän pohjassa on käärmeennahka. Sellaistakin välillä sattuu.”

Kirja on sen verran hurja tapaus, että en ole siitä oikeastaan mitään mieltä. Se tuntuu yksinkertaisesti oikealta elämältä ja moninkertaisesti. En ole vielä rynnännyt katsomaan sanakirjasta mikä on Kora. Se voisi olla joku kreikkalaisen tragedian henkilö tai jumala.

On siellä myös alkupuolella henkilö nimeltä Artemis. Se oli naisjumala, metsästäjä ja lasten, etenkin nuorten tyttöjen suojelija-jumalatar. Yksi niistä suurista jumalista muinaisessa Hellaassa. Artemis-tarina alaotsikko on: (peura).

Olen nähnyt pienen soratien toisella puolella kerran pienen peuranvasan, jonka vieressä oli hirvilehmä. Se vasa ei ollut hirvenvasa, ne ovat sen verran erinäköisiä eläimiä. Ne olivat liikkeellä kaksistaan ja tuijottivat minua. En liikahtanut moneen minuuttiin. Sitten takaani tuli kissa joka pysähtyi siihen myös. Hirvilehmä kääntyi ympäri ja meni takaisin metsään. Metsiä oli silloin vielä. Vasa katsoi meitä ja kääntyi sitten hirven perään.


III  Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen. Suom. Kaijamari Sivill. WSOY 2022 (alkuteos 2019), 528 s.
No niin. Tähän Evariston kirjoittamaan pätee paljolti sama kuin tuohon edelliseen, Salmelan kirjaan. Nämä ovat tarinoita naisista.

Omistuskirjoitus kuuluu:
”Tämä on teille siskot & systerit & sisaret & sistahs
& teille naiset & womxn & womyn & teille veljet
& ystävät & brehtren & meidän äijät ja miesväki
& koko suuren ihmisten perheen LHBTIQ-jäsenet”

Omistus kaipaa ehkä selvennystä: sistah on mustan väen englannin puhujan sana sisarelle, naisia on tässä womxn ja womyn, josta mieleen tulee x- ja y-kromosomit, brehtren on uskonnollissävytteinen englanninkielinen kutsumanimi veljeksi, mutta joka on vanha sana ja säilynyt ehkä siksi mustaihoisten englanninpuhujien sanastossa (vrt. esimerkiksi musiikkipitoisiin USA:n mustan väestön babtistikirkkojen jumalanpalvelukset!).

Tuo viimeinen ihmisperheen määritelmä LHBTIQ on sitten astetta monimutkaisempi käsite-ryväs. Määritelmä on siis englanniksi lesbian, gay, bisexual, transgender/transsexual, intersex and queer/questioning, enkä ole varma siitä miten nuo suomennetaan, mutta yritetään: lesbo, homo, biseksuaali, transsukupuolinen, sukupuolten välissä oleva ja queer/kyseenalaistaja, kysyjä. Olen kyllä nähnyt kaikkia noita englanninkielisiä termejä käytettävän suomenkielisessä tekstissä, niin että ehkä kaikki nimet eivät ole vielä vakiintuneet. Olisi toivottavaa että suomenkieliset nimitykset alkaisivat olla selviä ja pian! Hei Seta!

Kirjan lukeakseen ei tarvitse sen kummemmin tietää asioista. Rakkaudesta puhutaan paljon ja myös perheistä, vanhempien suhteista lapsiin, ihmisten muuttoliikkeestä entisistä siirtomaista emämaihin ja takaisin ja yleisestä liikehdinnästä, josta naisetkin joutuvat, pääsevät osallisiksi. Elämä on aika kirjava juttu usein.

Omistuksesta näkee jo että henkilöitä on paljon. Siellä vilisee joukossa äitejä ja tyttäreitä ja serkkuja ja isoäitejä ja tätejä ja vaikka mitä. Minusta tämä kirja on Salmelan kirjan sisarteos. Kyllä samaan sarjaan sopii myös Kytömäki, vaikka hän on kirjoittanutkin ehkä vähän perinteisemmin kappalejaoin. Kytömäkikin hyppii kappaleissa henkilöistä ja sukupolvista toisiin aivan sujuvasti. Hänellähän on mukana myös toinen eläinlaji: raakut.

Evaristo sai teoksestaan Booker-palkinnon, joka on englanninkielisen maailman kirjallisuuspalkinto. Palkintolautakunta mainitsi litanian adjektiiveja: ”intohimoinen, partaveitsenterävä, täynnä energiaa ja huumoria”. Tekee mieli sanoa että onneksi naisten on mahdollista kirjoittaa omanlaisiaan intohimoisia ja energisiä teoksia. Ennen sellaiset olisi varmaan ajateltu omimmaksi lajiksi miehille, jotka luontojaan seikkailevat ja sotivat ja muuta sellaista.

Ehkä Kytömäki on vakavin tuosta kolmikosta. Mutta taatusti yhtä terävä ja monipolvinen kuin nuo kaksi muutakin. Pitäisiköhän Salmelaa ja Kytömäkeä alkaa viedä tosissaan muihin maihin ja muille kielille? Toivottavasti se työ on jo alkanut.

Kansainvälinen kissojen päivä 8.8.

Eilen oli kansainvälinen kissojen päivä. Se on eri asia kuin kissanpäivä, joka tarkoittaa päiviä jolloin kaikki menee täydellisesti. Tai ehkä se tarkoittaa sitä että kissa putoaa aina tassuilleen.

Päivä on kyllä muistettava aivan vaikka vain sen takia että kissat ovat aikojen alussa sopineet tekevänsä yhteistyötä ihmisten kanssa. Nykyään työnjako on vähän vaikeammin määriteltävissä.

Meidän kanssamme elävä Lenni on ilmiselvä häive-kissa. Se ei puhu ja sen tassuttelu on äänetöntä. Sillä on kirkkaat värit. Se maastoutuu niin että kenen tahansa voisi luulla huomaavan sen heti. Mutta se ei liiku, vaan tarkastelee ympäriinsä kuin mikäkin perintöprinssi. Tietää paikkansa. Useimmiten se on tyyny, joka on toisten tyynyjen päällä. Englanniksi häive on stealth ja sellaisia ovat uudet suomalaiset lentosotakoneet.

Kissa nukkuu tietysti jalkopäässäni ja lämmittää levottomia ja usein kipeitä jalkojani. Sellainen on ollut meidän huushollin kissojen työ niin kauan kuin niitä on ollut ja on siitä nyt yli puoli vuosisataa tässä kokoonpanossa. Kissat ovat lyhytikäisempiä kuin ihmiset, joten sen takia on puhuttava kissoista lajina. Ne ovat ihmisten kumppaneita.

The Tyger
Tyger! Tyger! burning bright
In the forest of the night,
What immortal hand or eye
Could frame thy fearful symmetry?

In what distant deeps or skies
Burnt the fire of thine eyes?
On what wings dare he aspire?
What hand dare he sieze the fire?

And on what shoulder, & what art,
Coult twist the sinews of thy heart?
And when thy heart began to beat,
What dread hand? & what dread feet?

What the hammer? what the chain?
In what furnace was thy brain?
What the anvil? what the dread grasp
Dare its deadly terrors clasp?

When the stars threw down their spears,
And water’d heaven with their tears,
Did he smile his work to see?
Did he who made the Lamb make thee?

Tyger! Tyger! burning bright
In the forest of the night,
What immortal hand or eye,
Dare frame thy fearful symmetry?

William Blake

Tuulista on

Kuuntelen radiota. Kuurouden lisääntyminen on lisännyt tarvetta kuunnella. Löydän yhä uusia paikkoja joista voin kuunnella ihmisten ajatuksia. Kotona ovat mies ja kissa, saman idean erilaisia ihmisiään ja kissojaan, mutta kumpikin aivan selvästi elossa. Pyrkivät vaikuttamaan olemiseeni, mutta eivät pakota. Kissa on (ehkä) riippuvaisempi minusta kuin minä kissasta, vaikka tiedän oikein hyvin, että kissatta eläminen on itsepetosta.

Kyse on kommunikaatiosta. Tiedän että kun kuuntelen radiota tai katson esimerkiksi elokuvaa niin se minkä saan aisteillani päähäni asti on ennen ilmenemistään käynyt monenlaisten filtterien läpi. Eivät nuo teokset synny työtä tekemättä. Ei yksikään radiojuttu.

Tällä viikolla esiteltiin Yleisradion Tanssiva karhu −kirjapalkinnon kandidaatit, kuusi kaikkiaan. Alunperin palkinto perustettiin sen takia, että Finlandia-palkinto pudotti pois suomalaisen runouden. Finlandia on kyllä kaupallinen palkinto, koska sen kustantavat kirjankustantajat. En tiedä mitä sen  palkinnon kustantajilla on nykyään. Olen kuullut radiossakin ilmoitettavan ja silloin tällöin, että lukeminen ei ole kovin suosittua. En tiedä mistä sellainen tieto on peräisin. Mitä ylipäänsä suosio tarkoittaa ja onko se mitattavissa?

Voi olla kyse ihmisten laiskuudesta. Kirjaimet osataan ja lukutaitokin on, mutta syvempään lukutaitoon tarvitaan työtä, joka on tehtävä ilman opettajaa. Sen toitottaminen että lukeminen ei ole suosittua alkaa minun korviini kuulostaa kehotukselta. Älkää hyvät kansalaiset panko aikaanne johonkin joka ei ole enää suosittua!

Nyt on tuntunut hyvältä taas jälleen kerran kuunnella runoilijoita. Kyllä kirjoittajia löytyy vieläkin netistä, runoilijatkin julkaisevat ja sen lisäksi moni kirjailija päivystää myös netissä, käyvät läpi kirjoittamisprosesseja, julkaisevatkin. Samaten Tanssivan karhun runoilijat kertovat tämänhetkisestä työstään, radiossa.  Miettivät kirjoittamiaan kirjoja, erityisesti niitä viimeisiä. Pidän siitä että voin kuunnella runoilijoiden omaa ääntä. Luulen että siihen perustuivat myös vuosikymmenet sitten julkaistujen kirjallisten äänilevyjen suosio. Tanssiva karhu taisi nyt noteerata myös lavarunouden. Kuunnelkaa itse!

Muistan Olli-Pekka Tennilän (https://areena.yle.fi/audio/1-62940372) kertoneen jo jonkin aikaa siitä, että hänen kirjansa on syntynyt ja sen nimi on Lemmonommel. Sunnuntai-iltapäivänä kuuntelin Tennilää ja Anna-Maija Erämajaa, jotka kumpikin kertoivat kirjastaan ja lukivat otteita siitä (linkit aukeavat noista sinisistä, vaikka en saanutkaan niitä oikeisiin kohtiin!). Minulla on sellainen hatara muisto, että olisin tilannut Tennilän jonkun runokirjan kauan sitten, mutta kirjaa ei ikinä saapunut. Voi olla että kustannusyhtiö lopetti tai jotain sellaista. Ehkä tilikirjat ja sähköpostiviestit lopettivat hävisivät. Onneksi on kirjasto olemassa.

Erämajan kirja kertoi mustikoista. Nyt on mustikka-aika, joten siitä on puhuttava. Kysymys ei ole ainoastaan sanasta mustikka, vaan siitä mitä se tarkoittaa. Joudun itse nykyään hakemaan mustikkani torilta, mutta ennen tähän aikaan vuodesta olin kyllä metsässä. Minulta nimittäin hävisi metsä. Luulen että se on yleisemminkin suomalaisten harmi. Metsät alkavat olla poissa. Minulla niin kuin monilla muillakin suomalaisilla oli omat mustikkapaikkansa, siellä mäntykankaan alapuolella oli korkea kuusikko, joka päästi lävitseen valoa ja valutti kasteluvedet mustikoille. Samaten tiesin missä olivat puolukat. Niitä mäntykankaitakaan ei ole enää. Ei siis ole enää metsää, jossa kävellä. Ne ovat risukkoa ja kantoja, joihin kompastuu.

Tennilän tapa runoilla on alkemistisempi kuin Erämajan, vaikka perinteisiin he kumpikin sukeltavat, eri suunnista vain. Lemmonommel on ilmeisesti palindromi, olin kuulevinani. Noita nimityksiä on erilaisia eivätkä ne pysy päässäni.

Tennilä hajottaa sanoja ja kieltä alkutekijöihinsä ja kokoaa ne sitten yhteen ja löytää vaikka mitä. Runoilija kuulosti kiltiltä. Tulin ajatelleeksi että ehkä hänen kielensä on sympatiaa todellisuutta kohtaan, joka ei välttämättä ole niin hajallaan kuin sitä voisi ajatella. Tai ehkä todellisuuden saisi ehjemmäksi vaikka kirjoittamalla? Kieltä on hajotettava ja sitten koottava uudelleen?

Haastattelija kysyi että kyse siitä, että meidän kielemme kulkee vasemmalta oikealle ja joissakin kielissä se kulkee toisinpäin, tai vaikka alhaalta ylös. En muista miten tuo Lemmonommel tuli tarkalleen selitetyksi, mutta ajattelin että kirjailija on sanaseppo. Hän voi olla myös tutkija, joka purkaa ja kokoaa ja ainekset muuttuvat toisikseen. Kirjan nimen voi lukea myös oikealta vasemmalle.

Minulla on tämän selittämisessä ongelma, koska en erota toisistaan oikeaa ja vasenta. Minun on tiedettävä ja muisteltava kummalla kädellä lusikoin puuroa suuhuni. Joka kerta kun kysytään tuliko joku vasemmalta ja onko etsimäni talo oikealla puolella, päädyn pyörimään ympyrää. En ymmärrä miten pääsin autokoulusta läpi. Ei se heti onnistunutkaan, koska en ehtinyt miettiä minnepäin piti kääntyä kun se autokoulun vääpeli sanoi että risteyksestä vasemmalle. Muistan että armeijassa sanotaan että vasen ykskaks. Ilmeisesti en kuitenkaan ole vasenkätinen. Voisin hyvin olla semmoinen pakotettu, koska 1940-luvulla vanhemmille oli kerrottu että lapsi on ohjattava syömään oikealla kädellä. Muuten tulee ongelmia. Mutta selviän yleensä kiperistä tilanteista. Karttoja en kyllä osaa lukea.

Tennilä selitti että hän tahtoo venyttää kielikorvia ja nämä ovat kielikorvallisia runoja. Haastattelija kertoi itse vahingossa sanoneensa jollekulle että lemmenommel. Kuulin runoilijan hymyilevän. Sellainen vanhempi päivittelysana ja vähän niin kuin kirous on ”Lempo soikoon!”, mutta nyt on sitten mietittävä mikä tai kuka se Lempo on, koska se ei kuulosta hyvältä. Jonkinmoinen hornan henki ehkä. Ihmiset joskus toivottavat toisiaan ”Hornan tuuttiin”.

Lempo ja horna tuntuvat kumpikin entisaikojen Manalan sanastolta. En löydä lempo-sanaa mistään sanakirjasta. Sitä ei ollut edes Kalevala-sanakirjassa, joka on muuten tavattoman hyvä opus. Se ei tarkoita samaa kuin lempi. Lempo kuulostaa joltakin henkilöltä ellei sitten hengeltä.

Toinen sana jonka merkitys on aina jäänyt minulle hämäräksi on aseeminen kirjoitus. Radiossa haastattelija mietti Tennilän kirjan kuvitusta että ne kuviot olisivat aseemista kirjoitusta. Tennilä selitti että ne ovat tuulessa heiluvia puita tai jotain tuulen kanssa tekemisissä olevaa. Hänellä oli ollut valokuvia ja niitä voi käsitellä niin että niistä tulee ikäänkuin merkkejä.  Ajattelin siinä että sanoilla ei tarvitse erikseen leikkiä. Johtuisiko siitä, että sanoja on tarpeeksi?

Kävelin katsomaan tuonne toiseen päähän huonetta, olisiko siellä kuitenkin joku Tennilän runokirja. Ei näkynyt. Ehkä hän on osallistunut joihinkin varhaisiin runoblogeihin? Jonkinlainen ajatus minulla on hänen kirjailijan hahmostaan. Se odottaa nyt vain vielä hahmottumistaan.

Löysin runokirjan tuulesta kuitenkin. Kirja on Paavo Haavikon Tuuliöinä. Se on ollut äitini runokirjahyllyssä, mutta joku on repinyt siitä nimiösivun pois. Kirja on ollut vieraiden kirjastossa. Ehkä kirjasta ei saa ilmetä, milloin se on ilmestynyt tai siinä oli vaarallinen omistuskirjoitus? En tiedä, mutta tuntuu oudolta. Ei kirjoja saa leikellä tai repiä!

Kansiliepeessä sanotaan että paitsi Haavikon runoteosta, Otava julkaisi niihin aikoihin myös Lasse Heikkilän, Kalervo Hortamon, Eeva Salon, Juhani Tuuran ja Marja-Liisa Vartion runokirjan. Päällys on Linnea Mikkolan aika tavalla 1950-luvun grafiikan oloinen.  Runo on osastosta ”Tällä tuulisella seudulla”:

Hautausmaalla, tällä tuulisella seudulla,
pinjakuusen alla,
tällä paikalla käännyin, palasin kujaa,
puissa huokui tuuli, muistelin mennyttä,
eilistä, tuulen isää, murheista
murheeni tähden; että vaelsin
kaipaamatta ketään,
ilman että kukaan kaipaa tällä
            tuulisella seudulla.