Naisten kirjoja

Sunnuntaina 21.8.2022. Tänään Prahassa Neuvostoliiton panssarit vyöryivät aamulla Prahaan. Olin Tukholmassa ja osallistuin Olof Palmén vetämään soihtumielenosoitukseen. Siellä oli paljon suomalaisia. Meidät tunnisti siitä, että monilla oli radio olkapäällä ja kuunneltiin uutisia Suomen rajalta, jossa ehkä kuului panssareiden ääntä sieltäkin. En tiedä onko ikinä vahvistettu missään oliko vai ei. Oli vuosi 1968. Siitä on 54 vuotta.

Mutta kuului radiosta myös suoraa tekstiä suomeksi ja ruotsiksi sieltä Prahasta. Kesätyöläisten asuntolassa ei ollut televisiota, niin että meidän silmiimme se ei ollut TV-sota niin kuin USA:n sota Vietnamissa. Olivat tietysti myös lehdet, lukemiskelpoisimpia olivat Aftonbladet ja Dagens Nyheter.

Nykyistä sotaa edelsi pandemia ja se sai aikaan yhdellä tavalla  hyvän vireen. Kirjastot olivat hiljaisia eivätkä ihmiset vieneet hyviä kirjoja pois heti. Olen saanut lukeakseni  muidenkin edestä.

Esitän siis oman, täysin subjektiivisen listani kirjastosta löytämistäni aarteistani. Nyt sattuivat olemaan naisten kirjoittamia. Monella tapaa ajankohtaisia.

I  Anni Kytömäki: Margarita. Gummerus 2020, 582 s.
Olen seurannut Kytömäkeä. Tunnistan kyllä hyvän kirjoittajan kun sellainen on kirjan kirjoittanut. Ei ole erityisen vaikeaa pysyä selvillä kirjallisesta maailmasta, suomenkielisestä, vaikka päivälehtien kulttuuriosastot ovat pienentyneet. Netissä kirjoitettiin jo 1980-luvulla, jolloin lehdet alkoivat jo vähentää kulttuurisivujaan: eivät olleet vielä blogeja vaan News-sivustoja. Lehdistä katosivat pitkät esseet tai kritiikit. Tilalle tulivat kirjailijahaastattelut joissa haluttiin kirjailijan kasvot esiin.

Kytömäki tuntuu johdonmukaiselta vihreältä ajattelijalta. Hän käy päivittäin metsässä kävelemässä tai juoksemassa. Tärkeintä on se miten hän rakentaa luontosuhteensa fiktion muotoon. Se ei ole yhtään helppo asia. Ihmisillä on hirveä hinku sijoittaa asiat omiin lokeroihinsa niin että ne eivät vahingossakaan törmää toisiinsa.
Margaritaa ei ollut helppo saada kirjastosta. Se sattui onnettomuudekseni saamaan Finlandia-palkinnon vuonna 2020, joten ihmiset varasivat kirjaa. Sain sen vasta vähän yli kuukausi sitten. Sitä ei ollut sähkökirjoissa, joita suosin yksinkertaisesti sen takia että silmät väsyvät tavallisen kirjan lukemisessani.

Löysin sieltä kyllä Pirkko Saision Finlandia-kirjan Passio. Kaikkia kirjoja ei ole kirjastoissa e-kirjoina ja se johtuu siitä että kirjailijat ja heidän liittonsa käy edelleen neuvotteluja kirjastokorvauksista sähkö- ja äänikirjoille. Niistä kirjailijat saavat paljon pienemmän korvauksen kuin mitä tulee painetusta kirjasta.

Tänä kesänä on ollut kovia hellejaksoja. Se sai minut ajattelemaan raakkuja. Niitä oli meillä mökkijärvessä siihen saakka kun järven yläpuolinen metsä sai olla rauhassa ja sieltä poimittiin vain silloin tällöin joku puu. Ensimmäiset suuret hakkuut olivat vuonna 1978. Käytiin laskemassa vuosirenkaita valtavista kannoista: niiden ikä oli 150-200 vuotta. Ne tapettiin silloin, kokonaiset metsät.

Silloin raakkuja kohtasi ensimmäinen kuolema. Järvi on pieni erämaajärvi, tummavetinen. Joku pienviljelijä aloitti turpeen kuorimisen nevoilla. Luonnonsuojeluväki ei yksinkertaisesti kyennyt pysäyttämään paikallisia turvekeisareita.

Vähäksi aikaa turvevesien dumppaaminen matalaan järveen väheni ja jossakin näkyi jo raakkujakin. Mutta rauhaa kesti vain vähän aikaa: nyt ei ole enää metsiä ja suunnilleen kaikki nevat on ojitettu. Samoin metsät. Järvestä hävisivät ahvenet, lahnat ja kiisketkin, hauet lihoivat valtaviksi. Vesi on sameata turvevelliä, jota on pakko käyttää pesuvetenä vielä.

Vesijohto kyllä meni aivan läheltä, mutta kunta kielsi sen käytön. Mökki ei palvele enää tarkoitustaan eikä siellä tee mieli edes käydä enää. Ei ole kuin kymmenisen vuotta siitä, kun ilmoitin ylemmälle instanssille liito-oravista. Siitä ei seurannut muuta kuin metsän lisähakkuita.

Margarita on muun ohessa kertomus raakuista. Mutta siinä kerrotaan hienosti siitä, miten kaikki liittyy kaikkeen ja ihminenkin on osa raakun elämää. Voisi olla myös hyvässä mielessä. Kirja on paksu kuin mikä, mutta kertomus polveilee paikasta ja asiasta toiseen ja päätyy pysymään asiassa.

Tarkoitan tässä ongelmia: miten oli sotien jälkeen koulunkäynnin laita, pääsivätkö kaikki jatkamaan kansakouluista eteenpäin? Entä tytöt? Abortti oli kielletty eikä opintososiaalisia tukia ollut vielä, tytöt saattoivat joutua vaikeuksiin vaikka olisivat olleet kympin tyttöjä. Miten selätettiin polio-epidemia?

Huomasin New York Times-lehdestä että yli 10 miljoonan kaupungissa on puhjennut pieniä polioepidemioita. Margarita-kirja kertoo miten Helsingissä taisteltiin poliota vastaan. Tappava tauti oli sekin niin kuin covid-viruskin.

II  Alexandra Salmela: 56 oletan. Teos 2021, 197 sivua
Kirja on kertomuksia naisista. Heitä on vaikka keitä ja minkänimisiä ja naisia katsotaan naisina ja kirjailijakin on nainen. Tarinoita siis on 56, kuten otsikossakin sanotaan. Siellä kerrotaan 56 naisesta. Tässä viimeistä edellinen tapaus nimeltä ”Kora (talviunten jälkeen alkaa kevät)” otettakoon se tähän kokonaan:
”Kora on muuttunut karhuksi. On sydäntalvi, unen aika. Kora nukkuu sikeästi sikiösti pesässään, hän ei herää vaikka kuinka ravisteltaisiin. Lapset saavat olla tyytyväisiä, sillä Kora ei makaa lasisessa ruumisarkussa raiskattuna, omenanpala kurkussaan vaan tuhisee rauhallisen tasaisesti, ja sen lisäksi nyt vihdoin selvisi vastaus ainaiseen kysymykseen, Äiti, mikä eläin? Mikä eläin?

Keväällä Kora tallustaa pesästään. Pesän pohjassa on käärmeennahka. Sellaistakin välillä sattuu.”

Kirja on sen verran hurja tapaus, että en ole siitä oikeastaan mitään mieltä. Se tuntuu yksinkertaisesti oikealta elämältä ja moninkertaisesti. En ole vielä rynnännyt katsomaan sanakirjasta mikä on Kora. Se voisi olla joku kreikkalaisen tragedian henkilö tai jumala.

On siellä myös alkupuolella henkilö nimeltä Artemis. Se oli naisjumala, metsästäjä ja lasten, etenkin nuorten tyttöjen suojelija-jumalatar. Yksi niistä suurista jumalista muinaisessa Hellaassa. Artemis-tarina alaotsikko on: (peura).

Olen nähnyt pienen soratien toisella puolella kerran pienen peuranvasan, jonka vieressä oli hirvilehmä. Se vasa ei ollut hirvenvasa, ne ovat sen verran erinäköisiä eläimiä. Ne olivat liikkeellä kaksistaan ja tuijottivat minua. En liikahtanut moneen minuuttiin. Sitten takaani tuli kissa joka pysähtyi siihen myös. Hirvilehmä kääntyi ympäri ja meni takaisin metsään. Metsiä oli silloin vielä. Vasa katsoi meitä ja kääntyi sitten hirven perään.


III  Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen. Suom. Kaijamari Sivill. WSOY 2022 (alkuteos 2019), 528 s.
No niin. Tähän Evariston kirjoittamaan pätee paljolti sama kuin tuohon edelliseen, Salmelan kirjaan. Nämä ovat tarinoita naisista.

Omistuskirjoitus kuuluu:
”Tämä on teille siskot & systerit & sisaret & sistahs
& teille naiset & womxn & womyn & teille veljet
& ystävät & brehtren & meidän äijät ja miesväki
& koko suuren ihmisten perheen LHBTIQ-jäsenet”

Omistus kaipaa ehkä selvennystä: sistah on mustan väen englannin puhujan sana sisarelle, naisia on tässä womxn ja womyn, josta mieleen tulee x- ja y-kromosomit, brehtren on uskonnollissävytteinen englanninkielinen kutsumanimi veljeksi, mutta joka on vanha sana ja säilynyt ehkä siksi mustaihoisten englanninpuhujien sanastossa (vrt. esimerkiksi musiikkipitoisiin USA:n mustan väestön babtistikirkkojen jumalanpalvelukset!).

Tuo viimeinen ihmisperheen määritelmä LHBTIQ on sitten astetta monimutkaisempi käsite-ryväs. Määritelmä on siis englanniksi lesbian, gay, bisexual, transgender/transsexual, intersex and queer/questioning, enkä ole varma siitä miten nuo suomennetaan, mutta yritetään: lesbo, homo, biseksuaali, transsukupuolinen, sukupuolten välissä oleva ja queer/kyseenalaistaja, kysyjä. Olen kyllä nähnyt kaikkia noita englanninkielisiä termejä käytettävän suomenkielisessä tekstissä, niin että ehkä kaikki nimet eivät ole vielä vakiintuneet. Olisi toivottavaa että suomenkieliset nimitykset alkaisivat olla selviä ja pian! Hei Seta!

Kirjan lukeakseen ei tarvitse sen kummemmin tietää asioista. Rakkaudesta puhutaan paljon ja myös perheistä, vanhempien suhteista lapsiin, ihmisten muuttoliikkeestä entisistä siirtomaista emämaihin ja takaisin ja yleisestä liikehdinnästä, josta naisetkin joutuvat, pääsevät osallisiksi. Elämä on aika kirjava juttu usein.

Omistuksesta näkee jo että henkilöitä on paljon. Siellä vilisee joukossa äitejä ja tyttäreitä ja serkkuja ja isoäitejä ja tätejä ja vaikka mitä. Minusta tämä kirja on Salmelan kirjan sisarteos. Kyllä samaan sarjaan sopii myös Kytömäki, vaikka hän on kirjoittanutkin ehkä vähän perinteisemmin kappalejaoin. Kytömäkikin hyppii kappaleissa henkilöistä ja sukupolvista toisiin aivan sujuvasti. Hänellähän on mukana myös toinen eläinlaji: raakut.

Evaristo sai teoksestaan Booker-palkinnon, joka on englanninkielisen maailman kirjallisuuspalkinto. Palkintolautakunta mainitsi litanian adjektiiveja: ”intohimoinen, partaveitsenterävä, täynnä energiaa ja huumoria”. Tekee mieli sanoa että onneksi naisten on mahdollista kirjoittaa omanlaisiaan intohimoisia ja energisiä teoksia. Ennen sellaiset olisi varmaan ajateltu omimmaksi lajiksi miehille, jotka luontojaan seikkailevat ja sotivat ja muuta sellaista.

Ehkä Kytömäki on vakavin tuosta kolmikosta. Mutta taatusti yhtä terävä ja monipolvinen kuin nuo kaksi muutakin. Pitäisiköhän Salmelaa ja Kytömäkeä alkaa viedä tosissaan muihin maihin ja muille kielille? Toivottavasti se työ on jo alkanut.