Maailman meteliä

Aamulla kissan huomion herättivät eestaas syöksyvät linnut. Ne ovat rastaita, jotka toivoivat että pihlajanmarjoja olisi jäänyt edellisten jäljiltä. Ne ilmeisesti puhuivat jotain. Lennillä on todella tarkat korvat.

Silmäni ovat harjaantuneet näkemään linnut. Niitä seurasin jo lapsena kun lintuja oli paljon enemmän kuin nyt. Meillä on lintukiikarit, mutta rastaat näkivät liikkeen heti ja painuivat muille pihoille. Ne olivat sellaisia rinnastaan punaruskeita, vatsastaan kellertäviä otuksia. Räkäteiksi vähän liian värikkäitä kumminkin. Rastaat tuntee lennosta. Nämä yksilöt tekivät syöksyjä pihan poikki niin että pihan kaksi harakkaa, vai neljäkö niitä on,  joutuivat siirtymään taaemmaksi etteivät jäisi rastaiden nokkien tielle. Harakoilla on yleensä hallussaan ilmatila.

Asiaa tutkittuani jään epätietoisuuden valtaan siitä mitä rastaita. Niitä oli aika paljon. Ja niitä oli jo toissapäivänä. Yhden kuvan perusteella ne olivat mustakaularastaita, semmoista punakaulaista varianttia ja visiteeraamassa Siperiasta. Siis ilmeisesti muuttomatkalla. Rastaat ovat hankalaa porukkaa tunnistettavaksi sen vuoksi, että kaikilla rastailla on paljon värivariaatioita. Rastaiden pitää pesimäaikanaan olla huomaamattomia, sopeutua ympäristöön. Nyt saa jo olla värejä.

Vastapäisellä katolla oli kyyhkyjä. Puluja ne eivät olleet, näillä oli selvä yhtenäinen väri. Niitä oli ehkä parikymmentä, joukossa oli muutama vaaleampi, jotka kyllä tunnistin turkinkyyhkyiksi. Niitä asui joen varrella edellisessä kotipaikassa. Katsoin Wright-veljesten lintukirjaa. Siinä oli uuttukyyhky ja siitä näkyi, että niiden siivet olivat alapuolelta mustia, niistä tuli juovat profiilikuvaan, jonka ne näyttivät minulle päin. Mutta kyyhkytkin näkivät kiikarin ja häipyivät.

Kumpikin kyyhky on Suomessa rauhoitettu. Etelä-Euroopassa niitä ammutaan. Wrightin veljesten uuttukyyhky ja sepelkyyhky (ehkä Savonlinnassa ei ollut turkinkyyhkyjä?) oli tapettu, roikkuivat siivet alaspäin naulasta. Uuttukyyhkystä näkyi tieto myös täältä Vaasasta. Kyyhkytkin lähtevät täältä ensin Söderfjärdeniin ja uuttukyyhky ja sepelkyyhky muuttavat usein yhdessä.

Kaikki linnut ovat harvinaistuneet. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että niillä ei ole enää kotimetsiään. Metsät on hakattu niin tyystin että linnuille ei enää löydy kolopuita. En ole kuullut että lähistöltä olisi suojeltu mitään metsiä. Päinvastoin, kaupunki on aloittanut vähän isommat hakkuut kaikilla omilla maa-alueillaan. Katsoin sinitiaisia ja talitiaisia jotka hyppelivät puissa. Ne ovat pikkuisia. Eivät ole poikueet ennen olleet noin pieniä. Ruokaa ei ole ollut tarpeeksi, ehkä ei vettäkään hellekesänä. Miten noin pikkuiset tintit selviävät jos talvesta tulee kylmä?  

Ihminen voisi ehkä ymmärtää sen verran edes, että jos linnut eivät menesty, niin ei menesty ihminenkään. Kaikki eläimet ovat sopeutuneet ilmastoon ja kasveihin joita maapallolla elää. Metsä on monien eläinlajien koti. Metsä suojelee esimerkiksi vesistöjä, hakatut metsät tuhoavat niitä. Maa tarvitsee aurinkoa ja vettä. Ilmakaan ei pysy hengitettävänä jos ei ole aurinkoa ja vettä.

Ehdin sentään nähdä kyyhkyjä ja rastaita jotka ovat lähdössä. Ulkona ei ole erityisen kylmä, mutta sen verran on, että jossakin ne torkkuvat yöajat ja tulevat sitten syömään aamulla. Kyyhkyt ehkä lähtivät ruokailtuaan kokoontumispaikalle, jossa kurjet ja hanhet jo ovat. Joutsenet lähtevät myöhemmin.

Olen aistinut jonkinlaista muutosta koulujen ulosnäkyvässä menossa. Lapsista on tullut kovaäänisempiä, ne kiljuvat niin että minä (melkein kuuro) saan niistä kirkuvista äänistä pääni kipeäksi uimahallin pukuhuoneessa. Ehkä tässä on tapahtumassa jotain yleisempääkin muutosta, joka näkyy jo lintujen metelissä. Miksi lasten pitää kiljua huomiota?

Ihmismaailmassa on tuttua se, että saan kirjeen verottajalta. En ymmärrä kirjeen sisältöä. On yritettävä etsiä apua jostain. Ehkä kirjaston kansalaisinfo osaa auttaa? Kirjasto on uimahallin ohella paikka mitä tarvitsen useimmin. Voi tietysti olla että verottaja on saanut uudet tietokoneeet ja tahtoo harjoitella niiden käyttöä? Tai on perustettu uusi virka, jonka tehtävänä on informoida kansalaisia?

Tällä viikolla on tapahtunut paljon. Pitkään voi mennä niin, että mitään ei satu silmiin, johon olisi omakohtainen suhde. Mutta sitten niitä tulee oikein ryväs. Muistaakseni maailmankaikkeuden olemukseen kuuluu jonkinmoinen kasaantumisteoria. Pitkään tyhjää ja tylsää ja sitten alkaa tapahtua.

Luin pari päivää sitten Tom Stoppardin haastattelun, kirjoittaja ja haastattelija oli New York Timesin Maureen Dowd. Lehdissä on aina maksumuuri, mutta New York Times’n artikkeleita saa lukeakseen muistaakseni kolme ja sen jälkeen on lehti tilattava.

Suhtauduimme aika lailla nuorena julkisuuteen nousseeseen Stoppardiin epäillen. Olimme aika hiljakkoin alkaneet opiskella draamaa ja tietenkin suunnilleen 20-vuotiaina kriittiset silmämme osuivat erehtymättä epäilyttäviin nimiin ja ilmiöihin. Että vaikuttaa snobilta tuo Tom Stoppard, vain vähän vanhempi kuin me.  Mutta kyllä me kaikki halusimme uusia näytelmiä ja runoja ja muuta kirjallisuutta.

Ilmeni että New Yorkin Broadwaylle tuleva esitys nimeltä Leopoldstadt on Stoppardin omaelämänkerrallinen tarina, tietysti draaman lakien mukaan runollisesti käsiteltynä, etäännytettynä. Joudun heristämään sormeani sille 20-vuotiaalle itselleni nyt.

Haastattelussa on puhe Stoppardin elämän kulusta. Hän ei ole Euroopan ainut holokaustista selviytynyt lapsi, jonka juutalaisuus oli salattava. Hänen perheensä päätyi Englantiin, ainoastaan isä kuoli pakomatkalla, äiti ja kaksi poikaa säilyivät hengissä sillä matkalla. Pääsivät Itävallasta monimutkaista pakoreittiä Intiaan ja vasta sieltä Englantiin, jossa äiti meni uusiin naimisiin ja lapset pääsivät kouluihin.

Olin äimistynyt siitä että 77 vuotta sodan jälkeen edelleen tulee noita tarinoita. Saksa kielsi sodan jälkeen natsismin, siihen vivahtavankin. Menneisyyttä ei voi enää muuttaa mutta tulevaisuuteen on mahdollista suunnata.

Tuota artikkelia edelsi David Grossmanin viimeisimmän kirjan ”Hevonen meni baariin” (Sus echad nichnas lebar 2014) suomennoksen lukeminen. Arto Schroderus on käyttänyt suomentamisen apuna myös Natalie Lantzin ruotsinnosta vuodelta 2017, mutta kirjan pääosin käännös on englanninkielisestä versiosta A Horse Walks into a Bar (2017). Alkuperäinen kirja on hepreaa, siis kieltä jota puhutaan ja kirjoitetaan Israel-nimisessä valtiossa. Suomentaja Arto Schroderus on käyttänyt suomentamisen apuna myös Natalie Lantzin ruotsinnosta vuodelta 2017, suomennos on julkaistu vuonna 2018. Grossman tuntuu minusta uudelta Amos Ozilta. Tarina on voimakas ja siinä tuntuu Israelin onneton tarina, siis kansakuntana ja jatkuvan sisällissodan kanssa kipuilevana maana. Palestiinaa Israel ei käsittääkseni ole vieläkään tunnustanut.

Grossman saa muistamaan amerikanjuutalaisen Lenny Brucen tarinan. Hänestä on tehty elokuvakin, siis stand-up koomikosta. Häntä esitti amerikkalaisessa elokuvassa Dustin Hoffman. Se ehkä on vielä netissä saatavissa. Ehkä Lenny Brucen omaelämänkerrallinen kirjakin on suomennettu? Bruce oli kuuluisa silloin kun asuin USA:ssa, mutta ei tullut kohdatuksi. Hän esiintyi ehkä eniten Kalifornian yökerhoissa. En ole käsittääkseni ikinä ollut yökerhossa.

Grossmanin stand-up mies esitellään näin:
”Lyhyt heiveröinen, silmälasipäinen mies lennähtää sivuovesta kuin jonkun potkaisemana. Hän ottaa muutaman huteran askeleen, kompastuu ja kaatuu, mutta pysäyttää itsensä lyömällä kädet puulattiaan ja töksäyttää sitten takapuolensa pystyyn.  Hajanaisia naurahduksia yleisöstä. Klubille virtaa edelleen äänekkäästi juttelevia ihmisiä. ’Hyvät naiset ja herrat!’ ilmoittaa tiukkahuulinen mies valopöydän luota. ’Aplodit Dovaleh G:lle!’ Lavalla mies on edelleen kyyryssä kuin apina, isot silmälasit vinossa. Hän kääntyy hitaasti saliin päin ja tähyää sinne rävähtämättä.
’Ai hetkinen’, hän mutisee, ’tämä ei taidakaan olla Caesarea?’ Naurahduksia. Hän suoristautuu hitaasti ja pyyhkii kätensä. ’Agentti kusetti näköjään taas.’”

Luin tuon paikan nimen: eikö paikka ole Raamatussakin ja kirjoitetaan suomeksi Kesarea? En ole varma siitä miten kirjoitusmuodot nykyään menevät. Englanniksi tuo varmaan olisi Caesarea, joka nimi ehkä tarkoittaa Caesarin kaupunkia tai kylää. Mutta paikan nimi onkin Netanya, josta ehkä tulee nimi Netanyahu, Netanyan asukas. Tästä lähtee liikkeelle romaani, josta tulee vanhenevan pellen muotokuva.

Nykyään Suomessakin on stand-up -koomikoita, televisiossa niitä löytyy vielä enemmän. Ensimmäinen muotokuva pellestä jonka muistan lukeneeni oli Henry Millerin Hymy tikkaiden juurella, 1948 (suom. A.K.M. Taipale, Karisto 1960). Kaikkien viihdyttäjien tarinat tuntuvat surullisilta. Sirkuksissa juuri pellet ovat surusta suunniltaan, aivan itkevien maskiensa näköisiä. Ihmiset tahtovat nähdä vapaa-aikanaan ihmisiä joilla menee vielä huonommin.

Miettiessäni Grossmanin vuonna 2017 voittaman Booker-palkinnon pelleä osui korviini Kalle Haatanen ja Tommi Ushanov, Ylen radio1:n tuotantoa ja Areenassa. Keskustelivat sitten Simone de Beauvoir’sta, Simone Weil’ista, Hanna Arendtista ja Ayn Randista. He olivat jo tunnettuja filosofien (?) piirissä tultuaan USA:han. Vain Simone de Beauvoir tuli takaisin Eurooppaan, Ranskaan. Mutta hän olikin ainut ei-juutalainen tuosta nelikosta.

Simone Weil taas joutui jonkinlaisen uskonnollisen esteen (?) vuoksi käytännöllisesti katsoen luopumaan omasta elämästään. Ei se ollut oikeastaan itsemurha. Ei kyennyt syömään koska hänen sisarensa ja veljensä mantereella eivät saaneet ruokaa. Hän oli sodan aikana Lontoossa.

Keskustelu koski kirjaa nimeltä Vapauden tuli, kirjoittaja on Wolfram Eilenberger, suomennos siis Tommi Ushanovin. En ole lukenut kovin systemaattisesti filosofiaa. Mutta nämä naiset kyllä tunnen. Ayn Rand on ainut jota en ole lukenut lainkaan, mutta hänen nimensä nousi esiin Yhdysvaltain entisen presidentin, nro 45:n, kannattajien puheissa. Ihmisoikeudet olivat Saksan aloittaman maailmansodan vuoksi loppuneet Euroopasta ja kaikki joutuivat elämään miten kuten koko sodan ajan. Amerikkaan pysyvästi päätyneet Hanna Arendt ja Ayn Rand julkaisivat tuotantoaan Yhdysvalloissa, myös de Beauvoirin kirjoja oli käännetty englanniksi.

Sitten vielä näiden kokemusten jälkeen Englannin Elisabet II kuoli. Häntä on muisteltu nyt jo monta päivää. Britit pitivät kuningattarestaan. Saa nähdä miten kuningas Charles III selviää.