26.3.23

Mannerin matkassa

On ajoitettava lukemisensa ja kirjoittamisensa siihen väliin kun käy kirjastossa tai uusii lainansa. Laina-aika kuluu äkkiä, lukeminen kyllä sujuu, mutta luettavaa on paljon.Unohdan lukemisen keskellä laina-ajat.

Olen ollut huomaavinani että aika on kuin purkka tai verkkarihousujen kuminauha: venyy aikansa, sitten menee poikki. Ajan määreisiin tuo sopii silläkin tavalla, että verkkareiden kuminauhat on ommeltu kiinni kankaaseen, niin että kuminauhaa ei enää saa vaihdetuksi. Aika siis juuttuu johonkin pisteeseen jolle on annettava nimi.  Verkkareissa on solmittava vyö, mutta sen solmu on pesukoneissa tiivistynyt sellaiseksi möykyksi että sitä ei saa enää auki. Ajan olemuksesta taitaa olla turha keskustella. Tänään alkoi kesäaika.

Sitä paitsi kuminauhat eivät kestä kimmoisina enää niin kuin tekivät kun olin pieni.  Minulla on edelleen olemassa lapsen ja isän verkkareita ja shortseja, joiden kuminauhoille ei ole tapahtunut mitään. Mutta riittäköön ajasta, se kulkee omia aikojaan, milloin venyy ja milloin katkeilee. Omiin aikoihini kuuluvat kirjat.




Olen lukenut viime viikkoina Eeva-Liisa Mannerin (1921-1995) draamateoksia Vuorilla sataa. Näytelmät ja kuunnelmat, 563 s., jotka on koonnut Tuula Hökkä.  Hän näyttää koonneen tämän ”Vuorilla sataa”-opuksen lisäksi ”Kirkas, hämärä, kirkas. Kootut runot” (1999/2021); ”Kävelymusiikkia”. Proosateokset (2003); ”Ikäviä kirjailijoita. Esseitä 1957-87” (1994); ”Kirjoittamisen aika. Eeva-Liisa Mannerin kirjeitä 1963-1969” (2006); ”Silmäyksiä. Eeva-Liisa Mannerin kirjoituksia elokuvista, mediasta ja maailmanmenosta 1968-1987” (2015). Mannerin Draamateosten kustantajana on ollut Hökän lisäksi Suomen Kirjailijaliitto ja se ilmestyi pandemian keskellä 2021.

Jostain syystä en ole huomannut teosta ennen kuin nyt. Toisaalta taas olen keskellä runojen lukemista juuri nyt. Se on keskittymistä vaativa laji. Olen tottakai tiennyt että Manner on kirjoittanut myös näytelmiä. Tässä Hökän kirjassakin julkaistut ”Poltettu oranssi”(Ensi-ilta 21.10.1966 Suomen Kansallisteatteri ja 25.10. TTT:n Kellariteatteri) ja ”Uudenvuoden yö” (1965, TTT:n Kellariteatteri) menivät ainakin Tampereella kauan. Sen lisäksi ne on julkaistu kirjojen muodossa.

Minulla ei ole muistikuvaa niiden näkemisestä, mutta nyt kun olen ne lukenut ne tuntuvat tutuilta. Poltetun oranssin esittelyteksteissä ovat Eeva-Liisa Mannerin saatesanat, jossa on sitaatti Freudilta, jonka mukaan kaikkeen eroottiseen toimintaan sekaantuu neljä henkilöä.  Muistaakseni Freud jatkaa sitten että aiheesta on keskusteltava enemmän. En tiedä keskusteliko hän siitä myöhemmin. Meillä pitäisi olla jossain Sigmund Freudin kootut opukset, mutta en tiedä missä.

Käsitin tuon Hökän Manner-teoslistan nähtyäni että nämä pitäisi kyllä jollain lailla saada luetuksi kaikki. On siis aloitettava metsästys. Minulla on tähän kyllä henkilökohtainen syy.

Asuin ja kävin suurimman osan kouluani Kangasalla. Vanhemmat ottivat Arava-lainan  ja viisihenkinen perhe asettui siihen Kirkkoharjun kupeeseen. Vähän ylöspäin siitä oli sitten harjunrinteen alapuolella yhteiskoulu ja sitä vastapäätä oli Ilmonin pieni mökki. Siellä asui vielä silloin yksi Ilmonin perheen jäsen, Aarne. Aarnea piti varoa siinä kulkiessaan sillä tavalla, että ei varsinkaan toukokuussa mennyt poimimaan Ilmonin mökin rinteeltä sinivuokkoja. Niitä kasvoi siinä sinisenään. Aarne ei halunnut että niitä poimitaan. En muista nähneeni sinivuokkoja muualla.  Meillä oli niitä Pohjanmaan mökillä, mutta ne oli tuotu Kangasalta - ei kuitenkaan Ilmonin metsästä.

Siitä saattoi kävellä sitten alas maantielle joka kaarsi siitä harjun ja Ukkijärven välistä. Siinä melkein suoraan koululta alas oli Lepokoti, jossa kolme Adlerin sisarusta hoitivat taloa ja niihin lepäämään tulevia ihmisiä. Lepoa tarvitsevia oli paljon ja suuri osa oli kirjailijoita tai muita kulttuuri-ihmisiä. Lepokoti on edelleenkin olemassa, mutta ei juuri enää ota yöpyjiä niin kuin silloin 1950-luvulla.

Kävin tapaamassa Lepokodin yhtä sisarta, Martta Aarnikoskea.  Olin kuullut hänen lausuvan nuorisoseura Pirtillä, joka oli siinä aravatalomme vieressä. Tiesin että Martalla oli mahtava kirjasto. Minä kärsin niihin aikoihin kirjapulasta, koska kirjastossa ei päässyt lukemaan vielä aikuisten kirjoja ja kotikirjaston olin lukenut jo ajat sitten. Lukupulaan tuli jossain vaiheessa korjaus: Kangasalan pyöreä kirjakauppa siinä harjun alla vinosti kirkkoa vastapäätä antoi minulle jakkaran, jolla saatoin istua ja lukea kirjoja, kunhan en sotkenut niiden sivuja. Kirjakaupan väki oli huomannut että silmäilin kirjoja kaivaten. Tiesivät että kunnankirjasto oli ikäraja-asiassa taipumaton.

Olen kuullut Tuula Hökän nimen ennenkin. Täällä on Mannerista ja hänen runoistaan Hökän essee ”niin & näin” -lehdestä https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn054-09.pdf  ja se kannattaa lukea, ei vain niin, että mikäs tämä kirjoittaja on, vaan sillä tavalla, miten hän on Manneria lukenut ja miten käsittänyt. Esseessä mainitaan Mannerin aika ja paleleminen Havisevan talossaan. Mannerilla tuntui olleen taito löytää hirvittävän kylmiä lepopaikkoja. Nyt en siis tiedä, oliko hän Kangasalan Lepokodissa paossa kylmää vai olemassa pitempää aikaa, mutta Haviseva on kylä Kangasalla ja ennen muinoin sinne meni kyllä koulubussikin. Ehkä Havisevan paikka on ollut hänelle enemmän kesämökki, en tiedä. Mutta saman tien Hökkä kertoo että runoilija paleli sitten enemmän kuin missään Espanjan Malagassa. Siellä hän oli käsittääkseni muutaman talven yli.  

Tuskin paleleminen on harvinaista suomalaisissa kesämökeissä. Sen korvaa kuitenkin ympäristö, vesi, linnut, vesilinnut, sauna ehkä ja varsinkin metsä. Maisemien muutokset ovat entiseen verrattuna olleet suuria, koska suomalainen metsänomistaja tahtoo hakata metsät selluksi. Olen kaivannut jo vuoskymmeniä kuovin huutoa kun se nousee järven rannasta ja vaihtaa maisemaa. Kuoveja ei enää ole.

Metsä katosi. Siellä liiteli siipiorava. Lähetin virastolle vaatimuksen saada suojelua liito-oraville. Vastaukseksi tuli hiljaisuus. Peräänsoitto tavoitti kirjeen päällä istuvan virkamiehen joka kertoi että ihmisillä on oikeus käyttää omaisuuttaan niin kuin ne haluavat. Tämä tapahtui kyllä Pohjanmaalla mutta olisi voinut tapahtua missä vain. Siipioravilla ja kuoveilla ei ole oikeutta omaan kotiinsa.

Liito-oravia varten tehtiin vuosia sitten suojelupäätös, joka ei ole nähtävästi enää voimassa. Ehkä se on väljähtynyt, koska maisemaa ei enää ole. Ei ole ääniä edes, vuodenajat ovat muuttumassa toisikseen. Eeva-Liisa Mannerin luontorunot ovat muuttuneet historiaksi. Niitä voi oikeastaan lukea enää vain nostalgisesti.

Mutta olin tuossa aiemmin matkalla kotoani koulun kautta Lepokodille. Ilmonien mökki oli harjun alarinteessä. Koulu on purettu muutama vuosi sitten, Ilmonien metsä ja sinivuokot ovat jääneet rumien rivitalojen alle. En ole noussut enää Kirkkoharjulle, koska en kestä sitä että sekin olisi jo mennyttä.

En tarkoita sitä että Eeva-Liisa Mannerin runous olisi perustunut pelkkään luonnon ihailuun. Sellainen voi olla aika pinnallista. Luontoa saa ihailla, se ei maksa mitään, mutta on aivan eri asia olla siellä sen kaiken keskellä ja kokea luontoon ja maisemaan sulautuminen. Manner ei ollut haikailija.

Lepokodilla Manner kuitenkin on jossain vaiheessa ollut. Ehkä siellä on vain ollut kirjailijoiden ja taiteilijoiden kokoontuminen. Lepokotiin kuului myös sauna ja vene Ukkijärven rannalla. Kerran kuulin että Manner oli ollut siellä käymässä. Silloin piti tehdä asiaa Martta Aarnikotkan luo, jos vaikka sattuisin näkemään runoilijan. Ei ollut paikalla. Ehkä tietolähteeni oli erehtynyt. Sain Martalta kuitenkin lainaksi Mannerin kuunnelman/näytelmän nimeltä Eros ja Psykhe, joka julkaistiin 1959 kirjana. Olin silloin 14-vuotias. Muistan sen lukemisen vieläkin.

Olen aika varma siitä että juuri Eros ja Psykhe oli yksi syistä, joka sai minut sitten opiskelemaan juuri draamaa. Näytelmäkirjallisuus ei voi olla pelkkää hentoa luonnonlyriikkaa, joka sekään ei välttämättä ole hentoa, päinvastoin. Siitä kuunnelmasta muistan tämän säkeen, lyhyen otoksen rakkaustarinasta, joka on niin kuin monet rakkaudet ovat, tragedia:
”Tuuli sammuu,
varjo syvenee,
syvenee vihreys,
ja linnut levittävät viuhkansa.”

2 kommenttia:

  1. ripsa

    kuminauha on loistokeksintö. vaarilla oli tapana ripustaa kotiavain kuminauhalla ranteeseen. minullakin on erilaisia kuminauhaviritelmiä: idätän auringonkukansiemeniä lasipurkeissa, joissa on kuminauhalla kiinnitettyä sideharsoa kantena.

    kirpparilla näin puseron, jossa oli kuminauhalla kokoonvedetty laaja kaula-aukko. se toi mieleen sen miten äiti käytti omissa vaatteissaan säädettävää kuminauhaa, jonka saattoi pesun ajaksi irroittaa niin, että se säilyi joustavana loppuun asti. sen pystyi myös säätämään juuri siihen kireyteen, joka oli äidin vyötärölle sopivin.

    meri

    VastaaPoista
  2. Meri,

    joo, justiin noin. Ei ollut kovin hankalaa oppia pukemaan päälle ja riisumaan eteisessä kun kaikki pöksyt ja kurahanskojen ranteensuojus, semmoinen pitkä, sukat ja kaikki olivat kiinni kuminauhalla. Mielestäni niin oli myös pikkusiskon ja -veljen laita. Mutta neljä vuotta vanhemmalla serkulla oli pitkissä housuissa napit, ei vetoketjua. Samaten hänen pomppansa oli napitettava.

    On täytynyt olla joku julkilausumaton ikäraja jolloin siirrytään kuminauhoista nappeihin. Vetoketjujakin jo oli, mutta lapset onnistuivat aina rikkomaan vetskarit, niin että niitä pantiin vain vanhempien lasten vaatteisiin.

    Sitten oli pelkästään lapsille suunnitellut kankaat ja lopulta valmiit Reima-pöksytä, jotka jollain kumman tavalla hylkivät kuraa. Muistan selvästi sen ajatuksen: miksi ihmeessä menisin ulos kurailmalla ilman että peittyisin yltä päältä kuraan? Ja saatoin leipoa kurakakkuja koko pitkän iltapäivän.

    Äiti vaivautui sitten moittimaan. Mutta alkaapäätä olin vastahakoinen menemään sangon ja lapion kanssa ulos, koska tuntui kylmältä. Tietysti talon ja kylän lasten kanssa tuli hetkessä lämmin ja hyvä olla.

    Reima-pöksyt lensivät kylpyammeeseen ja kuivuivat patterilla käyttökuntoon aamuksi. Oi lapsuus!

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista