Mannerin matkassa

On ajoitettava lukemisensa ja kirjoittamisensa siihen väliin kun käy kirjastossa tai uusii lainansa. Laina-aika kuluu äkkiä, lukeminen kyllä sujuu, mutta luettavaa on paljon.Unohdan lukemisen keskellä laina-ajat.

Olen ollut huomaavinani että aika on kuin purkka tai verkkarihousujen kuminauha: venyy aikansa, sitten menee poikki. Ajan määreisiin tuo sopii silläkin tavalla, että verkkareiden kuminauhat on ommeltu kiinni kankaaseen, niin että kuminauhaa ei enää saa vaihdetuksi. Aika siis juuttuu johonkin pisteeseen jolle on annettava nimi.  Verkkareissa on solmittava vyö, mutta sen solmu on pesukoneissa tiivistynyt sellaiseksi möykyksi että sitä ei saa enää auki. Ajan olemuksesta taitaa olla turha keskustella. Tänään alkoi kesäaika.

Sitä paitsi kuminauhat eivät kestä kimmoisina enää niin kuin tekivät kun olin pieni.  Minulla on edelleen olemassa lapsen ja isän verkkareita ja shortseja, joiden kuminauhoille ei ole tapahtunut mitään. Mutta riittäköön ajasta, se kulkee omia aikojaan, milloin venyy ja milloin katkeilee. Omiin aikoihini kuuluvat kirjat.

Olen lukenut viime viikkoina Eeva-Liisa Mannerin (1921-1995) draamateoksia Vuorilla sataa. Näytelmät ja kuunnelmat, 563 s., jotka on koonnut Tuula Hökkä.  Hän näyttää koonneen tämän ”Vuorilla sataa”-opuksen lisäksi ”Kirkas, hämärä, kirkas. Kootut runot” (1999/2021); ”Kävelymusiikkia”. Proosateokset (2003); ”Ikäviä kirjailijoita. Esseitä 1957-87” (1994); ”Kirjoittamisen aika. Eeva-Liisa Mannerin kirjeitä 1963-1969” (2006); ”Silmäyksiä. Eeva-Liisa Mannerin kirjoituksia elokuvista, mediasta ja maailmanmenosta 1968-1987” (2015). Mannerin Draamateosten kustantajana on ollut Hökän lisäksi Suomen Kirjailijaliitto ja se ilmestyi pandemian keskellä 2021.

Jostain syystä en ole huomannut teosta ennen kuin nyt. Toisaalta taas olen keskellä runojen lukemista juuri nyt. Se on keskittymistä vaativa laji. Olen tottakai tiennyt että Manner on kirjoittanut myös näytelmiä. Tässä Hökän kirjassakin julkaistut ”Poltettu oranssi”(Ensi-ilta 21.10.1966 Suomen Kansallisteatteri ja 25.10. TTT:n Kellariteatteri) ja ”Uudenvuoden yö” (1965, TTT:n Kellariteatteri) menivät ainakin Tampereella kauan. Sen lisäksi ne on julkaistu kirjojen muodossa.

Minulla ei ole muistikuvaa niiden näkemisestä, mutta nyt kun olen ne lukenut ne tuntuvat tutuilta. Poltetun oranssin esittelyteksteissä ovat Eeva-Liisa Mannerin saatesanat, jossa on sitaatti Freudilta, jonka mukaan kaikkeen eroottiseen toimintaan sekaantuu neljä henkilöä.  Muistaakseni Freud jatkaa sitten että aiheesta on keskusteltava enemmän. En tiedä keskusteliko hän siitä myöhemmin. Meillä pitäisi olla jossain Sigmund Freudin kootut opukset, mutta en tiedä missä.

Käsitin tuon Hökän Manner-teoslistan nähtyäni että nämä pitäisi kyllä jollain lailla saada luetuksi kaikki. On siis aloitettava metsästys. Minulla on tähän kyllä henkilökohtainen syy.

Asuin ja kävin suurimman osan kouluani Kangasalla. Vanhemmat ottivat Arava-lainan  ja viisihenkinen perhe asettui siihen Kirkkoharjun kupeeseen. Vähän ylöspäin siitä oli sitten harjunrinteen alapuolella yhteiskoulu ja sitä vastapäätä oli Ilmonin pieni mökki. Siellä asui vielä silloin yksi Ilmonin perheen jäsen, Aarne. Aarnea piti varoa siinä kulkiessaan sillä tavalla, että ei varsinkaan toukokuussa mennyt poimimaan Ilmonin mökin rinteeltä sinivuokkoja. Niitä kasvoi siinä sinisenään. Aarne ei halunnut että niitä poimitaan. En muista nähneeni sinivuokkoja muualla.  Meillä oli niitä Pohjanmaan mökillä, mutta ne oli tuotu Kangasalta - ei kuitenkaan Ilmonin metsästä.

Siitä saattoi kävellä sitten alas maantielle joka kaarsi siitä harjun ja Ukkijärven välistä. Siinä melkein suoraan koululta alas oli Lepokoti, jossa kolme Adlerin sisarusta hoitivat taloa ja niihin lepäämään tulevia ihmisiä. Lepoa tarvitsevia oli paljon ja suuri osa oli kirjailijoita tai muita kulttuuri-ihmisiä. Lepokoti on edelleenkin olemassa, mutta ei juuri enää ota yöpyjiä niin kuin silloin 1950-luvulla.

Kävin tapaamassa Lepokodin yhtä sisarta, Martta Aarnikoskea.  Olin kuullut hänen lausuvan nuorisoseura Pirtillä, joka oli siinä aravatalomme vieressä. Tiesin että Martalla oli mahtava kirjasto. Minä kärsin niihin aikoihin kirjapulasta, koska kirjastossa ei päässyt lukemaan vielä aikuisten kirjoja ja kotikirjaston olin lukenut jo ajat sitten. Lukupulaan tuli jossain vaiheessa korjaus: Kangasalan pyöreä kirjakauppa siinä harjun alla vinosti kirkkoa vastapäätä antoi minulle jakkaran, jolla saatoin istua ja lukea kirjoja, kunhan en sotkenut niiden sivuja. Kirjakaupan väki oli huomannut että silmäilin kirjoja kaivaten. Tiesivät että kunnankirjasto oli ikäraja-asiassa taipumaton.

Olen kuullut Tuula Hökän nimen ennenkin. Täällä on Mannerista ja hänen runoistaan Hökän essee ”niin & näin” -lehdestä https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn054-09.pdf  ja se kannattaa lukea, ei vain niin, että mikäs tämä kirjoittaja on, vaan sillä tavalla, miten hän on Manneria lukenut ja miten käsittänyt. Esseessä mainitaan Mannerin aika ja paleleminen Havisevan talossaan. Mannerilla tuntui olleen taito löytää hirvittävän kylmiä lepopaikkoja. Nyt en siis tiedä, oliko hän Kangasalan Lepokodissa paossa kylmää vai olemassa pitempää aikaa, mutta Haviseva on kylä Kangasalla ja ennen muinoin sinne meni kyllä koulubussikin. Ehkä Havisevan paikka on ollut hänelle enemmän kesämökki, en tiedä. Mutta saman tien Hökkä kertoo että runoilija paleli sitten enemmän kuin missään Espanjan Malagassa. Siellä hän oli käsittääkseni muutaman talven yli.  

Tuskin paleleminen on harvinaista suomalaisissa kesämökeissä. Sen korvaa kuitenkin ympäristö, vesi, linnut, vesilinnut, sauna ehkä ja varsinkin metsä. Maisemien muutokset ovat entiseen verrattuna olleet suuria, koska suomalainen metsänomistaja tahtoo hakata metsät selluksi. Olen kaivannut jo vuoskymmeniä kuovin huutoa kun se nousee järven rannasta ja vaihtaa maisemaa. Kuoveja ei enää ole.

Metsä katosi. Siellä liiteli siipiorava. Lähetin virastolle vaatimuksen saada suojelua liito-oraville. Vastaukseksi tuli hiljaisuus. Peräänsoitto tavoitti kirjeen päällä istuvan virkamiehen joka kertoi että ihmisillä on oikeus käyttää omaisuuttaan niin kuin ne haluavat. Tämä tapahtui kyllä Pohjanmaalla mutta olisi voinut tapahtua missä vain. Siipioravilla ja kuoveilla ei ole oikeutta omaan kotiinsa.

Liito-oravia varten tehtiin vuosia sitten suojelupäätös, joka ei ole nähtävästi enää voimassa. Ehkä se on väljähtynyt, koska maisemaa ei enää ole. Ei ole ääniä edes, vuodenajat ovat muuttumassa toisikseen. Eeva-Liisa Mannerin luontorunot ovat muuttuneet historiaksi. Niitä voi oikeastaan lukea enää vain nostalgisesti.

Mutta olin tuossa aiemmin matkalla kotoani koulun kautta Lepokodille. Ilmonien mökki oli harjun alarinteessä. Koulu on purettu muutama vuosi sitten, Ilmonien metsä ja sinivuokot ovat jääneet rumien rivitalojen alle. En ole noussut enää Kirkkoharjulle, koska en kestä sitä että sekin olisi jo mennyttä.

En tarkoita sitä että Eeva-Liisa Mannerin runous olisi perustunut pelkkään luonnon ihailuun. Sellainen voi olla aika pinnallista. Luontoa saa ihailla, se ei maksa mitään, mutta on aivan eri asia olla siellä sen kaiken keskellä ja kokea luontoon ja maisemaan sulautuminen. Manner ei ollut haikailija.

Lepokodilla Manner kuitenkin on jossain vaiheessa ollut. Ehkä siellä on vain ollut kirjailijoiden ja taiteilijoiden kokoontuminen. Lepokotiin kuului myös sauna ja vene Ukkijärven rannalla. Kerran kuulin että Manner oli ollut siellä käymässä. Silloin piti tehdä asiaa Martta Aarnikotkan luo, jos vaikka sattuisin näkemään runoilijan. Ei ollut paikalla. Ehkä tietolähteeni oli erehtynyt. Sain Martalta kuitenkin lainaksi Mannerin kuunnelman/näytelmän nimeltä Eros ja Psykhe, joka julkaistiin 1959 kirjana. Olin silloin 14-vuotias. Muistan sen lukemisen vieläkin.

Olen aika varma siitä että juuri Eros ja Psykhe oli yksi syistä, joka sai minut sitten opiskelemaan juuri draamaa. Näytelmäkirjallisuus ei voi olla pelkkää hentoa luonnonlyriikkaa, joka sekään ei välttämättä ole hentoa, päinvastoin. Siitä kuunnelmasta muistan tämän säkeen, lyhyen otoksen rakkaustarinasta, joka on niin kuin monet rakkaudet ovat, tragedia:
”Tuuli sammuu,
varjo syvenee,
syvenee vihreys,
ja linnut levittävät viuhkansa.”

Ääniaalloilla

Aamulla kuultua: ihmisten varaosien määrä kasvaa, mutta nyt sitten vara-osia kasvatetaan esimerkiksi reisilihaksen suojassa, siis sisällä, siinä ihmisessä jolla on esimerkiksi syöpä suussa. Tammikuun viimeisenä päivänä oli ohjelma joka sai kuuntelemaan hyvin tarkasti kaikkea. Kyse ei ole ainoastaan implanteista, vaan jos esim. alaleuka on mennyt, niin se luu pitää ensin kasvattaa siihen. En kyllä tajua miten tämmöinen on mahdollista. Mutta ohjelma on siis täällä:  ja sitten pitää yrittää  kertoa jollain lailla siitäkin.

 

Ei ole mitään hätää. Ainoastaan selkä vihoittelee tällä erää. Luulin olevani harvinainen tapaus: sentään porataan reikä kalloon. Tulee uusi yhteys kuulohermoon. Aivoilla on sitten tehtävänä luoda kuuloimpulsseihin järkeä. Mutta tosiaan: onhan ihmisillä rikkimenneiden hampaiden lomassa hammasimplantteja, esimerkiksi.

Minulla oli radion tiedejuttua kuunnellessani vielä kesken Goce Smilevskin kirja Freudin sisar (suom. Tero Valkonen, Siltala 2022). Olin aiemmin lukenut saman kirjoittajan ”Keskustelu Spinozan kanssa” (suom. Kari Klemelä, Mansarda 2012) ja kuvitellut lukevani heti perään kaikki Spinozan opukset. Suunnitelma on edelleen kesken. Kirjailija on pohjoismakedonialainen, mutta "Freudin sisar" on suomennettu englanninkielisestä laitoksesta. Makedonia oli kuuluisa siitä, että Aleksanteri Suuri oli sieltä kotoisin.  Mutta Pohjois-Makedoniassa ei puhuta kreikkaa vaan kieltä joka on lähinnä bulgariaa, siis slaavilainen kieli.

Kirjassa kerrotaan myös Sigmund Freudin kuolemasta. Hän sai Itävallasta paettuaan hoitoa Englannissa suusyöpään. Kasvain leikattiin, mutta juuri kukaan ei enää ymmärtänyt mitä hän puhui. Jos hän olisi elänyt nyt, 2023, niin hänen reiteensä olisi voitu istuttaa hänen oma kantasolunsa joka olisi kasvanut siellä sitten otettu pois, kun se oli saatu vastaamaan suunnilleen alaleukaa. Ehkä sitä silti piti hioa ja sahata? Pystyikö se luu ja lihakset ja iho sen ympärillä tuntemaan, entä pystyikö Freud uudestaan puhumaan ja irvistelemään?

Sisälle olisi samoin kantasoluista saatu siirretyksi kieli ja hampaat implantteina, joten hän olisi aivan sama kuin aina ennenkin, mutta vain uusittu painos. Toivottavasti hänen aivonsakin olisivat skarpimmat ja hän olisi järjestänyt neljä sisartaan Englantiin Kolmatta valtakuntaa pakoon. Smilevski ottaa yhden sisaren, Adolfinan, päähenkilökseen. Sisarista ei ole jäänyt kirjakasoja jälkeen niin kuin perheen ainoasta pojasta. Sigmund Freud sattui luomaan psykoanalyysin, joten hän oli maailmankuulu henkilö ja pelastamisen arvoinen.

 Smilevski tekee hänestä vähän arveluttavan henkilön. Mutta kuten hän alkulauseessa kertoo, Freudin henkilöhistoria tunnetaan toisin kuin sisarten. Arveluttavuus on moraalista laatua eikä ehkä riippuvainen sukupuolesta. Vai oliko? Sen käsityksen kirjasta saa etteivät sisaret päässeet kouluihin, vain poika pääsi.

Lähdin uudestaan kirjastoon. Suuri osa kirjaston käyttäjistä ei vieläkään ole tullut takaisin kirjastoon. Lapsia siellä kyllä on ja heidän opettajiaan, mutta siellä fiktiohyllyjen tietämillä ei ole ihmisiä sormeilemassa kirjoja, siis ihan vain hakemassa lukemista.

Lapset ovat hirveän levottomia ja puhuvat kiljuen toisilleen, vaikka olisivat vain metrin päässä toisistaan. Ehkä heillä on nuoret korvat. Minun korviini sattuu. Lisäksi ne lapset juoksevat ja huutavat samaan aikaan. On katsottava missä heitä ei ole ja etsittävä lukeminen sieltä. Luen blogikirjoituksia julkaistuista kirjoista ja minulla on mukanani listoja. Tietysti samana päivänä löytyy vielä enemmän kirjoja jotka olisi saatava.

Esimerkiksi Mohsin Hamid on tuttu kirjailija muutaman vuoden takaa. Hän kirjoittaa tarinoita Pakistanista ja sen ympäristöstä lähtevistä ihmisistä ja heidän lähdöstään niin kutsuttuun länteen. Ne ovat jännittäviä kirjoja senkin vuoksi, että pitkään aikaan ei voi tietää miksi ihmiset vihaavat toisiaan. Viha ulottuu rajaseuduilta kaikkialle muihinkin maihin ja tarttuu. Se on kuin pandemia joka ensin on näkymätön ja sitten ihmiset alkavat kuolla. Uuden suomennetun kirjan nimi on ”Viimeinen valkoinen mies”.

Sitten on Aleksandar Hemon, nuori mies joka pakeni Jugoslaviasta sodan aikana, siis kyse oli Jugoslavian hajoamissodista. Nyt Serbian ja Kosovon välillä on taas välikohtauksia. Se on kummallinen sana: välikohtaus. Se on vähän niin kuin väliaika kahden näytelmäkohtauksen välillä. Ei 1990-luvusta ole niin kovin kauan aikaa.

Koska kyse on raja-alueista, kuvittelen että miehillä on aseita ja niitä käytetään. Aleksandar Hemon pakeni muistaakseni Bosniasta ja päätyi Yhdysvaltoihin. Siellä hän kirjoitti kirjan hyvin nuorena ja kirja on muistaakseni jopa suomennettu ja siis alkuperäiskielestä joka oli englanti. Kielellisesti lahjakas nuorimies vaihtoi kieltä nopeasti. Hänen ensimmäisen kirjansa nimi on ”Kysymys Brunosta” (suom. Eva Siikarla, 2000). Nyt mainostettiin hänen uutta teostaan nimeltä ”The World and all that it holds”.  Kirjastossa on myös englanninkielinen osasto, aika pieni kyllä.

Yritän aina silloin tällöin jättää kirjastolle toivomuksia hyvistä kirjoista. Mahtaakohan kirjasto saada kulunsa kaupungilta vai saako myös valtionapua? Ehkä siellä vain budjetoidaan kirjastot ja koulut. Että päätökset tehdään karsitussa muodossa eri instansseissa? Ei aavistustakaan.

Nuo kirjat ovat tärkeitä sen takia, että niissä kuvataan fiktion keinoin maailman ongelmia. Ne menevät uutisotsikoiden taakse, ajassa mahdollisesti kauaskin. Ei uutisista tiedä miltä joku tapahtuma tuntuu. Kirjassa kerrotaan niin kuin olisi itse se näkijä ja kokija. Ehkä kirjastojen käytävillä huutavat lapset voisivat istahtaa alas ja lukea? Oppisivat tietämään millainen maailma on ja lopettaisivat metelin.

Tietysti on olemassa myös tarpeellista kiljumista. Esimerkiksi silloin kun talo syttyy palamaan ja siellä on ihmisiä sisällä. Pahinta ovat navetoiden palot, koska eläimet eivät itse pääse ulos pätsistä: ne on kytketty kettingein karsinoihinsa. Sitä paitsi meillä on Euroopassa sota ja ihmisetkin voivat huutaa myös kivusta.

Olen viime aikoina miettinyt siis ääniaaltoja ja niiden matkaa korvakäytävästä simpukkaan ja siitä aivojen kuulokeskukseen. Kuuloimplantti, se, joka kietoutuu sinne simpukan sisään, sisältää muistaakseni 28 äänitaajuutta. En ollut ikinä tullut ajatelleeksi ääntä taajuuksina. Mikä mahtoi olla sen saunasirkan sirityksen äänitaajuus? Olen kuullut sen viimeksi 10-vuotiaana. Seuraavana talvena olin korkeassa kuumeessa pitkään enkä kesällä enää kuullut sitä sirkkaa. Alunperin oli vain tavallinen sikotauti, mutta se lähetti viruksensa korviin.

Nyt noilla ammottavin suin juoksevilla lapsilla on rokotus, joka annetaan ilmaiseksi kaikille, he eivät saa sitä tautia enää. Miksi he siis kiljuvat? Kuullakseen kiljuvansa?

Tuota radio-ohjelmaa kuunnellessani tuli mieleen Isaac Asimovin kirjasarja nimeltä Säätiö. Se on tieteiskirjallisuutta, siis tieteisiin perustuvaa fiktiota. Kirjassa esiintyy yli 500-vuotias nainen, jonkinlainen matriarkka. Hänellä on ehkä jäljellä joitakin elimiä tai ruumiinosia, joita hänellä oli syntyessään. Mutta hän ei ollut varma siitä. Ikänsä hän kyllä muisti.

Minulla ei ole sitä kirjasarjaa. Olen löytänyt sen jostain kirjastosta vuosikymmeniä sitten. Olen elänyt jo niin kauan, että voisin oikeastaan lukea sen uudelleen. Toivottavasti kirjasarja on vielä kirjaston varastossa.